Joulupikapostaus

Anteeksi postitustauko jälkikäteen, ja anteeksi jo etukäteenkin, tulen tuskin kirjoittamaan juurikaan lähipäivinä. Vaihdoin maisemaa vanhemmille, ja paitsi huono nettiyhteys, täällä on koneesta sen verran kilpailua, etten halua avautua kovin pitkiä aikoja, uteliaat ovat heti hengittämässä olkapäällä (mitäsäteetpääsenksmäjo). Ja sitä paitsi, ei tässä ole hirveästi avautumistakaan, Miehekkeen kanssa ollaan maattu sängyssä kaiket päivät, olen syönyt kun joku on katsonut enkä ole sylkäissytkään koulujuttuihin päin. Eli kivaa on ollut. Toivottavasti sama jatkuu.

Ähpäs, nyt pitää taas häipyä. Syödään niin kuin ihmiset ja ollaan muutenkin mukavia pari päivää, eikös =) Ehtii sitä skitsota ensi vuonnakin.

Kymmenen senttiä ilmastointiteippiä kiitos

Suussani on rakennevika, se ei sulkeudu silloin kuin pitäisi. Kun siitä on tunkenut sisään sen mihin muu kroppa on jo oikein tyytyväinen, se vain roikkuu auki eikä suostu pysymään kiinni. Ja roikkuessaan auki se napsii sieltä täältä lisäpaloja joista lopulta on kertynyt ja kertyy edelleen se, mitä sanon läskeikseni. Ehkä jos odotan riittävän pitkään, ihrat kannattelevat lopulta leukaperiäni ja suuni pysyy vihdoin kiinni.

Ahmin taas. Sunnuntaina, ja äsken. Eilinen meni jo paremmin, jos nyt ei mitenkään erityisen loistavasti, mutta paremmin. Mutta tänään revähti. En edes huomannut kun ahmiminen alkoi, pikku hiljaa vain laittelin ruokaa suuhuni, ja pian en enää voinut lopettaa. Nyt menevät enää viimeiset mandariinit, mutta ne eivät tässä sodassa enää hirveästi tuo lisähäviötä joten sama se. En ole toipunut kunnolla taudistani (mikähän helvetti kroppaani riivaa) joten olen vähän kahden vaiheilla salille lähdöstä. Ahdistaa, ja pian olen salin ja kaiken teholiikunnan ulottumattomissa vanhemmilla ja Miehekkeellä, joten nyt voisi vielä ottaa vahinkoa takaisin. Mutta keuhkokuumeet ei ole kivoja, kuten ei viimeisistä tenteistä reppaaminenkaan (joihin minun pitäisi muuten olla lukemassa juuri nyt, hömhöm).

Tästä syystä tykkään paastoamisesta. Kun ei syö ollenkaan, ei voi olla voimatta lopettaakaan.

Pitää miettiä joku selviytymisplään jouluksi. Olen aika pitkään pois kotiksesta, ja jääkaappi tulee vaihtumaan tiuhaan sukuloidessa (ja siitähän minulla riemu repeää). Kävin katsomassa tohtori.fistä jouluvinkkejäkin (epätoivoinen? Oh jeah!). Käskettiin laittaa vartalonmyötäiset vaatteet muistuttamaan linjoista (tämä oli hyvä, tykkään kaikesta mikä hyväksikäyttää psykologiaa, muistuttaa kai lapsuudesta tai jotain) ja pitämään vesilasia ohjaavassa kädessä. Kerron sitten miten kävi. Ja ostan ehkä kerän jeesusteippiä kaiken varalta, plussana olisin myös suht hiljaa lätkä suun edessä.

Entäpä jos käyttäisi kaikki rahansa menolippuun

Epämääräinen, ahdistunut olo. En ole ehtinyt mitään, en juomaan teetä ja juttelemaan Miehekkeen kanssa, en seuraamaan toisten blogeja, en lukemaan lehtiä, en katsomaan telkkaria (mitä siis yleensä pari tuntia viikossa, mutta sitä kaipaa kun se puuttuu). Luen, harhailen kotona, luen lisää, käyn kiskomassa salilla, poden huonoa omaatuntoa kun lähden liian aikaisin, luen vielä lisää. Enkä edes yritä estää tekemättömien asioiden listaa kasvamasta, vaan panikoin kaikessa rauhassa tenteistä joilla ei olisi paskankaan väliä ja jotka menevät huonosti koska en pysty keskittymään. Keittiön kaapinovet voisi pestä, alkavat olla paskaiset. Voisin mennä hinkkaamaan niitä kirkuvanpunaisine kynsineni, jotka ovat täysin asiaankuulumattomat näin harmaina päivinä. Sen sijaan luen. Enkä muista mitään, yhtä hyvin voisin pilata lakkauksen ja kuluttaa sen sijaan että syön.

Leikittelin ajatuksella lähteä lopuilla rahoilla jonnekin oikein kauas, niin kauas, että olisi varaa vain lippuihin sinne ja takaisin. Olisin kuukauden auringossa ja lämmössä, ilman rahaa syödä tai nähdä ihmisiä, kaukana kaikesta tutusta. Laihtuisin ja nukkuisin. Tunsin jo tässä välistä itseni suht norminäköiseksi, kunnes jouduin viettämään kuusi tuntia ihmisten ilmoilla paidassa, jonka liian myöhään huomasin pussittavan vyötärölleni hämäysjenkkakahvat. Olisipa takka, polttaisin koko rytkyn. Ja nyt hituttaa, miksen voi olla sen näköinen kuin haluan, miksi annan itseni olla erilainen kuin haluaisin olla. Enkö voi muuttaa ulkonäköäni niin kuin ihmiset yleensä, skitsahtamatta.

Väsyttää, en ole nukkunut. Muutenkin kaikki rytmit sekaisin, kun haahuiltuani päivät hyödyttömästi keskittymiskyvyttömänä luen öisin. Voisi hyökätä kaupunkiin jouluostoksille. Tai etsiä itselleen uuden paidan tuon eläkkeelle siirtyvän tilalle. Ehkä ensin salille, jospa tämä vässytys loppuisi.

Ehkä 50. teksti (?)

Varoitan jo etukäteen, seuraa Ankaraa Pohdintaa.

Ehkä kuulumisia kuitenkin ensin. Nyt on hyvä, ja niin kuin hyvät yleensä, kiireinen viikko. Olen ahminut kunnolla vain kerran, ja silloinkin (röyhistää rintaansa) se jaffakeksipaketti säilyi. Eli ei ollut hirveän paha sessio, jos nyt ei ollut kivaakaan. Sitä paitsi, ne keksit alkavat olla paitsi kovia, myös loppu, mikä tarkoittaa sitä, että olen hyvin lähellä kokonaisen keksipaketin syömistä ei-ahmimalla ehkä siinä puoleentoista vuoteen. Jeah!

Sitten se pohdinta. Olen onnistunut pitämään muutaman mietiskelytuokion kaiken maailman härdellien joukossa, ja se on auttanut työntämään ahminta- ja anorektisia ajatuksia vähän lähemmäs absurdius-kategoriaa minne ne todella kuuluvat. En suoraan sanoen muista, millaista on olla miettimättä kaloreita tai ahmintaa, tai olla ahdistumatta jos vaakaa ei ole tai se näyttää edelliskertaa enemmän. Tai skitsoamatta jos näkee sivuprofiilinsa tai olla vetämättä massua sisään 3/4 ajasta ynnäs muuta. Minulla on tuhat typerää uskomusta jotka tiede on todistanut vääräksi mutta joista pidän kiinni kaiken varalta, ja ylipäätään käyttäydyn kuin idiootti tämän kanssa. Näiden kanssa kannattaa juuri nyt ehkä vain jatkaa eloaan niin kuin tähänkin asti. Mutta ruuan sylkeminen, ne mainostetut vapaankaupan lääkeaineet, yölliset paniikkitreenit, ahmintalastit ja se, että ylipäätään huoraan tälle sairaudelle vailla mitään estoja aina kun vähän ahdistaa, sen kanssa minun ei pitäisi elää.

En halua tai edes osaa lopettaa laihduttamista, koska olen mielestäni kuvottavan lihava (olkoonkin etten minkään oikean mittapuun mukaan ylipainoinen). Jos en voi lopettaa laihduttamista, on hiukka kyseenalaista pystynkö lopettamaan ahmimista. Jos en voi lopettaa ahmimista, en usko tiukan paikan tullen lopettavani ahmituista eroon hankkiutumista. Enkä käsitä, mistä repisin jaksamista muuttaa tapojani niin täysin, että voisin jättää tämän pois. Olen tottunut elämään tämän kanssa, tämä on turvallista, tämän kuvion tunnen. En kuole siihen. Sen sijaan tasaisesta, normaalista, ei syömisen ympärillä pyörivästä elämästä minulla on kokemusta vain satunnaisista oikein hyvistä kausista, eikä mietteet silloinkaan koskaan ole olleet kaukana. Mitä jos leikin normaalia puoli vuotta, ja koko sairaus räjähtää sen jälkeen totaalisesti käsiin? Nyt se on sentään suurimman osan ajasta suunnilleen hallinnassa. Ja mitä lähtökohtia tässä ylipäätään on muuttua kun maalaan piruja seinille ja pyörin kuin puolukka tekemättä asialle mitään. Mikä ihme tässä on niin pelottavaa? Jos lihoisin kymmenen kiloa mutta voisin elää normaalimmin, mitä väliä?

Paitsi, että mieluummin skitsoan loppuikäni, kunhan en liho kymmentä kiloa. Siinä se ongelma taitaa olla.

(Voi vittu mikä luuseri olenkaan.)

Lisämietiskelyä asiasta ilmeisesti kaivataan vielä.

Itsepäisyyspäivää!

Voi Veera mikä tekniikan ihmelapsi oletkaan, ei edes ollut 50. krijoitus lähelläkään kun tämä nerokas blogipiste laskee hallintapaneelissa kai muokatut mukaan tai jotain. Ja julkaisee tekstin sillä päiväyksellä jona on aloitettu, niin. Mikä ei ole kivaa, koska avaudun tässä koneella niin epämääräisinä aikoina, että katson yleensä parhaaksi miettiä hetken unilla ja jatkaa sitten. Sitäpaitsi, minua potuttaa kroonisesti kuvien asettelu jota rämplään uusiksi parhaimmillaan kolmesti, joten muokatut mukaanlukien pitäisi olla pitkälti yli viidenkymmenen. Äh uudestaan.

No mutta. Tykkään itsenäisyyspäivästä, joten eilen oli hyvä päivä. Satuin löytämään mieskuoron esiintymässä (niin, tykkään myös mieskuoroista), ja kuuntelin fiiliksissä takapenkissä asiaankuuluvalla paatoksella laulettuja Suomilauluja. Pakko oli avata silmät välillä ja mulkaista pahasti kun mummot vieressä ryhtyivät supisemaan, mutta muuten nautin siitä kovasti. Ilta lounaineen ja muine perinteineen ei mennyt ihan putkeen, siinä konvehtirasia ja linnanjuhlat -kohdassa mopo vierähti vähän penkan puolelle, muttei pahasti. Riittävästi kuitenkin, että tänä aamuna harmitti, joten tämä sunnuntai kulunee teelinjoilla. Jos ehkä onnistun välttämään nyt harjoittelun jälkeen ruokahetket.

Nyt on kiva, jotenkin harmiton olo. Ei tee mieli tehdä mitään typerää, vaikka ensi viikko näyttää tyypilliseltä ranteiden anatomian tutustumiskierrokselta tentteineen ja palautuspäivineen. Tekisi mieli vain jammailla kotona, ehkä siivoilla vähän, no voisihan niitä tenttimatskujakin vilkaista, tapitella ikkunasta lunta..

Hyviä nämä uudet särkylääkkeet.

Äh?

Tämä on ilmeisesti vähän speshöl tämä blogspotin ohjelma, vai miksi muuten se laittaa julkaisupäiväksi tekstin kirjoituspäivän. Korjatkaa nyt joku jos julkaisin tuon tajuamattani eilen, mutta mielestäni tänään (siis hetkinen ööh) kun en iltayöstä eilennä jaksanutkaan kirjoittaa sitä loppuun. Onpaonpa.

Voiko ihmiselle antaa ranskanleipää?

Tein suunnitelman ahmimislastista eroon hankkiutumiseksi. (Eli se on edelleen koskemattomana tuossa lattialla, hurraa!) Piparit laitan keittiöön kämppisten syötäväksi, tuplaDominopäck päätyy joihinkin nyyttäripikkujouluihin joihin poikkean jollain syyllä, murot lyön jonkun nälkäopiskelijasisaruksen ruokakassiin viikonloppuna tai vien"kauppamatkalla" poiketessa kaverille ja "unohdan" sinne jos ei mahdu laukkuun. Sitten jää ranskanleipä. Sitä nimittäin en tunnusta kenellekään ostaneeni. Jos olisi oikea pakastin, olisin jättänyt vieras-köyhäritari-varaksi, mutta suuressa vitutuksessa ja ihan pahoista ajatuksista rangaistakseni päätin syödä sen niin kuin ihmiset tekee.

Paitsi, että inhoan ranskanleipää.

Tai en tietenkään inhoa sen makua, mutta se on juuri sitä tyhjää hiilihydraattimössöä jota edes terkkarit ei suosittele syötäväksi (mieluummin jos sulle vaikka maistuis ruisleipä). Se on niin turhaa jo olemassaankin. Onhan se taivaallista juu, paahdettuna ja hunajalla tai hillolla, a vot. Mutta ehkä viimeinen, jota oikeasti söisin, siis ihan terveimpinäkään kausina (tai silloin varsinkaan). Ähmh. No hyvä, ranskis siis syödään, tai syötiin jo puoliksi, ja nyt on paha olo. Ehkä muistan olla ostamatta ei-syötäviä taas vähän aikaa. Siitä tuli otsikkokin. Kaverit jutteli voiko koiralle antaa makaronilaatikkoa vai sairastuuko se (aloittelevan koiraihminen oli jättänyt lootanjämät jäähtymään ja haukku oli vienyt). Ihminen kyllä saattaa sairastua ranskanleivästä. Ainakin ummetukseen, luulisin.

50. päänauonta

Paasto on pannassa. Flunssakuumeilu ei loppunut vielä eilenkään joten lopetin. Virhearvio, olisin 'syönyt' varmaan terveemmin jos olisin paastonnut. Nojokatapauksessa, tein ruokasuunnitelman palatakseni normaaliin syömiseen, se kusi sukille jo ennen kuin pääsin nukkumaan eilen. Tänään olen syönyt vehnäleseitä jogurtilla, kilon mandariineja ja jaffakeksin (ostin paaston lopettamisen kunniaksi paketillisen jaffakeksejä joulukalenteriksi, sääli että ne ovat kyllä aatoksi joko kovia tai ahmittu). No mut.

Ei suoraan sanoen ole mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin. Olen istuskellut vapaa-aikani nurkassa itkua vääntäen, hokemassa itselleni ettei haittaa että olen läski, itsekuriton luuseri ja syömäri, kädet ristissä selän takana etten raapisi massumakkaroitani liiaksi.Että voin ihan hyvin tykätä itsestäni silti. Haluaisin harkkoihin tai salille tai juoksemaan ja kuluttamaan sairaskaakaot ja muut mitä sisääni on mennyt. Mietiskelystä eli meditaatiosta - johon yleensä käytän aikani neuroilun sijaan- ei tule mitään. Jokainen yritys päättyy siihen etten sittenkään oikeastaan ihan täysin ole tyytyväinen kroppaani. Enkä olekaan. Pidän liian montaa osaa itsestäni rumana jotta tätä voisi sanoa tyytyväisyydeksi. Joten voin rauhassa lopettaa tämän normaalius-tasapainoisuus-tyytyväisyys-valehtelun vaikka nyt.

Miksi sitten en tee asialle jotain? Miksen muuttaisi asioita joista en pidä? Tekeekö laihduttaminen minusta häiriintyneen? Vain siksikö, että olen ollut häiriintynyt? Eikö sitä saatana aikuinen ihminen voi itse päättää painaako viisi kiloa liikaa vai liian vähän! Ja enkö ole tähän mennessä päättänyt riittävästi hankalia asioita, ettei tähän pitäisi kaatua koko elämän. Kyllä/Ei. Vitun vaikeaa.

Paitsi etten oikeasti ole kovin hyvä mitä tulee painoasioiden päättämiseen. Ostin tänään ahmintalastin. Menin kauppaan, keräsin asioita, maksoin käteisellä. Vain ahmiakseni kaiken. Mieleni ei tee mitään, mutta ruokasuunnitelman kömmähtäminen (siis jätin syömättä mitä oli tarkoitus. Mistäpä en pimahtaisi. Kivaa) ja liian monet tulevat pikkujoulut ja ties mikä seliseli otti yli. En ahminut, vielä ainakaan. Rapisevan kassin avatessani tajusin, etteivät nämä murot ja ranskanleipä ja piparit ja muut kaverit jäisi uumaani leventämään, siinä paljon päässä kieppui. Session loppuessa vatsa olisi yhtä tyhjä kuin aloittaessa. Laitoin kassin kiinni, tulin koneelle pelaamaan pasianssia ja kuuntelemaan Reamonnia. Söin pari mandariinia lisää. Siinä se mytty nyt kököttää lattialla.

Juuri näin vimekertainen alamäkeni alkoi. Silloin tosin en sulkenut kauppakassia. Toivon, että sillä on väliä.

Maanantai sopii joulukuun ensimmäiseksi

Silmiä särkee koska piilarit kuivuu koska pidän niitä liian pitkään, päätä särkee koska koulujutut seisoo ja ahdistaa, polvea särkee koska olen niin mummo ja kordinaatioltani paska että kaaduin sille viime viikolla, sielua särkee kun se ei saa ei viinaa eikä edes kahvia tai buranaa.

Eikä ajatus kulje, nyt en enää keksi miksi. Ehkä tosiaan söin jotain pilaantunutta. Se maito nimittäin tuli tänään vastaan purkista, ja muutti viemäriverkostoon. Ja juoksen edelleen vessassa (siltä varalta että halusitte tietää).

Kolme viikkoa jouluun. Kolme viikkoa takelleltavana vetämättä itseään piippuun. Sitten olisi kaksi viikkoa takelleltavana syömättä itseään kiikkuun.

Luojan kiitos en kirjoita runoja. Enää.

Pillerin pyörityksessä

Pääni on edelleen jotenkin tahmea enkä saa oikein mistään kiinni. Johtunee ehkä kipulääkkeistä joiden kulutus on taas kovassa nousussa. Joo ei pitäisi syödä niitä joka päänsärkyyn ja päällekaadutun polvinivelen (mummontappokelit) jomotukseen ja näin, mutta kun valittavissa on yöunet ja sumuinen pää tai särkyvalvominen ja aika pahasti vittuuntunut pää niin, no. Eilen tuli outo, melkein myrkyttynyt olo. En ollut saanut syötyä kun kaikki paitsi kaakao maistuu taas paskalta. Rupesi ensin pyörryttämään, sitten vatsa pakotti kiireiselle istunnalle vessaan, siiten alkoi oksettaa. Istuin vessan lattialla, jalkojen lihakset nykivät, pyörrytti, oksetti ja palelsi. Kökötin siinä puoli tuntia, koittaen olla liikuttamatta päätäni ja yskimättä. Ja pelkäsin aika pirusti, että olen herkistynyt jollekin tai saanut hepatiitin tai jotain. Ja hei, olkoonkin, että ehkä väärinkäytän tiettyjä vapaankaupan antimia, en leiki mitä tulee oikeasti lääkkeisiin, eritoten kipulääkkeisiin. Paitsi pysyn aina annoksissa olen ottamatta ollenkaan jos vielä jalat pysyvät alla, eli yliannostuksesta se ei tullut. Onneksi olo helpotti parissa tunnissa. Äh, ehkä kaakaoni maito oli pilaantunutta ja olenkin vain menettänyt makuaistini.

No, huomisesta lääkkeet on joka tapauksessa loppu, yöunia tai ei. Noita ei voi ottaa tyhjään mahaan, ja huomenna jatkuu paasto jota saanen rauhassa jatkaa torstaihin asti. Se päänsärky vain sattuu niin saatanasti.

Olen syönyt koko päivän -eli hereillä ollut kaksi tuntia- mandariineja. Nyt on näppis ja hiiri ja kaikki siinä valkeassa möhnässä mitä niistä tulee. Nypin sen aina pois, biologian maikka sanoi joskus, että se on kuin hedelmän rasvaa. Kerää ja säilöö kaiken paskan. Voisinpa nyppiä itsestänikin rasvan ja kaiken paskan sen mukana. Sääli, että suurin osa siitä vain taitaa olla pään sisällä.

Pää tyhjä, maha täynnä

Loppuihan se viimein. Viikon 48 ponnistus ohi, ja onnellista kyllä, tätä vuotta on jäljellä enää neljä viikkoa (koska tätä ei enää lasketa). Olen hiukka kuitti, ikävä kyllä lähinnä henkisesti, fyysisesti rassaa vain kurkkukipu ja nukkumattomuus. Kävin eilen päänlatauksessa salilla, mutta hengitystiet tykkäsivät siinä huonoa, että tänään en lähde. Harmittaa, tätä olisi ollut hyvä miettiä soutulaitteen kanssa. Niinpä virkkaan, teen uudestaan ihanaa mekkoa johon lanka ei riittänyt koska olen niin ISO ja joudun vaihtamaan mallin vähemmän lankaa syövään.

Tänään olisi hyvä päivä tehdä kahvia termokseen ja linnoittautua lippa silmillä kirjaston nurkkaan lukemaan Cosmopolitania tai jotain muuta yhtä kehittävää. Paitsi ettei minun tee enää mieli kahvia. Ei ole tehnyt koko viikolla, mistä olen ollut huolissani, koska jo koskaan todella haluan kahvia niin tällaisissa tenttiputkissa. Helvetin paasto (syytän tästä sitä vaikken lopettanutkaan sumppeilua sen aikana). Rakastan kahvia, mutta mieleni ei tee sitä yhtään, ei edes sitä ihanaa Pauligin tummaa. Hö. Ja kofeiinitableteista puuttuu nautintoaspekti täysin.

Olen ahminut. Niin että hampaita särkee. Mikä, lakonista kyllä, oli ehkä odotettavissa. Pipo kiristi jo keskiviikkona iltapäivästä niin pahasti, etten ihan realismin nimissä uskonut kykeneväni puolen yön pänttirupeamaan pelkällä buranalla. Minusta 'turvallisen' ahmimisruuan varaaminen kohtauksen varalta on ongelmien kerjäämistä ja muutenkin pessimististä, eikä lainkaan tapaistani, mutta nyt tein poikkeuksen. Niinpä hain kilotolkulla mandariineja, kurkkua, tummaa riisiä, poppareita sun muuta, joilla ei saa henkeä itseltään kahdessa illassa. Ne, ja kotona jo olleet puurohiutaleet, hunaja ja glögimantelit kelpasivatkin hyvin yön pimeinä tunteina. Säästyin yölliseltä huoltikkareissulta, turvotukselta en. Maatessani illalla jalat kohti kattoa huomasin vielä uuden suonikohjunkin. Voi saatana nytkö niitä jo rupeaa tulemaan. Juuri nyt tuntuu ettei minussa ole kaunista kuin kynnet, jotka olen kahden kuukauden sitkeällä tuunauksella saanut melkein ehjiksi.

Se puuro taisi päätyä päähän, ajatus ei kulje. Taidan lähteä yskimään sinne kirjastoon, apteekin kautta ja tukisukat matkaan.

Stressipossu

No hmh, tekstistäni katosi vallan terä kun kävin lukemassa Valeriaanan kommentin (joka laittoi myhäilemään typerästi) ja toisten kirjoituksia. Tarkoitukseni oli avautua siitä, että kuten mainittu, tämä viikko on opintourallani aika tiukka. Kuten tapana on, muutun stressaantuessani vieläkin mukavammaksi kuin muuten olen, ja arvelin ehkäistä sitä ottamalla tänään pienen meditaatiotuokion (virkkaamiseen ja urheiluun menee liikaa aikaa tässä tilanteessa) joka kerta kun raivoitku lähestyy. Päätin perua päätökseni viisi minuuttia heräämisestäni tänäaamuna. Nousin niin sanotusti väärällä jalalla tai pikemminkin putosin suoraan perseelleni tähän keskiviikkoon. Näin painajaisia, kaikkein viimeisimpänä unen, jossa puntarini ei toiminut, enkä saanut sitä vaihdettua paunoilta kiloille ja kun sain, se näytti ties mitä hirveyksiä. Tästä oli oikein mukavaa herätä, kunnes tajusin, että olin nukkunut puolitoista tuntia (!!!) ohi herätyksen, ja olin näin ollen aika helvetisti päivän hommista jäljessä. Hattutemppuni viimeisenä muttei vähäisimpänä: pääsin herättyäni hädin tuskin edes ylös koko sängystä. Kävin eilen pilateksessa ensi kertaa pitkilleen, ja totesin pilateskuntoni aika paskaksi. Ilmeisesti sain vielä flunssanpoikasenkin sillä reissulla, ja jos jotain syvästi inhoan, niin tällaisia muistutuksia kuolevaisuudestani.

Ei siis meditaatiota tänään.

Anteeksi, pakko oli purkaa tämä tänne kun kämppäkavereillekaan ei kehtaa. Pienen perusvitutuksen nostaa myös se, että syötyäni eilen koko päivän ihmismäisesti ahmin illalla (säälittävää) kuiviltaan paketin ruiscräkkereitä ja niin ikään kuiviltaan pari kuppia mysliä (...säälittävää). Juuri ennen nukkumaanmenoa kun päivä oli mennyt niin hyvin kaikesta paineesta huolimatta. Panikoin edessä olevasta kahdesta vuorokaudesta koko ajan pahemmin, minun ei nytkään pitäisi olla kirjoittamassa täällä ja voi saatana kaikki leviää käsiin. Äh.

Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan, tulen uudestaan

Mistähän sitä aloittaisi kun raportoinnissa on melkein viikon katkos ja tässä välillä mitään muuta olekaan kuin tapahtunut. Arvelin loikkia kaiken itselleni epäedullisen yli, mutta sitten paljoa kirjoitettavaa ei olisikaan, joten henkinen syyllisyysoksennus lienee ainakin edessä.

Torstai-iltani päättyi yllättäen vuoroon. En onneksi ollut tarpeeksi typerä lähteäkseni syömättä, joten hyvin jatkunut paasto tyssäsi siihen. Syöminen oli ärsytyksestä huolimatta hyvä veto, muuten illan ohjelmassa olisi varmaankin ollut Veera pyörtyy näytös, siinä kiireellä hommia sai paiskia. 20 tunnin koulu-työputken jälkeen haahuilin päivän kotona naamari zombituijotuksessa järsien hapankorppuja. Fazerin kumina namnam.

Olen perusluonteeltani tylsimys, mutta viime viikko vuoroineen ja parine tentteineen otti siinä lujille, ettei nollaus näkkäri-punkku-tv -putkella oikein riittänyt. Niinpä lähdettiin lauantaina kamun kanssa viihteelle -kuningasidea- ikävä kyllä tämän vuosipuoliskon ehkä ikävimpiin pippaloihin. Paitsi join niin paljon kuin kuivavoittoisen syksyn jälkeen uskalsin, söin myös ties mitä sotkua jota mieluummin en muistele. Alkoholi vaarantaa terveyden, niin se taitaa olla. Juteltiin aikamme tuntemattomille kuunnellen huonoa musiikkia, löydettiin pari tuttua joiden kanssa juoruiltiin sen mitä pikkutunneilla kykeni ja lähdettiin ei tarpeeksi humalassa jotta olisin voinut hylätä ne syödyt tiesmitkä vessaan samaa tietä kuin olivat alas menneetkin. Kaiken kukkuraksi lähdin vielä yöllä mukaan pitsalle, mikä oli kyllä virhe, ainakin aamufiilisten kannalta.

Niinpä tarvoin eilen yöpaikastani (ei, vakituisessa parisuhteessa kuten minäkin olevan naispuolisen kaverin sohvalta) varsin hattuuntuneena halki kaupungin illalla suuressa viisaudessani jalkaani vetämissä korkosaapikkaissa. Kukaan tuskin arvaa missä asun jos sanon että täällä oli aika helvetinmoinen myräkkä. Melkein tunnin nilkkavaarallisen liukastelun, kiroilun ja kivuliaan silmämunahuuhtelun (lunta tuli edelleen) jälkeen pääsin kotiin, vedin jalkaan oikeat kengät, lippahatun päähän ja painuin treeneihin. Huolimatta pienestä, fyysistä enemmän henkisestä krapulasta sain harkat kunnialla vedettyä. Siitä, ja kaikkiaan kahden tunnin pyryssä tarpomisesta tuli hyvä fiilis, tietynlainen suomiperkelemeininki. Sain vielä kiitostakin, mikä punastuttaa edelleen, tiedän sentään läskeistäni huolimatta suunnilleen mitä teen.

Eli positiiviset asiat (maanantai, ei pidä pilata uutta viikkoa jne). Painoni ei noussut kovin paljoa huolimatta paaston lopettamisesta ja sisuksieni myrkyttämisestä alkoholin vaikutuksen alaisena. Suivaannuin alamäestä kuitenkin riittävästi kiskoakseni eilisiltana vielä lihaskuntoa mikä tuli enemmän kuin tarpeeseen, ja jota ajattelin jatkaa pienen kuurin ennen joulua. Ja sapuskaövereiden jälkeen tuntuu, että maltan pitää hampaani irti teollisuusjätteistä tulevan viikon. Paasto jatkuu suunnitelman mukaan viikon päästä johtuen loppuviikosta edessä olevasta henkisestä helvetistä. (Hullu voin olla, mutten tarpeeksi tyhmä kiusatakseni itseäni istuessani neljän seinän sisällä yötäpäivää liimattuna paniikissa tietkaruutuun.)

No tulihan niitä positiivareita kun vähän yritti, ei tässä nyt lopulta asiat huonostikaan ole. Varsinkin, kun tänään ei tarvitse liikkua kotoa enää minnekään, voin vetää kaikessa rauhassa vehnälesepuuroani, panikoida tulevasta ja yrittää unohtaa vatsamakkarani vähäksi aikaa. No hyvä, jos elämä maistuu välistä muullekin kuin paskalle, se on aina kaikki kotiinpäin.

Myöhästyin tänään harkoista, koska en syödessäni huomannut paljonko kello on. Jos ei tämä ole viesti yläkerrasta niin mikä?

Melkein kunniallinen loppu

Huijasin vähän eilen, otin illalla pari kalkkitablettia hiljentämään mahaa ja laitoin iltateehen lusikallisen hunajaa. Se minulle suotakoon, tulipahan uni pyytelemättä. Tänä aamuna oli melkein harras olo kun sain piimälasillisen kätösiini, katselin auringonnousua ja odotin kahvin tippumista. Kaiken lisäksi se oli oikeaa piimää, kun lähikaupassa ei ollut rasvatonta. Taidan shopittaa lähiseudun huonoimmin varustellussa pikkumarketissa. Ja se kahvihan vasta hyvää oli, kahden päivän tauon jälkeen.

Arvelin aamulla aloittaa syömisen kurkku-tomaattilinjalla jo illalla, ja tehdä huomiseksi ruokasuunnitelman. Elämän perustotuuksia, ei kannata jättää liikaa hyvän yrityksen varaan, ettei lähde homma lapasesta. Kuljeskelin koulun jälkeen kaupassa kuin ihmemaassa (onneksi ostoslista kännyssä) hiplailemassa paketteja todennäköisesti typerä virne naamallani. Psyyke petti, ja sain perusteltua itselleni miksi minusta tulisi maailman onnellisin ihminen jos saisin pari uuniperunaa tänäiltana (mikä fiksaatio tämäkin on). No hyvä, kyllä tulikin kun sain ne lautaselleni. Tajusinpa vielä syödäkin hitaasti, parempi niin koska ähky siitä tuli joka tapauksessa.

Ikävä kyllä minun ja uuniperunan kuherruskuukausi oli lyhytaikainen. Harhauduin pitkästä aikaa lasiluurangon sivuille, ja läskiahdistus iski välittömästi. Ryhdyin kirjoittamaan etten häipyisi pienten tyttöjen huoneeseen tekemään mitään typerää, seuraavaksi ohjelmassa on kirje äitille ja sitten vaikka pasianssia niin kauan, että maha on taas suunnilleen tyhjä ja voin mennä nukkumaan. Ei pelkoa ahmimisesta siis, *ituttaa että ylipäätään avasin suuni. Miksi minulla on VÄLIPÄIVÄ jos prkl mätän ruokaa PAASTOpäivinä?!? Suututtaa. Vaaka sentään näyttää samaa kuin aamulla, eli vähän verrattuna viime viikkoon. Ja huomisen ruokasuunnitelma on hyvä. Ja oli se pottu sittenkin taivaallista.

Jotenkin osuu päivän aiheeseen...

Heh XD

Vesipaastopäivä ensimmäistä kertaa ehkä kahteen vuoteen

Yllättävän hyvä olo. Arvelin, että viimeistään vesi (/tee) päivä ottaisi fyysisestikin lujemmille, mutta koko ajan yltyvää palelua ja pientä huimausta lukuun ottamatta olo ei ole hassumpi. Haistan mielettömän tarkasti, kämppisten aamukahvi tuoksui huumaavan hyvälle, puhumattakaan likkojen kokkauksista tai irtoteepurnukastani. Ja psyykkisesti tämä nyt on vain lomaa. Ihana tyhjä, puhdas, ja jotenkin rauhallinen olo. En edes käsitä enää, miten voisin ahmia napa paukkuen maistamatta mitään, suoraan purkista/paketista/jääkaapista tai mistä milloinkin. Katselin tänään koululla sitä sapuska-automaattia ja muistelin, mitä kaikkea senkin sisuksista olen vetänyt omiini kunnolla edes tajuamatta mitä syön, puhumattakaan kotona seuranneista sessiosta. En edes pidä suklaapatukoista sun muista (paitsi että tulee aina huono omatunto, ne ovat oikeastikin aika pahoja). Miksi ihmeessä en kerran ahmiessani ahmi jotain mistä pidän.

Myönnän, että saatan saada vastauksen edelliseen kysymykseen paastoprojektin loputtua tai viimeistään joululomalla...

Yhtä ruokaa minun todella tekee mieli, ei nälän vuoksi vaan siksi että tekee mieli, nimittäin uuniperunoita. Chili-paprikakuorrutettuja potunpuolikkaita, plus tietty kermaviiliä, aah. Pottu on muutenkin kaikin puolin hyvää, juuri riittävän epäterveellistä (ei kuitua, tärkkelystä ja näin) että tulee herkuttelufiilis, mutta riittävän terveellistä ettei tule huono omatunto. Keskiviikkona on välipäivä... No joo, voisin juuri nyt pitää esitelmän vaikka kalanmaksaöljyn hienoudesta, kumma miten pistää nuppia sekaisin syömättömyys.

Ja kaikkein parasta. Kävin tänään puntarilla, ja painoni on pudonnut paljon enemmän kuin odotin. Jos hyvin käy, pääsen huomenna alle 'maagisen rajani' josta vähemmän olen painanut joskus kevättalvella kahden kuukauden itseaiheutetun vatsataudin jälkeen. Ei sillä, että se olisi kovinkaan vähän, mutta alkaa jo olla kotoisampi olo sekä kropassa että farkuissa. Ja mikä ettei, nyt kun ne ylipäätään mahtuvat jalkaan taas.

Kuivilla syömisestä

Sama epämääräinen närkistely jatkui olosuhteiden pakosta edelleen, ja valmistautuminen paastoon näinollen jäi. Perjantai ei mennyt ihan putkeen, jouduin selviämään myöhään iltapäivään parilla kahvikupposella ja aamun pikkujogurtilla. Tämän jälkeen oli tarjolla vain voileipäkakkua (!!!) tai ei mitään, valitsin edellisen. Eilisen olin jo syömättä lukuun ottamatta paria juustosiivua (taantuma, vaihdan eläinlajia apinasta jyrsijään nyt) ja marenkipalaa (pyörrytti, ja tykkään marengista). Ja masuparka odotetusti niin sekaisin että huhhuh, mitä tuo juusto tuskin ainakaan parantaa. Mutta sekaisinmenon hyvä puoli: en ole nälkäinen. Epäilin toistamiseen olevani tulossa kipeäksi, kun edes ei tee mieli ihmeemmin mitään. Istuin päivälläkin teemuki kourassa katsomassa kämppiksen syömistä ja turisemassa ilman mitään hinguntoja. Mutta ei, eiköhän tämä ole vain vatsan protestia. Yritän olla kunnolla, juoda riittävästi ja sitten aikanaan (=keskiviikkona) totuttautua huolellisemmin syömään uudelleen. Amen.

Pohdin tuota paasto-ahminta -kuviota, ja miksi on helpompi olla syömättä ollenkaan kuin syödä kunnolla ahmimatta. Ahmimalla kesken/jälkeen paaston saa itsensä niin kipeäksi ettei ikinä (ketkä ette ole kokeilleet, keep it that way), mikä hillitsee minulla kyllä pahinta, mutta se, ettei voi ottaa vähääkään 'epäonnistumatta' auttaa myös. Katsoin joskus yhden niistä kymmenistä maailman-lihavin-joku -dokkareista, jossa oli tiedettävästi eniten laihduttanut ja samassa eniten takaisin lihonut mies. En löytänyt sitaattia, mutta hän totesi suunnilleen näin: Ahmija ei voi kokonaan jättää huumeettaan, hänen täytyy oppia kohtuukäyttämään ruokaa. Tupakoitsija voi lopettaa, juomari voi lopettaa, ahmija ei voi kokonaan lopettaa. Se on kuin narkkari joutuisi ottamaan huumettaan sopivasti kolme kertaa päivässä käyttämättä liikaa.

Osuvasti todettu. On helpompi olla aloittamatta lainkaan kuin lopettaa ajoissa. Ehkä siksi on helpompaa olla kokonaan kuivilla ruuasta kuin syödä kohtuudella.

Epämääräinen melkeinpaasto-päivä

Minusta taitaa olla sukeutumassa kunnon ressipossu, tai sitten olen (hyvin yllättävää) tulossa kipeäksi. Tänään oli aika iso esitelmä jota väänsin suht myöhään, ja tenttejäkin on riittänyt. Ja mitäpä totean tullessani kotiin (juostuani uudestaan yliopistolle ja takaisin yhden typerän mehupullon takia), päätä särkee, kaikkea kivistää ja pientä kuumetta. Ei tunnu muuten kipeältä, joten luulen vastauksen olevan ressipossu. Possu siksi, että en ole tänään oikeastaan paastonnut, pikemmin syönyt hyvin huonosti, mutta sisältäen lopun parikyt grammaa briejuustoa joka oli hyvää vaikkakin aika turhaa. Hassua miten paljon helpompaa on syödä huonosti tai paastota kuin syödä kunnolla.


Onnistuin tänään keplottelemaan itseni huomisesta sosiaalisesta tilanteesta joka olisi sisältänyt pakollista syömistä ja juomista, ja vaihtamaan sen päiväkahveihin lempikahvilassani. Tarkoittaa sitä, että huomenna voisi ottaa ihan oikean paastonvalmistautumisen. Paitsi jos (&%¤*#! sentään) tulen kipeäksi. Tämä on ollut paljon kivempaa kuin odotin. Hörpin kaiket päivät bonaquaa, piimää ja ananasmehua voittajafiiliksissä, ja housut sen kuin löystyvät. Niin, siis nämä kolme ensimmäistä paastopäivää plus tänäinen. Mutta silti. Saa nähdä mitä mieltä olen kun ensimmäinen 'oikea', viisi -välipäivä- + nelipäiväinen paasto alkaa viikonlopun jälkeen. Se voi tarvita henkistä valmistautumista jo vähän enemmän.

Rauhoittumisharjoituksia (huonolla menestyksellä)

Sekava olo nyt. Täällä on ollut koko alkuviikon päällä ihan järkeä vailla sosiaalinen kriisi johon olen tullut kaapatuksi mukaan. Ja muuta härdelliä piisaa sitäkin, seuraavat kuusi viikkoa näyttävät aika kamalilta koulun suns muun suhteen. Tämä on keppihevosena sille, etten ole edes aloittanut valmistautumista huomisen paastoon (iltapalaksi brie-juustoa jne). Ja ressaan ihan pirusti. Jos jotain hyvää, ainakin strippaavat valmentajat ovat unohtuneet XD Nyt juon kamomillateetä, kuuntelen musiikkia ja yritän orientoitua siihen, että söisin huomisaamuna jotain mikä vähän valmistaisi massua syömättömyyteen, ja paastoaisinkin sen jälkeen perjantai-aamuun. Huomenna olisi taas treenit, saa nähdä miten siellä menee.

Kävin tässä paikallisessa Humanassa ja päädyin aika pahaan sovituskoppikriisiin. Kokeilin nättiä mekkoa -vähän pientä- joka sai vatsani näyttämään siltä kuin olisin neljännellä kuulla (oikeasti, kahdella kaverillani on vauva ja juuri siltä se näytti). Ahdisti, vaikka kuinka selitin itselleni etten ole ylipainoinen, että voin ottaa rauhallisesti ja keskittyä olemaan tekemättä mitään typerää, ahdisti silti. Kotona katsoin vatsaani pienestä kylppäripeilistämme. Joskus aikoinaan minulla oli tapana vetää vatsaa sisään niin paljon kuin pystyin ja toivoa, että olisin niin laiha. Kun vedin vatsaa sisään nyt, en näyttänyt niin laihalta että olisin mielestänui laiha. Tuntui pahalta. Tunsin itseni myös hyvin typeräksi mikä on ehkä hyvä asia.

Vielä, Molly, jos poikkeat täällä, lähettämäsi sähköposti palautti viestit, laittaisitko mailia tervehenkinen@gmail.com Tai kommenttia. Voi ääh kun sähköinen mitätämänyton prakaa.

Joululahjaksi silmälaput

Kuten ehkä olen maininnut, en kuulu siihen onnelliseen joukkoon kansalaisia jotka kiinnostuvat vain vastakkaisen sukupuolen edustajista. Olen muistaakseni myös joskus avautunut siitä kivasta, nätistä treeneristä jonka kiusattavana käyn pari kertaa viikossa. Johon olin vähän ihastunut (ja kukapa kieronpaan kasvanut ei olisi). No, kävin tänään kahdet harkat kun korvasin väliin jääneet toisen ryhmän kanssa ja näin ollen lähdettiin salilta samaan aikaan. Hän tuli pukariin kun olin jo menossa ja ryhtyi juttelemaan mukavia vaatteita vaihtaessaan. Kyseli opinnoista, niin kuinka kauan olinkaan asunut täällä, oliko kotikaupungissani sitä ja tätä ja näin. Punastuin (ehkä) hieman, vastailin ja kyselin vuorostani (välihuomautus: oletteko muuten huomanneet miten tukalaa on katsoa kun joku riisuu, jos itse on topattuna talvipukimiin?). Treeneri heittää yläosattomiin, pukee paidan ilman rintsikoita, huomaa että se on väärin päin, strippaa uudestaan. Veera koittaa olla hämmentymättä tilanteesta, katselee kaapinovia ja toistaa se on hetero, se on hetero, se ei tee tuota tahallaan se on niin hetero että melkein ei ole. Ja sitten se ryhtyi kyselemään miksei Mieheke ole muuttanut tänne ja katsoi hiukka kieroon. Ja sitten se otti puheeksi strippiairobikin jossa oli käynyt. Tässä kohti Veera totesi paeta paikalta, mikä oli hyvä siirto. Ei perkele. Joko näytän niin suuntautuneelta että se teki tuon piruuttaan (naiset on sellaisia), tai sitten mielikuvitukseni joutaisi lomalle. Todennäköisesti jälkimmäistä, käytän sentään ripsiväriäkin. Joskus.

Puolustuksekseni haluan sanoa, että paitsi ikävöin Miehekettä myös nukun yksin nyt pari viikkoa, mistä syystä ajatukset vähän kiertää miten sen nyt sanoisi... yksin nukkumisessa. Toisin sanoen tuollaisia päätä sekoittavia naisihmisiä tässä viimeksi kaivataan. Miksi ihmeessä suuntautuneille ei ole omia pukuhuoneita? Ei hitto minä olen helppo. Olisin. ÄH!

Ei hitto se nainen on kaunis.

Ja niin juu, syöminen taas on kivaa, vedin päivän kahvia ja arrakkileivoksia (teki ihan pirusti mieli) ja nyt illalla rehuja ja banaania sun muuta apinanruokaa. Tuntuu hyvältä kun ensimmäiset paastopäivät meni vaivattomasti, jäljellä on 14 seuraavan viiden viikon aikana. Niistä kolme tai neljä on tarkoitus vesipaastota. Että näin tänään.

Puolitoista päivää

Toinen paastopäivä hurahtanut jo puoleen ilman että huomasin ollenkaan. Nälkä ei ole, päätä on särkenyt vain hetkittäin, ei huimaa (ehkä mahtavan kuukautisturvotuksen nostaman verenpaineenkin takia), ei okseta. Kivaa. Tosin olen pitänyt kalorit aika korkealla, on täydet pänttäyspäivät kumminkin. Pökertyminen ei sovi ohjelmaan. Ja syön ketjussa purkkaa joka huijaa massua vähän (kiitos Lidl ja Rainbow). Lisäksi join eilisiltana energiavajeen tehokkaasti nollaavaa kaakaota (minun kaakaoni ja sulatetun suklaan ero on vain kerma, jota kaakaossani on enemmän). Ihme kyllä en tähän päivään mennessä ole ryhtynyt nipottamaan siitä, niin energiapommi kuin se onkin. Se on hyvä, pitääkin olla jotain mistä ei tule henkistä pahaa oloa (fyysisen sillä kyllä saa aikaan =).

Ainoa kunnolla iskenyt paastohaitta on palelu. Kädet ja jalat alkoivat kylmetä eilen iltapäivällä, ja nyt saa jo säätää pattereita. Tekisi mieli puuroa, ihan siksi että se lämmittää niin ihanasti. Huomenna päiväpuoleen sitten.

Yllätyn joka kerta sitä, miten paljon syömisen ja ruuan näkeminen herättää himoja, vaikkei olisi nälkäkään. Kaksi päivää nyt katselee hampurilaismainoksia ja kämppiksen letunpaistoa, mutta mitenhän pidemmät syömättä olot tulevat sujumaan. Seitsemän päivää parilla hedelmä/ vihannespäivällä välissä voi olla jo toinen juttu. En ole tainnut paastota niin pitkään tai ylipäätään pitänyt näin pitkää paastoilukautta mikä nyt on suunnitelmissa sitten neurootikkoaikojeni. No, mikäpä siinä, jos saan syömistä edes vähän hallintaan taas, on se lettu- sun muiden tuskien väärti mennen tullen.

Paaston lähtölaskenta

Huomenna alkaa ensimmäinen, kaksipäiväinen paasto. Jänskättää jo vähän. Olen laskeutunut siihen nyt kaksi päivää, ja tuntuu ihan hyvältä. Paitsi että ahmin tänään. Kaikkein naurettavinta on, että ahmin dippivihanneksia ja kasviskeittoa. Kun tajusin mättäväni 'välipalaani' suuhuni voimatta lopettaa, olisin varmaan tikahtunut naurusta jos en olisi jo tikahtunut kukkakaalista. Ihan todella, miten tuollaiseen voi suhtautua? Mieleni ei edes tehnyt muuta, kunhan tyhjensin vauhdilla viimeiset puolitoista kiloa kasviksia jääkaapista. Ja sitten lopetin. Siis vain lopetin, ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Tästä hämmentyneenä siivosin tunnin, minkä jälkeen hotaisin lopun vihanneskeiton. Se ei loppuviimeksi haittaa, koska soppa koostui vain kaalista, porkkanasta ja pavuista ja olisi tuskin ollut syötävää enää sunnuntaina jolloin on seuraava kiinteän ruuan päivä. No hyvä, ainakin voin aloittaa paaston huomenna tyhjällä jääkaapilla. Ja olla onnellinen, ettei tuosta tullut kohtausta jota jo pelkäsin enkä päätynyt syömään vaikkapa puukolla jäistä hilloa (joka olisi ollut ainoa tarjolla oleva ahmittava).

Sain eilen lisäpotkua paastoamiseeni (jonka tarkoitus huom ei ole laihduttaa mutta joka toivottavasti sen tekee) hippaloissa, jossa oli paikalla meidän Simpsons-sukupolven Lisaksi lisänimeämä opiskelukaveri. Lisa siksi, että hän on suorastaan ärsyttävän fiksu ja täydellinen blondikaunotar. Ja painaa ehkä neljäkymmentäjotain kiloa, ja suostui koko iltana syömään vain kurkkutikkuja. Potutti siinä istuessa levähtänyt massuni ja vaikka mikä, ja koska potutukseen auttaa parhaiten ilmainen viina, tänäaamuna ei olisi maistunut edes krapularuoka. Mutta lisämotivaatio nollannee terveyshäviön. Minusta tuskin tulee yhtä solakkaa kuin joskusmuinoin, mutta toivottavasti alan piakkoin edes mahtumaan omiin vaatteisiini taas.

Marraskuu on mukava kuukausi

Olen käynyt vanhempien luona ylläpitämässä perhesuhteita, nähnyt Miehekettä ja näiden vaikutuksesta rauhoittunut vähän. Lihonut todennäköisesti paljon, mutta sillä ei juuri nyt ole niin paljoa väliä kuin sillä, että minun on perkele sentään saatava elämääni selväksi, vielä kun siinä on jotain selväksi saamista. Eikä mitenkään yleisesti mitä aion elämälläni tehdä yms, vaan ihan perusarki järjestykseen. Se, että tiedän mitä tapahtuu (=mitä ruokaa saan näköpiiriini) parhaimmillaankin tunnin eteenpäin, ruokkii näitä häiriöhetkiä ihan liikaa.

Olen surkea noudattamaan tarkkoja ohjeita (kykenemätön leipomaan reseptistä esimerkiksi), mutta arvelin sitenkin yrittää päiväsuunnitelmien väsäämistä. Vaikka inhoan sellaisia suuresti. Sitten minulla on edes lunttilappu siitä, miten päivän pitäisi mennä. Ja koska paastoista joudun joka tapauksessa tekemään kalenterin, voisin yrittää leikkiä pari viikkoa järjestelmällistä. Kaikki tarkat suunnitelmat vain aina haiskahtavat minusta niille anskuaikojen tappoaikatauluille, ehkä antipatiat tulevat siitä. Mutta, marraskuu on hyvä aika kokeilla tämmöisiä, kaikki ovat masentuneita, ulkona on rumaa eikä kukaan jouda ihmettelemään jos katson joka puoles tunti kalenterista mitä teen seuraavaksi.

En varmaan ole maailman ainoa ihminen jota marraskuu ei masenna, mutta kun ympäriltä kuuluu pelkkää marinaa ne muut lienee jossain peiton alla piilossa. Tai eipäs, tullessani vanhempieni luota valtion rautateiden matkassa tähän mukavaan yliopistokaupunkiin jossa asun, jouduin pitkästä aikaa istumaan vieruskaverin, nukkuvan sellaisen, kanssa. Syletytti, kunnes tämä aurinko mieheksi heräsi, jutteli vähän mukavia ja hymyili, ja pelasti täten minun maanantaini. Voi kun jotkut osaavat olla mukavia heti maanantiaamusta. Hävetti suorastaan oma kello seitsemän ruttunaamani.

Maanantai. Jee.

Kaikki ruoka maistuu, haisee ja tuntuu suussa vanhentuneelle, mitä tosin ei, jääkaappiini katsoessa voi täysin sulkea pois. Äklötys on tuttu pidempien ahmimisputkien jälkeisestä kestokrapulasta, mutta lienee tällä erää lähinnä psyykkistä. En ole syönyt ihmeemmin sitten lauantain, ja sitä ennen sitten sipsikeskiviikon, mikä itsessään on -myönnettäköön- aika typerää. Asiaa korjatakseni ostin litran juotavaa jogurttia, joka yllättäen meni kerralla ja nyt aika yllättävästi oksettaa. Koitan tiukasti lukea huomisaamun tenttiin, mutta menestys on huono kun tuntuu, ettei vatsa mahdu tuolin ja koneen väliin. Mikä tosin on vain tunne.

Koska en yhtäkaikki halua syödä, päätin ottaa lyhyen harjoituspaaston. Pidin eilen hedelmä-vihannespäivän, tosin suussa on raivokipeä afta mistä syystä hedelmät koostuivat yhdestä banaanista kun mitään happamempaa ei sietänyt syödä. Tänään olisi ollut paastopäivä (jos en olisi hotaissut sitä typerää jogurttia) ja huomenna taas hedelmiä toivottavasti vähemmän kipeällä suulla.

Aika outoa paastota ensimmäistä kertaa melkein puoleen vuoteen, en ollut kokonaan syömättä edes olessani viimeksi kipeänä. Istuin toissailtana kalenterini ääreen ja kävin läpi seuraavat puolitoista kuukautta. Suunnittelin viisitoista paastopäivää ja saman verran hedelmä-vihannespäiviä ennen joulua. Jospa ruokahalu ja syömisrytmi ja ehkä piiru mielenrauhaakin palaisi siinä samalla. Tai edes massu tulisi parempaan kuntoon viimeisimmistä rytyytyksistä. Viikonloppu näetsen meni tältä kannalta hiukka poskelleen lauantain syömisineen...

Dagenefter

Tyhjä, tyhmä olo. Hassua, olen seonnut paljon vähemmästä paljon pahemmin, ja ahminut oikeasti (kolmannespussi sipsejä ei ole edes mikään kohtaus) ottamatta siitä näin suurta pulttia. Vituttaa vain kun en tajunnut, että se oli tulossa. Ja se, että tosissani kuvittelin olevani jo melkein normaali ja pitkällä toipumisessa. Kaikkea sitä itselleen syöttää. Siis kuvaannollisesti. No, käytännössäkin.

Ahdistaa jotensakin epämääräisesti, vaikkei ole ihmeemmin syytäkään. Onneksi on pullo punkkua. Ja ruokakaapit tyhjät.

521 kcal/ 100gr

Mokasin pahasti. Mokasin yhtä soittoa 12 tuntia eilisillasta tänäaamuun. Ainoa hyvä puoli on, että toivottavasti muistan vähän aikaa olla laittamatta liikaa odotuksia paranemisyrityksiin. Anteeksi jo etukäteen aika parkeleen pitkä kirjoitus.

Lähdin illalla ennen treenejä kaverille tyttöjeniltaan. Tarjolla piti olla 'dippivihanneksia', mutta olin fiksu, en silti lähtenyt syömättä. Juuri ennen kuin oli jo juostava hotaisin keittiöstä kolme palaa ruisleipää kerrasta suuhun ja lähdin. Ja olokin parani heti. Kunnes pääsin kaverille toteamaan, että yksi takinkääntäjäkaverinlihottaja oli tuonut ainakin kolme sipsipussia. Ne tällättiin ensimmäisenä nenän alle, ja minä olin luvannut olla siellä puolitoista tuntia. No kuten arvata saattaa, ahmiminen ja itsekuri eivät ole päässäni paikalla yhtäaikaa, ja tilanne hieman karkasi käsistä. Olisinpa edes tiennyt etukäteen ja voinut psyykata itseäni tai vaikka kököttää koko helvetin illan peiton alla! Vedin niitä sipsejä (jotka kaiken huipuksi olivat pahoja) kuin en olisi tänä vuonna ruokaa nähnytkään. No eihän siinä, keksin tunnin jälkeen pakollista menoa ja lähdin harhailemaan ja yökkimään kaupungille. Vastaan käveli thinspiration-videoista karanneita mimmejä korkkareissaan, ja minä tunsin itseni syöttöhanheksi. En muista milloin minulle on viimeksi tullut noin paha olo syömisestä, ja tuskin kuitenkaan söin yli kolmannespussillista, kuitenkin kamut tuijottamassa vieressä, ehkä 500 kaloria, alle kolmannes päivän kulutuksesta. Eikä se se pahin moka ollutkaan.

Menin treeneihin, melkein oksensin vatsoja tehdessä, treenien jälkeen vaatteita vaihtamatta kotiin ja suoraan lenkille. Spurttasin aina kun pahoinvointi vähän helpotti, kunnes taas ei pystynyt. Ajattelin (tai enpä ihmeemmin ajatellut yhtään mitään, kunhan menin) juosta niin pitkään, että oksentaisin, mutta loppuviimeksi jalat kieltäytyivät yhteistyöstä, vaikka itkin ja kirosin ja kompuroin kuinka. Sitä paitsi sipseistä oli jo useampi tunti, tuskin olisin voinut oksentaa mitään, kun en ollut edes juonut sen jälkeen. Asun kahdeksankerroksisessa talossa, joten huilasin hetken ja tulin kotiin juoksemaan portaita kunnes mp3:n levy loppui.

Tämän jälkeen taisin käydä suihkussa, ja ryhdyin tekemään suolahuuhtelua. Vaikka hyvin tiedän, että saan vapaasti juoda vaikka puoli Itämerta, siitä tule mitään jos on syönyt viimeiseen 12 tuntiin. Silti. Join sitä suolavettä ja yritin olla käymättä kokonaan pitkälleen etten nukahtaisi. Yhdeltä en enää jaksanut, menin nukkumaan noustakseni kuudelta ottamaan revanssin. Tällä kertaa, syömättä, tulos oli toivottu, ja olo sen mukainen. Istuin aamulla katselemassa ikkunasta, vatsa krampaten kun erehdyin juomaan pahoinvointiini lasillisen liian kylmää piimää, joka paikkaan sattui, suussa maistui suola ja vatsahappo, ja pikku hiljaa heräillen deletoimispöhnästäni. Mietin, jos Mieheke näkisi minut nyt. Milloinkohan ajattelin kertoa hänelle? Pikku miss tervehenkinen, seonneena parista kourallisesta sipsejä, rääkkäämässä ainokaisia sisuskalujaan parinsadan kalorin tähden, jalat turvonneiksi juosseena, vatsa krampaten niin että vesi valui silmistä. Mitä helvettiä minä teen.

Ruoka ei maistu tänään (aika yllättävää), mutta olen syönyt pitääkseni suolistoni edes jotenkin kunnossa. Olen vain niin vihainen, miksi en voinut pitää näppejäni erossa niistä sipseistä kun tiesin, ettei pää välttämättä kestä sitä? Tai miksi en voinut vain antaa olla? En minä kuole enkä liho aivan muodottomaksi sadasta sipsigrammasta! Voisin hymyillä kavereille anteeksipyytävästi, olla pari päivää 'dieetillä' kun tuli 'herkuteltua' ja unohtaa koko jutun.

Kuten todettu, tällä on yksi hyvä puoli. Nyt tiedän, etten ole vielä valmis paranemaan, ja etten voi luottaa selviytymiskykyyni tilanteissa, joihin en voi valmistautua etukäteen. Tuntuu pahalta, mutta niin se on. Nyt tiedän välttää niitä parhaani mukaan. Otin pohdintaan pidemmän paaston ennen joulua. Olen aina tykännyt paastota, ja se pakottaa suunnittelemaan päivän juomat ja energiamäärät etukäteen, mikä tekee olosta varmemman. Ja saattaisin selvitä tuhansista pikkujoulukinkereistä sun muista jokeritilanteista kunnialla, kun en söisi mitään = en ahmisi mitään. Millä saattaisin välttää viimeisen vuorokauden uusinnan. Minkä edestä olen valmis tekemään aika paljon.

*ohessa kuva hyvin syömishäiriötä valokuvaavasta sarjasta When I Grow Up: A Portrait of Anorexia, rasa designen sivulta

Ah Ah Ahmituttaa

Olen tärissyt puolelta päivin himojeni vallassa, ja koko ajan pahenee. Koulussa kuolasin automaatista suklaata ja muuta p*skaa mitä ne sinne nykyjän tunkevat, mutta onneksi hermo piti perjantain takia. Sitten muistin pakollista syömistä sisältävän pakollisen sosiaalisen tapahtuman lauantaina. Näinollen en voi pitää syömispäivää perjantaina. Eli se siirtyy lauantai-illalle. Siinä kohtaa olisi hermo pettänyt, mutta onneksi olin jo luennolla ja laukku tyhjä syötävästä.

Nyt olen kotona ja yritän pitää käsiäni kiinni jossakin (kuten vaikka bloggailussa) illan treeneihin asti, sen jälkeen olen turvassa, treenien jälkeen ei ikinä tee mieli ahmia. Mutta kun haluan syödäsyödäSYÖDÄ enkä vittu mitään muuta eikä kotona ole edes porkkanoita joita voisin vetää rauhassa enkä perkele voi lähteä kauppaan niitä ostamaan nyt kun hermo ei vain PIDÄ! Näkersin jo jääkaapissa viime viikosta seisseen juustonjämän jolla olisi pitänyt olla treffit minun sijastani roskiksen kanssa, sekä suolakurkut. Seuraavaksi voisi mennä kaksi jäljelläolevaa pakastekalapuikkoa. En uskalla mennä keittiöön edes keittämään kahvia. Ja kahvituttaakin ihan hirveästi. Kaikkein pahinta on, että minulla on oikeasti nälkä, mutta en voi mennä hakemaan ruokaa kun tiedän etten pysty lopettamaan jos aloitan.

Jos en oikeasti pelkäisi, että tästä tulee ahmimista, se, että minulla soi päässä Constant craving voisi olla huvittavaa.

Se pyörii!

Mietin pitää syöntipäivän perjantaina. Olin viikonlopun melkeinpä syömättä, ja sunnuntai-iltana ahmitutti niin saatanasti ettei pitkään aikaan. Onneksi oli vuoro, ja olin niin puhki että menin nukkumaan heti kun pääsin. Mutta sama ahmitutus jatkui maanantaiaamuna. Aloin miettiä omppusäkillisen hakemistakin pahimpaan syömishimoon, mutta ennen luentoa ei ehtinyt. Lusikoin siinä hilloa aamupuurooni, ja puntaroidessani viimeistä lusikallista jätinkin sen vain pois, "siltä varalta että pidän mättöpäivän". Ilman sen kummempaa kiristelyä. Tuijotin hetken epäuskoisena puuroani. Jätän hilloa vähemmäksi vaikka voisin syödä huomisen tentin muistiinpanotkin pestolla valeltuna (ja sen puuron syöminen yli kolmessa minuutissa oli työn takana). Mutta no, jos saan syödä mitä haluan pian, voin ehkä nyt olla syömättä. Eli, psykologia toimii! Tai on toiminut nyt (melkein) kaksi päivää.

Okei, ei ole edelleenkään kiva ajatella, että suunnitelmallisesti mätän itseni sairaaksi, mutta en millään kykene syömään itseäni hengiltä yhdessä illassa. Toisekseen päälle voisi tehdä ihan hyvää jos söisin kyttäämättä ja ilman ahmimiskohtauksen syyllistämistä vaikka kerran viikossa. Minulla on koko ajan olo, etten onnistu lopettamaan syömistä kun kerran aloitan, samassa -ehkä juuri siksi- haluaisin lopettaa syömisen kokonaan. Pistin säännöksi, että ennen perjantaita ei yhtään ahmintaa, eikä karkkia tai vastaavaa. Muuten homma peruuntuu. Ja se on aika hyvä porkkana. Ajattelin jopa lähteä lenkillekin vielä tänä iltana, eli alan taas saada itsestäni kiinni. Jee!

Ja sitä paitsi, jos voin näin olla kuusi päivää ahmimatta (ja näinollen myös sekoilematta muuten), hyöty on huomattavasti haittaa suurempi. Perjantai-ilta syödään, lauantai palaudutaan ja tyhjennellään, sunnuntaina palataan niin normaaliin elämään kuin se minulle on mahdollista. Heh, jään mielenkiinnolla seuraamaan uusimman ihmiskokeeni edistymistä.

Run Run Run (KillerBunny is coming)

Kävin eilen maksamassa puhelinlaskun, mikä pakotti vilkaisemaan tilin saldoa. Lyhykäisinkin vilkaisu riitti vakuuttamaan minut siitä, ettei nyt ole hyvä aika ostaa kauhumekkoja eikä kuntosalikortteja, vaan on hyvä aika mennä sunnuntaina iltavuoroon. Ja hoitaa liikunta lähtemällä lenkille raikkaaseen luontoon (?!), jossa yllättäen olikin aika kivaa. Moloko hakkasi korvissa kun väistelin koiranpaskoja ja juttelin mielikuvitusjuoksukaverille. Laiskottelin illan kuunnellen k d langia ja kuvitellen, että tänään on vapaapäivä. Mutta parempi vaan kun ei ole, haluan nimittäin watershedin koska ei ole yhtään sama kuunnella lempiartistiaan juutuubista, ja siihen tarvitaan parikymppiä ylimääräistä.

Olen kaihoillut viime päivinä viime kevättä. Olin silloin viikon yksikseni kämpässä, hengailin kaiket päivät minihellemekossa, nukuin ja valvoin milloin sattui, pänttäsin kuin heikkopäinen, paastoilin, ja kävin välillä pihalla katsomassa kun aurinko paistaa. Olin aika tyytyväinen kaikkeen silloin. Jääkaappi ja pakastin oli tyhjennetty kun olin lähdössä minäkin kesäksi pois, ei ollut muuta tekemistä kuin lukea ja katsoa hassuja leffoja, väkrätä sekokeksejä kaappiin jääneistä aineksista (elin niillä koko viikon silloin kun en paastonnut) ja antaa kropan rauhoittua pitkähkön sekoiluputken jälkeen. Nyt olen koko ajan kiireinen, en nuku hyvin, kouluhommat alkavat kasaantua, ja syömiseni valuu hitaasti mutta varmasti kohti sitä samaa suolistontappodieettiä jota noudatin viime vuoden. Ensin en syö, ja kun vaistot alkavat pistää riittävästi vastaan, syön kaiken minkä kiinni saan. Tästä ei ole pitkä matka ähkyn itsehoitoon apteekin vapaankaupan lääkkeillä. Ja siitä ei ole pitkä matka, no, ketkä ovat testanneet tietävät.

En halua siihen, mutta en osaa pakottaa itseäni syömäänkään silloin kun mieli ei tee, ilman, että siitä sukeutuisi kaappientyhjennyssessio. Mietin jo, että ottaisin yhden päivän viikosta, jona voisin mättää mitä huvittaa koko päivän. Se saattaisi motivoida olemaan ahmimatta muulloin, ja voisin saada syömistä säännöllisemmäksi. Toisaalta ajatus etukäteen suunnitellusta ahminnasta puistattaa, mutta ehkä vielä enemmän puistattaa seurata tätä hidasta laskua kohti tuttua häiriökierrettä.

Mitä ikinä teetkin, älä kirjoita humalassa, vai miten se oli

Olen hiukka maassa. En ole syönyt juuri, juonut sen sijaan, enkä kestäisi selvin päin itseäni ja perussuomalaisia läskejäni juuri nyt. Olen suossa asian kanssa, joka voi kääntää koko mukavantylsän pikku arkielämäni päälaelleen, mitä en siis missään tapauksessa halua. Jos näin tulee käymään, hiippailen varpaisillani hyvän aikaa, mikä ei siis sekään ole hirveän kivaa. Mistä olen tyytyväinen on, että minulla on oma pikku blogi johon oksentaa tämä kaikki.

Olen kuunnellut illan sellaista paskanjauhantaa ettei pitkään aikaan, ja lopulta kyllästyttyäni sosiaalisten perjantai-iltaan tulin kotiin tyhjentämään punkkutonkkaa.
Minua ahdistaa juomiseni, ennen kaikkea syömiseni, ja ehkä sitäkin enemmän (tai ainakin yhtä paljon) se, etten voi suosiolla pysyä poissa asioista, joista tiedän tulevan ongelmia. No okei, sitten voisin pysyä pois syömästä myös. Mutta minua vituttaa se että tunnen itseni läskiksi mitä en ole. Ja se, että suffittelen pro-anablogeilla joille minulla ei ole mitään asiaa. Joka sentti minussa on LIIKAA, ja haluaisin paastota kunnes se valkea kauhumekko (jonka muuten käyn perkele sentään ostamassa huomenna jos se on vielä myymättä) roikkuu joka suunnasta. Voi helkkari, eikö tämä myöhäisteiniangsti lopu ikinä.

Mutta hyvä, nyt lähden nukkumaan pääni selväksi. Aamulla ostan ensi töikseni kortin vakisallilleni koska siellä ehkä tulisi käytyä, jotta saan purettua tätä skitsoilua johonkin. Ja kerrankin en pakota itseäni syömään jos ei tunnu siltä. Ei jaksa. Leikin tervehenkistä -vai mikä se oli- joskus toiste.

Vergiliuksen matkassa

Kertailin vähäs 'terveyskuurini' kulkua, ja pakko myöntää, että nämä kolme viikkoa ovat menneet aika paskasti. Paras saavutus on ollut kahvin vähentäminen ja lämmin ruoka enimmillään neljänä peräkkäisenä päivänä (joista yksi puuroa). En ole ehtinyt (=vaivautunut) liikkumaan juurikaan aiempaa enempää, ja muutenkin nämä viikot ovat olleet niin vuoristorataa etten voi sanoa voivani henkisestikään pätkääkään paremmin. Taisin valita huonomman puoleisen ajan. Kaiken kruunaa se, että olen valvonut nyt kaksi yötä pitäen itseäni hereillä karkkia mussuttamalla vääntäen uudestaan kadonneita esseitä. Tänä aamuna olo oli aivan hirveä, suussa maistui jokin minkä kuvittelisin olevan suht lähellä rotanpaskaa ja peilistä katseleva aamuhirviö lieni karannut Dantelta. Todella, olo oli kuin krapulassa vaikkei juomapuoli sisältänyt mitään kahvia vahvempaa. Buranaa tosin otin yöllä kun olo oli huono. Hetken mietittyäni tajusin, etten väsyksissäni muistanut pestä hampaitani yöllä. Kiskot sen sijaan kyllä sain suuhuni, jotta varmasti joka karkinmuru hautoi hampaankolossa aamuun asti. Voi yäk. Ruoka ei ole maistunut, näkersin väkisellä pari leipää tänään. Karkkia kyllä menisi, varsinkin kun suussa on vieläkin ilkeä tunne, mutta mässytys on pakko saada nyt loppumaan.

Mikä kääntää eniten on, että en muista milloin olisin viimeksi oikeasti yrittänyt näin paljon olla kunnolla näinkin pitkään, ja sitten kaikki menee päin seiniä. Ei luulisi ruoan syömisen, karkin pitämisen alle sadassa grammassa kerrallaan, kahdeksan tunnin unien ja muun tervehenkisen nyt olevan näin vaativaa. Pettymys korostui, kun kävin tänään tappamassa aikaa (koulu-urakka on toistaiseksi loppu) kirppiksellä että saisin kunnon nälän johon voisin syödä jotain kunnollista. Löysin ihanan mekon (jolla oli hirveä hinta). Mutta, mekko on valkea (omistan tasan kaksi valkeaa vaatetta..) ja vartalonmyötäinen. Vaikka tykkäsin siitä hirveästi, jouduin sovituskopissa toteamaan, etten tässä alennuskompleksissa suostuisi menemään ihmisten ilmoille se päälläni. Olen niin turvoksissa karkista ja kaikesta paskasta ja väsynyt ja ällötyksessä, että tunnen itseni läskipalleroksi aamutakissakin. Mutta haluaisin sen silti. Päässä soi jo Diras Que Estoy Loco, sillä hullu olen jos syydän euroni mekkoon jota käyttäessä itsetunto tilataan Finlandia-talon rakennuttajalta.

Ajattelin ryhtyä parin päivän piimä-mehu-hedelmä -dieetille, jotta saisin tämän ällötysfiiliksen loppumaan ja vatsan edes jotenkin kuntoon. Kaiken lisäksi nimittäin masuparkani on aika hämmennyksissään valveillapitovaliostani, varsinkin kun kunnon ahmimisia ei ole ollut vähään aikaan. Mietin jo, olenko oikeasti tulossa sairaaksi kun koko ajan tuntuu että voisi oksentaa, vaikken ole syönyt juurikaan mitään. En kestä päätäni tällaisessa tilassa. En halua syödä, haluan ahmia, mutta ällöttää niin hirveästi ettei se leipäkään maistu. Taitaa olla syytä mennä nukkumaan.

Päivän fiiliskuva, olkaatpa hyvät.

Vihaan vihaan

VIHAAN kirjallisten töiden vääntämistä keskellä yötä viimeisen palautuspäivän lähestyessä, ja ennen kaikkea sitä, että yöllä vääntäminen on lähinnä omaa, ja vähän koneviiruksen syytä. Vihaan myös sitä, etten kykene muistamaan yhden viidestä (joissa on neljä liikaa) sähköpostistani salasanaa. Ja tätä härän***kaa mitä olen kirjoittanut viime tunnit.

Että hyvää tiistaita.

too much monday, not enough coffee

Mielikuvituksetonta ottaa kuvia kuvasivuilta, mutta lolcatsit on ihania.

Minulla on taas tunnustettavaa. Kärsin pienoisesta ahdistuksesta eilisaamuna, ja kun oli sunnuntai ja aikaa tein suolahuuhtelun vähentämään lakuähkyä (joka vain jatkui ja jatkui). Se nyt ei ole epäterveellisintä mitä voisin tehdä, mutta ei ehkä kuulu terveyselämäkuuriinkaan. Mutta hyvä, en tee enää niin ennen kuin kuuri on loppu, eli ainakaan seuraavaan kolmeen viikkoon. Ehkä. Nimittäin illan treeneissä tunsin pitkästä aikaa itseni jokseenkin sopusuhtaisen näköiseksi. Johtuipa se sitten on-off terveyselämästäni tai huuhtelusta tai uudesta kivasta paidasta (todennäköisin), se oli oikein helpottavaa, koska en ole tuntenut oloani kovin viehättäväksi viime aikoina. Ja ihokin on viimein lakannut kukkimasta. Sitten ohjaaja tuli siihen viereen venyttelemään pikkuisia jalkojaan niskan taakse ja koko ilo oli mennyttä. Vaan ei elämä se on kaunis. Taidan olla vähän ihastunut siihen.

Tänään on riittänyt ärsytyksen aiheita, mutta olen silti ollut esimerkillinen nuori ja kokannut lämmintä ruokaa (=keittänyt ruismakaronia). Aamu alkoi huokaisulla, kun tummantumman Pauligin kahvini (jota juon vain pari kertaa viikossa koska se maksaa pirusti) pussi oli auennut itsekseen, ja kahvi seissyt tuulettumassa varmaan päiviä. Ehdin jo laittaa väljähtyneen kahvin tippumaan kun muistin, että tänään piti olla kahviton päivä, koska perjantaina ei kyennyt. Joten huomenna ei juoda kahvia, ja se harmittaa jo valmiiksi. Miksei sitä ihminen saisi olla vapaasti riippuvainen kaikesta mitä keksii? Siksi, että sitten sitä olisi kaikesta riippuvainen. Ainakin minä.

Hm, lähden takaisin välttelemään menetettyjen koulujuttujen uudelleenkirjoittamista. Hauskaa maanantaita!

Suddenly I see

...this is what I wanna be. Ei sillä, että se liittyisi mitenkään aiheeseen, on vain soinut koko päivän päässä.

Niin, aihe. Elämässä on mukavia, ikäviä ja tosi paskoja asioita. Viimeiseen kategoriaan kuuluvat tietokoneviirukset, joiden takia joutuu tyhjentämään ja uudelleenasentamaan koko koneensa ja heittämään hyvästit jokaiselle backupittomalle (kyllä, raiskaan sivutyönäni suomen kieltä..) sähköiselle dokumentille elämästään. Ei tarvinne tarkentaa minkä parissa olen puuhaillut viime päivät.

Olen aika tyytyväinen, että tämä pikku blogi on olemassa. Suurin osa päiväkirjoistani nimittäin kuuluu tuohon kadonneeseen osaan, on vähemmän orpo olo kun voi käydä kopioimassa hengentuotteitaan netistä.

Muttamutta, nyt alan pikku hiljaa päästä jaloilleni, ja tajuta mitä ruoka-(jos tietäisin, mikä on 'valion' vastakohta, kirjoittaisin sen tähän) on tapahtunut. Olen elänyt puurolla, salmiakilla ja kahvilla, ja kun koneen hautajaisissa meni pariin otteeseen yövuoroon, punkulla. No hyvä puoli -positiivista ajattelua et cetera- en siirtynyt liemikuutio- enkä tyhjennä jääkaappi-dieetille kuten yleensä ollessani noinkin stressissä. Huono puoli: nyt ällöttää, turvottaa ja väsyttää. Piristin päätäni kaupunkimaratonilla tänään, mikä auttoi välttämään pahimman karkkikrapulan. Olen siis edelleen mukana Pyrkimyksessä Terveempään Elämään. Iltapalaksi hedelmäsmoothie ja vihreää teetä, aamupalaksi kananmunaa ja leipä, tästä tämä taas lähtee. Salmiakkia jäi, ikävä kyllä, mutta piilotin sen kaapin perukoille jonne se toivoakseni unohtuu Miehekkeen seuraavaan vierailuun asti, jolloin hän saa hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä.

V Ä S Y

Koska minkään järkevän tekeminen ei enää onnistu, on selvästikin aika tulla BLOGITTAMAAN. Duunin takia olen nukkunut huonosti viitisen tuntia, koulun takia tehnyt puoliunessa tentin, ja koska kävin viimeksi suihkussa sunnuntai-iltana, mikä ei ole tapaistani (monen päivän tauot siis, sunnuntai-illassa ei mitään vikaa), olo on aika mähmäinen, ja koska unohdin ottaa vuoroon hammasharjan ja menin sieltä suoraan luennoille, no, arvaatte varmaan. MUTTA, pikku todellisuuteni kääntyi taas päälaelleen, kun vuorovastaavana oli eilisiltana mielettömän kaunis, mielettömän treenattu ja kaikin puolin täydellinen BMI 16-nainen. Sen jälkeen en ole ollut enää yhtään niin vakuuttunut siitä, etten haluaisi laihduttaa. Mikä on tyhmää. Koska kaiken järjen mukaan voisin ylipäätään järkeistyä ensin vähän ja ryhtyä vasta sitten olemaan vakuuttunut asioista.

Väsyttää.

Olen ryhtynyt neulomaan hereillä pysyäkseni, se on kivaa. Se pitää myös näpit erossa napostelusta, mikä on sekin kivaa. Onneksi kohta voi mennä nukku, ja pysytellä tajuttomana seuraavat kymmenen tuntia. Se eritoten on kivaa. Miten voi ihminen olla näin tiutau pienen valvomisen ja kahden kellonympäri-päivän jälkeen. Sain sentään käytyä kaupassa, mikä on huomisen hommista pois. Tosin lapoin koriin vain hienon hiusjutun ja sekalaista light-paskaa, joten loppuviikon ruokavalio on köyhänlainen. En uskalla ostaa väsyneenä mitään muuta kuin mainittuja kevytsapuskoja, joita sitten en syö, mistä seuraa kaikenlaisia puutoksia taikka ahmimista. Mihinkähän voisin tehdä valituksen terveyteni pilaamisesta jos iskee tekemisen puute.

Mutta jesh, tämä täti painuu torjumaan naamakraattereita ja sitten näkemään unia laihoista treeninaisista. Sou long!

Editpedit

Äh, kämppis ehti ensin suihkuun. Vielä pitää valvoa vartti.

Epäonnistunut kehityskeskustelu puntarin kanssa

Koin viikon järkytyksen tänäaamuna astahtaessani vaa’alle. Olen likipitäen yhtä pulskassa kunnossa kuin kolme vuotta sitten jolloin olin ainakin kuvien (kaikki ne poltettakoon) perusteella pulskempi kuin koskaan. Menkat tai vitutus tai turvonnut pää tai mikä tahansa, minä en voi painaa niin paljoa. Mutta ei se mitään, elämässä on haasteita ja näin, ja minä suhtaudun tällaisiin pyhäpäivän kriiseihin kuten aikuinen ainakin.

Kaivamalla laksatiivit kaapista nimittäin. Ja syömällä aamu-ja päiväruoaksi kahvia.

Saattoi kyllä olla virhe, vaikkas ihan oikeasti ei edes syöttöporsaita lihoteta tällaisella aikataululla. Varmaan kroppani ilkeä kosto viime viikon hairahduksista tällein hyvän päivän jälkeen, osui ja upposi. No hyvä, iltapäiväksi järkiinnyin, heitin suunnitelmani palata ruoan pariin jouluna samaan laatikkoon laksojen kanssa minne se kuuluikin, ja tein mikämikäpöperöä. Tuijotettua tiukasti lautastani ja lisättyäni ketsuppia sain sitä syötyä enemmän kuin olisin uskonut. Tunnelma sisuksissani pysyi onneksi siinä rauhallisena, että uskalsin lähteä treeneihin iltapäivällä, mikä oli kivaa kuten aina ja vähensi vähän ranteiden raapimista. Sittemmin olen istunut kuuntelemassa Aimee Mannia, pelaamassa spider-pasianssia, juomassa lisää liköörikaakaota, järsimässä keksiä ja välttämässä minkä tahansa ajattelua. Kaikki edellä mainitut onnistuvat hämmentävän hyvin. Tämän tuloksena kaikkein eniten maailmassa minua juuri nyt vituttavat umpikujaan päättynyt korttipeli ja silmiin kuivavat piilarit joita en jaksa käydä vaihtamassa pois, ja se on olosuhteet huomioon ottaen hyvä asia.

Täydellisyyspäivä

Joskus aikoinaan minulla oli tapana pitää ’täydellisyyspäiviä’, joina söin (tai lähinnä olin syömättä), liikuin ja ylipäätään elin oikein ihanteellisen etukäteissuunnitelman mukaan. Täydellisyyspäivästä sai vihreän hymiön kalenteriin, ja voi sitä ylpeyttä kun sai viiden suoran teinariin. Koska viime päivät eivät nyt juuri menneet täydellisesti, tuumasin ottaa vähän kiinni menetetyssä terveysintoilussa. Niinpä tein päiväsuunnitelman, jossa tottakai oppikirjanmukaista syömistä. Kävin aamulla hölkkäilemässä vajaan levyllisen Kwania, söin aamupalaksi vitamiinilisiä, kaksi siivua ruisleipää ja kaksi kananmunaa (plus vaniljasokerilla maustettua kahvia!!!), tein hommia kovasti, ja huolimatta aamupalasta söin vielä lounaaksi soppaakin.
Niin, ja persikankin, naminami. Ja kaiken huippu, selvisin vielä kunnialla illanistujaisista kamujen kanssa. Ja olen aika mahdottoman polleana juuri nyt, mikälisikäli jos joku ei huomannut. Nyt arvelin istuskella hetken vilttiin kääriytyneenä, tassussa muki terästettyä kaakaota ja katsoa vähän hömppää Bree van de Kamp-hymy naamallani.

On aika yllättävän rentoa mennä etukäteen tehdyn suunnitelman mukaan, ja vain keskittyä pitämään ylimääräinen poissa mielestä. Varsinkin sen jälkeen, kun eilisilta-yö loppui nolosti ratsatessani kämppisten kuivakaappeja herkkujen varalta. Löysin vain pirusti teetä, mikä oli oikein hyvä asia. Aiemmin vain paastosta on tullut tällainen kiva, rauhallinen olo. Olen aina vihannut ruokapäiväkirjoja sun muuta kyttäysdokumentointia, mutta tämä kyllä vapauttaa pääkapasiteettia. Pitää varmaan kokoilla plääni huomiseksikin, voisi vaikka siivota. Tai no, ehkä maanantaina.

Salmiakkisuklaan lorun loppu

Ystäväni salmiakkisuklaa on poissa, loppu levy katosi pohjattomaan kuiluun nimeltään mahani toissailtana. Surtuani tapausta aikani vessanpöntön vieressä totesin, ettei ole terveellistä yrittää etsiä sitä takaisin sormijälkiruualla, mennyttä mikä mennyttä. Niinpä menin nukkumaan, mikä minusta oli olosuhteisiin nähden fiksusti tehty. Hyvä minä!

Minulla on tasainen alamäki päällä. En ole ahminut –varsinaisesti- mutta syömiseen alkaa tulla se tietty holtiton fiilis, joka ennen pitkää yleensä loppuu sessioon. Olin eilen kylässä ihmisellä, jota kutsun ystäväkseni vaikka hän antaa sellaisia kiitoslahjoja kuin salmiakkisuklaalevy. Juotiin teetä, syötiin (minä kohteliaisuudesta) piirakkaa ja löpistiin. Oikein mukavaa. Minulla vain on tämä vieras ruokakaappi –juttu, mutta yleensä saan jotenkin hillittyä itseni kun isäntäväki on vieressä. Nyt en. Kamun poistuessaan vessaan käänsin puoli pakettia keksejä, ja puhuessaan puhelimessa seesaminsiemeniä. Ja CREAMCRACKEREITA, jotka ovat paitsi valkeaa vehnää myös kuiviltaan tosi pahoja. En ikinä syö niitä (enkä ainakaan enää…) Onnekseni muita paketteja ei ollut avattuna. Mutta tuo on paitsi turhauttavaa kunnolla syömisen kannalta, myös aika noloa, vartekin kun jää kiinni suu täynnä ja murut rinnuksilla (miten onneksi tällä kertaa ei käynyt).



Niinpä raijauduin tänäaamuna ennen luentoja sauvakävelemään ja Pohtimaan Tilannettani. Haluan pitää itseäni kauniina, olla hyvis, tehdä paljon Järkeviä Päätöksiä jne. Vuorottainen syyllisyys ja itseinho syömisjutuista eivät ainakaan edesauta noita. Huonosti syömistä sen sijaan kylläkin, se ruokkii hyvin itse itseään. Lisäksi pieni potku itsetuntoni persauksiin voisi tehdä ihan hyvää sekin, niin en koko ajan pohtisi miten päin hmhm jutut menee. Jos onnistuisin vähän kokoamaan hunningolle päässyttä ulkomuotoani jaksaisin ehkä muistuttaa itseäni niistä hyvistä puolista joita ulkokouoressani on. Sitten voisin olla Itsevarma, nätti, Järkeviä Pätöksiä tekevä ahkera ja tervehenkinen nuori nainen. Ja lisäksi siivota kämppäni joka on aivan liian sekava jotta siellä kukaan pystyisi ajattelemaan, tehdä oikeaa ruokaa puuron sijasta jotta jaksaisi tehdä järkeviä päätöksiä, ja pelastaa maailman.

Ei hyvä

Jos kerran väkiste täytyy käydä hehkuttamassa miten ”tärkeää on, että tämä nyt onnistuu”, niin MIKÄ PAKKO SE ON RYSÄYTTÄÄ KOHTA SEURAAVAAN ESTEESEEN. Vittu. Aloitin terveen elämän viikko sitten, enkä ole päässyt kuin pitkiä harppauksia taaksepäin. Viime viikolla en syönyt juuri mitään, viikonloppuna epäterveellisen sekalaisesti (ja varsin juomapitoisesti), ja varmistaakseni tappioni, kaadoin eilen koko päivän kahvia, söin päivän ruuaksi puuroa jolla tunnetusti elää vaikkas miten pitkään, ja iltapalaksi neljä riviä salmiakkisuklaata (äääh…). Ja nyt olo on huono, turvonnut, ahdistunut, vittuuntunut. Kaiken huipuksi nettivika on koneessani joka näinollen lähtee yökylään konelekurille, ja naapurilla oli viime yönnä bileet.

Yritin selittää itselleni, että suklaahairahdus johtui väsymyksestä ja stressistä ja siitä etten ole ehtinyt liikkumaan yhtään mikä sekoittaa pääni. Tällä haavaa vain tuntuma on, että olen laiska ja itsekuriton paska, joka menettää viimeisenkin selkärankansa jollei syömishäiriön neuroottisuus pidä huolta järjestyksestä. Ei lohduttanut edes se, että vaikka söin sentään neljä riviä, en äitynyt ahmimaan mitään.

Eikä tämä ole ainoa vitutuksen (anteeksi aikuinen kielenkäyttöni) aihe. Lisäksi rivi enempi-vähempi seuraamiani blogeja on muuttunut ei-julkisiksi, lakannut muuten vain päivittämästä ja pahimmillaan poistunut kokonaan. Ookoo, jos haluaa häipyä blogimaailmasta niin eihän siinä mitään, mutta tuota salaamista dissaan. Minusta se, etteivät uudet tai vanhat ei-tilaavat lukijat ole tervetulleita blogille kuin antamalla sähköpostiosoitteensa, sotii blogin perusideaa vastaan. Niinpä muutaman asiaankuuluvan äkäisen klikkauksen jälkeen nämä tuttavat poistuivat pikavalikostani. Lähdin etsiskelemään hakuammunnalla uusia, ja löysinkin jokusen. On jotenkin työlästä perehtyä useampaan uuteen blogiin kerrallaan, mutta minkäs tekee. Jotain sitä tarvitsee aamukahvin kaveriksi. Niinpä IISO SYDÄN täältä ketutuksen keskeltä teille kaikille bloggailijoille jotka urheasti kirjoitatte blogejanne julkisina.

Siitä puhe mistä puute

-eli hyvin syömisestä minun tapauksessani. Sen sijaan paljon syömissekoiluja rakkaampi harrastukseni, kirjoittaminen, on jäänyt blogisellani lapsipuolen asemaan. Viime vuosi oli monessa suhteessa varsin paska, mutta yksi oikein hyvä asia siihenkin mahtui. Nimittäin jo useamman vuoden jatkunut kirjoittajanblokkini alkoi hiljalleen avautua. Siinä on varmaan joku riutuva taiteilija –asia, kun menee riittävän huonosti ryhtyy pää tuottamaan oman leipänsä. Keväällä, sekoiltuani aktiivisesti syömisteni suhteen kahdekan kuukauden putken (siitä joskus lisää), aloitin ensimmäisen novellini sitten talven 2006. Vaikka sekä se viimeinen, että tämä uusi olivat aika huonoja, elin hyvän tovin vain siitä että ylipäätään kirjoitin taas. En ole kovinkaan luovalla alalla enkä ehkä luova muutenkaan, mutta päästäni puuttuu varatie jos kirjoittaminen ei onnistu. Niinpä työstin sitä onnetonta novellinpoikasta yötä myöten kuin hyvääkin hengentuotetta, kunnes uskoin voivani jättää sen hetkeksi rauhaan ja palata sen pariin taas. Sen jälkeen olen säännöllisesti rustaillut parisivuisia ja parannellut vanhoja.

Kirjoittaminen on ainoa asia, jossa –ehkä kärsivän taiteilijan inspiraatiota lukuun ottamatta- syömishäiriöllä ei ole sijaa. En kirjoita siitä, enkä yleensä mihinkään siitä liittyvästä, en tunteistä joita se nostattaa, eikä hahmoillani yleensä ole syömisongelmia. Se on todellinen loma siitä, mikä ehkä selittää sen miksi olen tavallistakin takakireämpi kun rustailu ei onnistu. Kun viime vuonna kärvistelin laksatiivien aiheuttaman kroonisen suolistoärsytyksen, veriripulin, kilojoulien laskemisen (riittävän pitkälle mentäessä siirryn niihin) ja muun kivan kanssa, kirjoittaminen antoi hetkeksi muun prioriteetin ja tarkoituksen. Ja se oli pirun kivaa se.

Kirjoittamisella vain on yksi huono puoli vaikkapa juoksemiseen verrattuna. Siihen tarvitsee inspiraation (älkääkä saivarrelko, juosta voi hampaat irvessäkin hyvin, kirjoittaa ei). Kun leikin normaalia, tai kun olen riittävän neuroottinen, inspiraationi katoaa. Sääli, että olen huono roikkumaan siinä välimaastossa. Siihenkin terve elämä –kuurin (joka tässä mainiten on alkanut aika hämäläisesti) toivon auttavan. Kun voi keskittyä kunnon nostamiseen ja painon pitämiseen, eikä laihtumiseen, ahmimiseen tai sen estämiseen, voisi ajatuskapasiteettia riittää myös kirjoittamiseen.

Pienen tolkunnoksen jälkeen

Olen suunnannut nyt kaikki liikenevät voimavarat syöpöttelyn estämiseen, ja tähän asti se on ollut menestys. Vedin eilen väkisten puuroa, luumuja sun muuta perusjuttua ja välttelin yksin syömistä parhaani mukaan. Olin kertas kaikkiaan kuuppa niin seis nukuttuani parisen yötä vain muutamia tunteja (stressaaminen valvottaa minua aika pahasti, mikä ei ole ainakaan stressiä vähentävä tekijä), etten uskaltanut jäädä yksin minkään ruoaksi kelpaavan kanssa. Minulla oli koko päivän sellainen hassu tykyttävä olo, kävin aivan ylikierroksilla huolimatta siitä, että tuskin muistin toista nimeäni. Hoidin miljoona pikkuasiaa, ja kun en saanut luettua, lähdin vetelehtimään kaupungille ostaakseni kaverille synttärilahjan. Lahja löytyi liiankin nopeasti, joten (koska budjetti oli tiukka ei voinut ryhtyä shopittamaan) käytin 45 minuuttia valitakseni meikinpoistoaineen ja oikein söpöt rihkamakorvakorut. Mutta taktiikka toimi. Sain ajatukset pois niin syömisestä kuin syömättömyydestäkin, ja kotiin tultuani otin vain vähän leipää ja join paksun kaakaon liköörillä joka sammutti minut seuraavaksi kymmeneksi tunniksi.

Koska en oikein luota itseeni vaikka olenkin jo täysissä sielun ja ruumiin voimissa, otin käden ulottuville myös valtaosan syömättömyydenedistysarsenaalistani. Helpotuksekseni paino lähenee jo normaaleja lukemia (enpä ole juuri syönytkään), mutta haluaisin niin, että tämä terveyselämäkuuri onnistuisi. Ja vuorottainen paastoilu ja ahmiminen ei ole terveellistä. Eikä poistä edes selluliittia. Eli se on täysin TURHAA.

Käytän aika surutta dopingia mitä tulee syömisen vähentämiseen, on kuitenkin helpompaa syödä oikeaa ruokaa vaikkei tekisikään mieli kuin olla ahmimatta kun kädet hamuavat jääkaapin ovea. Niinpä tälläsin hädän varalta keskelle pöytää näkösälle jydymmän suuveden, vesipullon ja valikoiman pillerihyllyltä peräisin olevia valmisteita, joita en sen kummemmin ryhdy tässä esittelemään. Kävin rauhoituskävelylläkin, ja olin mahdollisimman pitkään yliopistolla, joten syöminen on pysynyt kuosissa. Loppupäivän ohjelmassa on siivousta (olen intohimoinen kaapinjärjestelijä, vaikken muuten piittaakaan siisteysnipottamisesta) ja kauneudenhoitoa, niihin menee aikaa mukavasti jotta voi taas käydä nukkumaan. Ja totta tosiaan, minulla on VAPAAILTA. Tämän viikon ainoa, jei. Minulla on sitä varten yksi olunenkin, jonka juon jos olen päivän muuten kunnolla. Näin se homma etenee.

Punnituspäivän jälkeinen krapula

Eilen punnittiin, ja vaa’an mukaan taannoinen ulkonäköahdistukseni ei ollut täysin vailla perusteita. Olen lihonut. Viikonloppuna kävi pikku työtapaturmat myslipaketin ja pastakattilallisen kanssa mutta muuten olin oikeasti tosi esimerkillinen. Niinpä mieleni sopukoissa toivoin, että flunssaruokahaluttomuus olisi tasoittanut ne. No, sitä iloa ei minulle suotu. Voi mikä se vee-alkuinen sana nyt onkin.

Silloin kun minulla ei ole olen-normaali –päivä, eli yleensä, minulla on kaksi tapaa reagoida painon muutoksiin. Normaali-päivinä en reagoi mitenkään, muuten joko vähentämällä syömistä koska
a) painonlasku on pääsemässä hyvään vauhtiin (heh) tai
b) itsekuriton paksukainen olet lihonut taas,
tai ahmimalla ennemmin tai myöhemmin koska
a) ahdistun painon noususta ja peli on jo menetetty joka tapauksessa tai
b) olen ollut liian monta päivää liian vähällä ruoalla, mistä ei seuraa hyvää.
Tänään vaihtoehto 1b), ruoka ei maistunut kun se luku kummitteli silmien edessä. Natustelin leivän, kipollisen ruispastaa ja kourallisen viinirypäleitä, ja koska vaihtelu virkistää, kävin kahdet treenit. Treeneri, eikä sen puoleen kaikki muutkin näyttivät niin pikkuruisilta takamukseni vieressä, ja minusta tuntui, että saatoin nähdä selluliitin housujeni läpi. Vedin tyynesti vatsaa sisään lakanapaidassani ja hikoilin. Puolenyön aikaan, kun aloin jo lähestyä romahtamispistettä –luin pikkutunneille tämänpäiväiseen tenttiin, joka ohimennen sanoen meni pirun loistavasti- kävin väsäämässä kaakaon ja neljänviljanvelliä. Ja vedin pihlajanmarjahilloa purkista kunnes vesi kiehui ja oli pakko tulla takaisin lukemaan.

Sinällään ei aihetta piipata eilisestä, mutta tästä seuraava vaihe on yleensä se ahmiminen. Vartekin nuo yötä myöten pänttäilyt ovat huono homma, on vain ajan kysymys milloin pääni käy nukkumaan ja massu ottaa ohjat. Että hyvin lähti liikkeelle tämä terveyselämä. Suoraan ikkunasta pihalle heihelei, näemmä.

Paluu arkeen ankeaan (ei kuvia näet, nettini teki tenän ja päivittelen satunnaisista langattomista)

Sain tässä tilaisuuden tarkastella ulkoista olemustani auringonvalossa. Sekä julmankalpea iltapäiväaurinko että kunnon peili puuttuvat omasta kämpästäni, mikä hetken itsetutkiskelun perusteella ei ehkä ole huono juttu ollenkaan. Koin pienen järkytyksen. Teiniakneni, joka edelleen nostaa päätään kun stressaannun (ja kukapa ei stressaantuisi katsoessaan selluuliittejaan hyvässä valossa), punoittaa leuassa ja otsassa, ihoni on kalmankalpea, hiukset ovat lepsahtaneet pipokampaukseen ja mikä musertavinta, ylös jalkojani sitkeästi kipuava kuviointi on vallannut pari senttiä lisää tilaa. Olen kertakaikkiaan syksyinen ilmestys. Kun minulla oli koko viikonloppu aikaa ajatella (tästä tulee hyvä), päädyin väistämättömään lopputulokseen: vihannes-vitamiini-liikuntakuuri kuusi viikkoa (joo, siksi että telkussakin on aina sen aikaa…), ja oikeaa ruokaa niiden pussikeittojen sun muiden tuplasuolattujen mukalounashärdellien tilalle. Tappavat viimeisetkin uusiutuvat solut ihosta.

Olkoonkin, etten tajua mitään muodista ja sensemmoisesta, ja käyn kampaajalla ehkä pari kertaa vuodessa tai miten rahatilanne antaa myöten, mitä tulee ruumiiseeni, on tunnustettava, että olen turhamainen. Itseasiassa aika raivostuttavan turhamainen. Mutta koska olen myös huomattavasti siedettävämpi niin itselleni kuin muillekin saadessani höseerätä ulkonäköni kanssa edes vähän, se minulle suotakoon. Sitä paitsi se luullakseni kulkee suvussa. Olen oppinut sietämään tosiasioita kuten eräistä pitkäaikaisista ravitsemuksellisista ongelmista johtuvia huonoja kynsiäni ja hiuksiani (mikä tosin ei estä minua sitkeästi yrittämästä muuttaa kohtaloani öljyhoidoin). Mutta sitä, että outokumpuni kasvaa mitä useampia vuosia istun pänttäämässä, ja ihoni huononee nörttiytyessäni samaa tahtia, sitä en vielä ole oppinut sietämään. Täytyy sitä pitää itsensä naisena kuitenkin.

On viheliäistä huomata muuttuvansa suuntaan, jota on pyrkinyt välttämään sairauteen asti. Siinä on vähän puun ja kuoren välissä, jos en tee asialle mitään, olen tyytymätön ja lisään ulkonäköahdistustani, mikä ei ole terveenä pysymisen kannalta yhtään hyvä. Jos taas yritän muutosta parempaan, tuskin tiedän itsekään olenko terveissä rajoissa vai lipsunut anoreksian puolelle. Itse asiassa en ole ihan varma, miten laihdutetaan olematta neuroottinen. Sitä paitsi, en ole ylipainoinen, ehkä vähemmän timmi kuin joskus mutten ylipainoinen. Eli tämä ei ole laihdutuskuuri, eikös niin. Ihan vain, no, kuntokuuri, ehkä.

Sick and wrong

Tauti sen kuin pahenee. En muista milloin olisin ollut näin monta eli viisi päivää kipeänä, joskin itseäni saan syyttää. Voidessani eilen hetkellisesti paremmin päätin reippaana ja rahattomana kävellä asemalta Miehekkeelle. Nyt pikku mikrobit tanssivat ripaskaa särkevässä päässäni, ja minua hituttaa aika armottomasti. Tyhmyydestä sakotetaan. En jaksa hajoilla edes siitä, etten ole liikkunut (sitä huonosti ajoitettua kävelyä lukuunottamatta) sitten sunnuntain. Enpä ole ihmeemmin syönytkään, kun kaikki maistuu räälle (paitsi Miehekkeen eilen leipoma leipä, miten noin taitavia miehiä onkin olemassa <3 ). Mutta lippu korkealla, en nimittäin ole ahminut viime lauantain jälkeen (jos padallista kanaviillokkia ja litraa laihaa vaniljakiisselliä voi sanoa ahmimiseksi -juuh), ja Miehekkeen ollessa läsnä pysyn toivottavasti viikonlopunkin poissa pahanteosta (aion nimittäin vakaasti parantua huomiseksi joten ruokahalun comeback on odotettavissa).

Kun kouluilu pää täynnä räkää onnistuu huonosti, mitäpä sitä moderni nainen tekee paitsi istuu tietokoneella. Kävin kiertelemässä muutamilla teinisyömishäiriöblogeilla, joihin törmäsin joskus viime keväänä. Aika synkkää luettavaa. Mimmit 15wee linkittävät K18 thinspovideoihin ja angstaavat. Koska minulla ei ole mitään syytä valehdella täällä, myönnettäköön, että katson itsekin thinspoja, lähinnä urheilumainoksia. On mukava katsoa kauniita ihmisiä kun itse on kaikkea muuta kuin hehkeimmillään, tai yrittää hakea voimia ahmintaputken keskeyttämiseen, tai ihan vain määritellä itselleen mitä pitää kauniina (kun edelleen olisin mielestäni tosi vetävä 45 kiloisena). Mutta tämä. Siis mitä helv.. Uskooko sh-ihmiset oikeasti tuohon "haluan olla täydellinen-laiha on täydellinen-koska kukaan ei usko että pystyn tappamaan itseni nälkään- paskaan. Tai "anoreksia on elämäntapa" ja mitä näitä nyt on. Syömishäiriöt ovat sairauksia, ja ne erottaa vaikkapa flunssasta vain se, että ne ovat psyykkisiä ja pirun pitkäkestoisia. Ja ei vittu vaikka tämä lenssu kestäisi viisi vuotta en silti ryhtyisi elämäntapapärskijäksi.

No niin, verenpaine vähän alemma nyt. Aikanani seurasin näitä paljonkin (Jodie Kidd oli muistaakseni kova sana silloin, tunnen itseni hiukka vanhaksi), kun teiniangstini ei antanut tilaa ajattelulle. Ja luulenpa hyvinkin uskoneeni noihin mantroihin. Ei ihme, että omakuvani on hiukka vinoutunut. Ei tee hyvää päälle kuunnella tuollaisia poppispiisejä illat pitkät.
Nyt häipyy meikämummo lukemaan Marguezia ja paranemaan oikein nopeasti. Tervettä viikonloppua immeiset!

Nenäblokki

Perkele. Olen sairaana. Kuten aivan kaikki muutkin. Olen pitkään luovinut tautiaalloista ilman tartuntaa joten kai tämän oli odotettavissa. Syvältä se on joka tapauksessa. Jos jotain hyvää, niin ruokahalustani ei ole piiruakaan jäljellä, eikä näin ollen huonoa omaatuntoakaan, ja ehdin sentään tehdä eilisillan treenit terveenä. Jalatkin on kipeänä, edelliskerrasta onkin jo tovi.

Ja juhlan aihetta olisi muutenkin. Söin viikonloppuna kuin pieni porsas, mutta painoa tuli viikon takaiseen sittenkin vain puoli kiloa lisää. Ja kaverin karkeista jäi hm, melkein suurin osa. Napostelin niitä aika holtittomasti lauantaina, mutta siinäpä se. Ja eiköhän parin päivän lenssuruokahaluttomuus hoida sen puolikiloisen. Ainoa todella huono puoli tässä on, että osaamatta lainkaan odottaa flunssaa buukkasin alkuviikon aivan hulluntäyteen, tarkoituksena paeta Miehekkeen luo pitkäksi viikonlopuksi. En kehtaa ruveta perumaan juttuja tällä varoitusajalla, joten täytynee ottaa burana ja kaikki mahdolliset noitakonstit käyttöön. Hituttaa vain, kun tarkoitus oli möllöttää tyytyväisenä tehoviikon jälkeen, ulkoilla ja käydä leffassa ja tehdä kaikkea kivaa pariskuntajuttua, ei maata vällyjen alla töristämässä nenää.

Taidan lähteä kokeilemaan, josko valkosipuli-liemikuutiokeitto helpottaisi tätä. Ennaltaehkäisee se ainakin kämppisten sairastumista, eivät yritä liian lähelle. Kuuluu taas, jos en saa myrkytystä.

Tänään pääsen vihdoin Vieraasta Jääkaapista. Eipä siellä (enää) paljoa ole mistä päästä, mutta tuntuu silti hyvältä mennä kotiin nukkumaan illalla. Eikä viikonloppu ole ihan niin sivuilleen mennyt kuin pelkäsin. Eilen iski ahtamisahdistus (huvitti lukea dramaattista postaustani, vaikka se kyllä oikeasti oli aika huono hetki), mutta pienen miettimisen jälkeen totesin, ettei padallinen kanaviillokkia sittenkään ole ikkunasta hyppäämisen väärti. Tai no, katsotaan nyt mitä vaaka sanoo huomenna. Mutta karkit on vielä jäljellä, ja tulee olemaan kamun tullessakin.

Vastoin tapojani olen viettänyt viimeiset neljä iltaa seurassa (olisi ollut vaarallista jäädä pitkiksi tunneiksi yksin karkkipussien kanssa). Viime viikolla oli kaiken maailman fuksihässäkkää, perjantai meni pippaloissa ja eilinen muuten vain istuskellessa. Tämä on minulta suorastaan yltiösosiaalista, mutta pakko myöntää, että oli se hauskaakin. Edes jokailtaisesta tissuttelusta seuraava jotenkin hölmö ja asiaankuuluvan turvonnut olo ei itketä ihan kauheasti. Ja mikä parasta, sain pienen rentoamisen myötä TEHOTYTTÖ-moodin päälle jälleen. Jei! Koiruudet on ulkoilutettu, pyykkikone hurisee, nippu sekalaisia velvollisuuksia hoidettu. Nyt edessä neljä tuntia lukuja ennen illan tuplatreenejä (lintsaan ensi viikolla joten täytyy tehdä varastoon), jonka jälkeen KOTIKSEEN! Aah, oma koti kullan kallis.

An apple a day keeps the doctor away?

Minun olisi aika ryhtyä henkisesti valmistautumaan alkaneeseen treenikauteen ja siihen, että olen ryhmän mimmeistä suuremmasta päästä. Tulee tuskin olemaan helppoa, varsinkin kun alitajuntani ei taida ottaa asiaa huumorilla. Istuin tässä litkimässä halpaa punkkua (sen kanssa ei voi syödä karkkia, heh, ovelaa), lueskelemassa ja rentoamassa kaikessa rauhassa. Surffaroin syömishäiriösivuilla, luin onnistumiskertomuksia, katselin kuvia ja kuolasin. Tunsin itseni lihavaksi, itsekurittomaksi, tehottomaksi, ja kaikki turhaan syödyt suupalat takoivat särkevässä päässäni. Sitten havahduin, ja suljin sivun.

Laihuus on minun huumeeni. Haluan sitä lisää kerran maistettuani, vaikka tiedänkin, ettei mikään tule vetämään vertoja ensimmäisen kerran euforialle. Kysymys on siitä, uskonko tämän tosiasian suosiolla, vai yritänkö täyspottia, joka olisi vielä ensi kertaakin parempi. Välillä mietin, ymmärränkö todella eron seitsemän vuoden takaisen ja nykyisen itseni välillä. Jos hontelo teini vielä haahuileekin koulussa ja harrastuksissa omenalla päivässä, kovaa tahtia opiskeleva ja työskentelevä nainen ei sitä tee. Vai tekisikö?

En tiedä, haluanko todella parantua, oppia elämään tämän kanssa vai lietsoa sen uuteen raivoon. Minulla on edessäni toivoakseni vuosikymeniä elämää, joiden en halua olevan sairauden täyttämät. Haluan silti olla tyytyväinen itseeni. En halua liittyä siihen loppumattomaan keski-ikäisten ”pitäisi laihduttaa 5-10-15-20 kiloa”-kuoroon.
Miten laihana sitten olisin tyytyväinen? Mitä jos en olisi tyytyväinen laihana?

Kulta, etkö haluaisi enemmän minua?

Sain todeta valinneeni surkean viikon blogin perustamiseksi, en ole ainakaan vuoteen lentänyt näin tiukkaan paikasta paikkaan. En ehtinyt vastata Miehekkeen tekstiviestiinkään yli kymmeneen tuntiin eilen, juoksin vain eessuntaas ja koitin näyttää fiksulta. Lisäksi kaveri soitti minut kämppänsä ja eläintarhansa vahdiksi toissapäivänä, eikä siellä tietenkään toimi netti. Niinpä karkasin koneineni kotosalle netteilemään ja kiroamaan tyhjää jääkaappiani jossa ei ole edes kahvimaitoa. Ja tietenkin kirjoittamaan kyseenalaiseksi iloksenne.

Sinällään minulla ei ole mitään kamujen auttamista vastaan lyhyelläkään varoitusajalla. Siihen vain liittyy tiettyjä riskejä, joihin pitäisi psyykata itseään etukäteen, ja mielellään vielä joskus muulloin kuin ollessani univelkainen, ressissä ja hitonmoisessa tenttipelkoripulissa. Kaverini on oikein kiva, samoten hänen elukkansa, eikä kämppäkään ole kaukana omastani. Mutta hänellä on paha tapa jättää vaivan”palkkaa” lapsenvahdilleen, tässä tapauksessa kaappi täyteen ruokaa, ja varmaan kaksi kiloa kaiken maailman karkkisössäyksiä. ”Eikä haittaa vaikkei niitä paljoa jäisikään, all yours”. Vittu, niitä ei jää yhtäkään, paitsi jos heitän osan näön vuoksi roskiin, sidon silmäni ja intuboin itseni loppuviikonlopuksi.

En kerta kaikkiaan kestä vieraita jääkaappeja (en meinaa kestää kämppistenkään), enkä sitä, ettei minulla ole vaakaa josta voisin seurata nousukehitystäni. Sama tulee jatkumaan viikon päästä Miehekkeen kanssa, ja olen jo valmiiksi kauhuissani. Missä välissä minun on tarkoitus selittää itselleni, että karkkia ja jätskiä saa milloin tahansa kaupasta, sen kuin käyn hakemassa, eikä kaikkea ole pakko syödä nyt!?! Ja ettei se yksi tervaleijona oikeasti ole ahmimiskohtauksen arvoinen. Jos en ole psyykkisesti riittävän vahva ottamaan vain muutamaa, en saa ottaa yhtäkään. Varsinkaan, kun en meinaa joutaa harkkoihinkaan, eikä salitreenistä ole pienintä puhetta.

En käsitä tätä. En ole rutiini-ihminen ehkä aamupalan syömistä lukuunottamatta. Stressi sekoittaa syömiseni, mutta sen tiedän entuudestaankin ja siihen osaan varautua. Tyhjennän omia kaappejani verrattain harvoin, ja nykyään saan senkin yleensä pysähtymään ennen kuin homma karkaa ihan totaalisesti (siis siihen kauraryynejä paketista –pisteeseen, lopetan yleensä muroihin ;) Mutta vieraat jääkaapit/pakastimet ja vaa’attomuus (kirjoitetaankohan sitä oikeasti noin). Minulla on ikävä tunne, että juoksen vielä pitkin kaupunkia etsimässä niitä samoja pusseja ja irtiksiä, ettei kaveri huomaisi, että oikeasti söin ne kaikki. Taitaa olla paras kadota koirujen kanssa lenkille ja palata sunnuntaina…

p.s. kuva ihan vain siksi, että kun olen rikas, minulla on tuo punainen, ja se sisältää vain oikeaa ruokaa