Menee v#turalleen. Pahasti. Olen kaiken lisäksi neljättä päivää kipeänä, joku yskäkuumenuha. Vittu, tällä immuniteetillä eletään pitkään.

ei helvetti Veera kokoa itsesi ei kaikki voi olla näin vaikeaa

Pieni askel vessanpöntöltä

En oksentanut eilen. Vaikka olisi ollut syytä. Ja mieli teki. Ihan hirveästi. Ja vitutti kerta kaikkiaan kaikki ja vatsassa painoi ja ällötti. En silti. HA!

En ole vielä päättänyt oliko tämä aamu parempi vai huonompi sen takia, aika paska yhtä kaikki. Mutta silti. Enpäs. Oksentanut!

Anteeksi häiriö

Oksentaminen on jännä juttu. Kun kerran menee erehtymään pytylle väärin päin, sitä olisi ramppaamassa siellä koko ajan. Aamupalajogurtti, keitto päivällä ja iltamysli meinasivat kaikki käydä yli voimien. Huolimatta siitä, että heräsin sunnuntaina kurkku kipeänä, naama taikinana, ja kädet värisi pitkälle iltapäivään. Ei mikään voittajafiilis. Mutta tästä on pakko nousta. En voi alkaa tehdä sitä taas, muuten sille ei tule loppua. Lähdin ensiavuksi pariksi tunniksi treeneihin, ja lupauduin kamun koiravahdiksi jotta pääsen vähäksi aikaa pois kotoa. Lähden nyt viikonlopuksikin pois, en taida kestää keskenäni kämpillä jääkaapin ja posliiniponin kaverina.

Ja se tärkein, mikä kypsyi treeneissä kompuroidessa vapiseviin kinttuihini: Ajattelin aloittaa täsmäsyömisen uudestaan. Minulle täsmäsyönti on juhlaedustus syömishäiriöstä, silloin täsmäsyödään kun ollaan häiriintyneitä. En pidä siitä tai ole siinä kovin hyvä, mutta minulla on liian epävarma olo itsestäni nyt. Ja kylmä tosiasia saattaa olla, että olen (ehkä ihan vähän) häiriintynyt, mitä tulee syömisiini. Minua ei haittaa tarpeeksi se, että oksensin, minua haittaa enemmän se, että ahmin. Ja ahmin, vaikka olin syönyt neljä ateriaa päivän kuluessa. Itse asiassa minua haittaa se, että ylipäätään syön enkä oksenna. Tarvitsen tukea jostain, että saan riittävästi aikaa minun ja oksusession väliin, että jaksan lakata toistamasta sitä. Viime kevät muistutti jo aivan riittävästi miksi sitä kannattaa välttää. Vaikka sitten täsmäsyönnin hinnalla.

Kerrosta alemmas, kiitos!

Se ahmimiskohtaus sitten tuli.

Vedettyäni siihen pisteeseen, että kumartuminen nosti oksun suuhun, seisoin huoneessani vapisten, silmät kiinni, ja rukoilin että kämppis aloittaisi jo imuroinnin, kääntäisi musiikin kovalle ja rymyäisi mahdollisimman kauan jotta ehdin oksentaa tämän kaiken.

Ja kauan siihen menikin, en käsitä kuinka saatoin syödä niin valtavasti. Hyi saatana että inhottaa. Syöminen, oksentaminen, minä, kaikki.

En ilmeisesti aio oppia.

Pieniä suuria muutoksia

Työt alkoivat pari viikkoa sitten, ja sen jälkeen vapaa-aika on rajoittunut nukkumiseen ja suihkussa käymiseen. Selittelen tässä kirjoitustaukoja, jotka tulevat jatkumaan edelleen. Netti on rämä ja koneen edessä istuminen ei vaan jotenkin sovi kesähässäkkään.

Mitä siis olen tehnyt paitsi skitsahtanut äitin sanomisista. Tärkeintä, mitä en ole. En ole oksuillut. Siinä ei tällä kertaa (joskus kun jaksan, muistelen vanhoja ja sitä miten silloin näiden kuvioiden kanssa meni) tapahtunut mitään isoa ahaa-elämystä, se vain loppui, kun päätin lopettaa sen heti alkuunsa. Päätöstä vauhditti se, että olen koko ajan töissä tai Miehekkeen kanssa, enkä kestä miettiä että kuulikohan/ haistoikohan/ arvasikohan tuo yksi nyt jotain.

Sääli kyllä, tuon päätöksen jälkeen olisi voinut mennä paremminkin. Oksentaminen on riittävän hyvä syy olla ahmimatta (ei tarvitse sitten oksentaa), ja sen loputtua ahminta on taas välillä nostanut päätään. Onnellinen parikiloinen, jonka tiputin ahminnasta huolimatta keväällä uhkaa tulla takaisin, ja se kiristää ruuvia koko ajan pahemmin. Hetkittäin jopa hyväksyn, että en ole laiha, mutta grammaakaan tästä läskimpi en suostu olemaan. Arki sujuu nyt omalla painollaan kun olen töissä niin paljon kuin jaksan ja loppuajan Miehekkeen kanssa, mutta olo on hutera. Laiha työkaveri saa ajattelemaan oksentamista ja loputtomia juoksulenkkejä, kylppärin peili itkemään. Työ on fyysistä ja pakottaa syömään ja käymään suihkussa, molemmat hyviä asioita, vaikka Miehekkeen voikkarit nostavatkin palan kurkkuun. Ja ei, en ole käynyt uimassa, enkä aio.

Ähky (joka tuntuu paljon pahemmalta kuin muistin)

Ihan kuin alkaisi nuppi rakoilla tuon edellisen postauksen perusteella, tai ainakaan en ihan tunnistanut itseäni siitä enää aamulla. Joka tapauksessa hyyvin fiksua kukkua öitä punkun kanssa kun aamulla herää auringon noustessa ikkunaa vastapäätä eli suht aikaisin (mikä on kyllä muuten oikein ihanaa) hommiin. Ja ensi viikko hengittää niskaan vaikka taitaa olla vasta torstai. No ju, mutta sainpahan sitä vähistä unistani taas maksaakin.

Näes. En ole ahminut kunnolla moneen viikkoon (sipsilandiassa käväisykään viikko sitten ei mennyt ahminnaksi kun oli katsojia vaikka olikin muuten kamalaa), ja vaikka sapuskani on aika laadutonta kun en viitsiydy kauppaan ostamaan mitään mistä voisi tehdä oikeaa ruokaa, syön kuitenkin ihan mukavasti enkä hirveän paljon siihen nähden etten liiku juuri lainkaan. Aamulla herättyäni tiskirätti suussa nakersin jotan aprikooseja ja leipää, päivä meni hyvin, mutta sitten löysin vierasvarakeksit (jotain jyväjuttuja + 500kcal /100 grammaa) jotka jostain aika erikoisesta päähänpistosta avasin lukukaveriksi, ja ennen kuin huomasinkaan koko puketti oli tyhjä ja nyt yököttää. Paketillinen. Keksejä. Voi. Veera. Mutta ihan takuulla en lähde moikkaamaan vessaa en, vaikka vatsaa vääntää niin pirusti. Enkä keittiötäkään, koska tämä syöminen ei nimittäin jatku tästä, en aio kiskoa kohtausta kun tuostakin tuli jo näin paha olla. Pitikö tämä perseily taas aloittaa uudestaan? Juuri kun meni melkein nätisti? Sitä paitsi niille kakuille olisi oikeasti ollut käyttöä kun vieraita tulee. Ai mikä ANoreksia, ei mulla ainakaan, ei ei.

Särky oli, järki meni

En etsinyt sitä narkovälittäjää, vaikka välistä tuntuu että olisi ehkä pitänyt. Särky on melkein loppunut, portaiden nousu ja kirkas valo saavat vielä kylmän hien otsalle, mutta en tarvitse nappejakaan enää. Se on mukavaa se, tänäiltana saan jo viinilasillisenikin jota olen kaivannut melkein kaksi viikkoa. Samalla kun värit ovat lakanneet polttamasta silmiä, ovat ne palanneet arkipäivään muutenkin. Ulkona paistaa aurinko, ja sisällä naamani loistaa ainakin yhtä kirkkaasti, nimittäin aamuisesta puntarihetkestä on yhtäkkiä tullut päivän kohokohta. Viime viikolla en särkevässä päässäni edes tajunnut luvun olevan joka aamu pienempi, nyt sen tajuaa sitäkin selvemmin. Minä laihdun. Olen pian ensimmäisen ¨maagisen lukuni¨alla, ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Nyt kun painossa tapahtuu muutosta, sitä huomaa miten vastenmielisesti sitä sietää kroppaa joka on itselle liian iso. Joskin, pahoin pelkään että paino on lähtenyt siitä missä joskus olivat aivoni (seuraava kappale selittää), mutta menetyskö tuo. Läskiinnyn pahaa vauhtia koska en liiku, mutta siihenkin tulee pian korjaus, ja voin palata lenkkirytmiini. Sillä edellytyksellä että pääsen korttelin ympäri kuolematta, hm, rasvaemboliaan tai johonkin.

Mutta järki niiden lääkkeiden mukana taisi mennä. Vai mitä mieltä olette viisuvalvojaisista kamun luona sipsimaassa eilisiltana? Helvetin tyhmää, tiedetään, varsinkin kun se iiso ahmija loisii minussa paksuna edelleen, vaikkei kotona ole tullut hirveästi mätettyäkään (kun ei täällä ole mitään). Siinä kävi perinteiset, paitsi ettei ne jääneet perinteisiksi. Deletoin. Eli oksensin. Eli ärjösin, kaikki kuulostavat yhtä pahoilta. En paljoa, koska veeseen takana oli koko ajan jonoa (ja minulla on tosi vahva yskärefleksi vaikka muuten olenkin hiljaa, se on epäilyttävää). Edelliskerrasta on piitkä pitkä aika. En käsitä, miten vitunmoinen idiootti sitä pitää olla, että pitää paria kourallista sipsejä tuon ja kiinnijäämisen arvoisena, toisaalta miten vitunmoinen idiootti sitä on että ylipäätään koskee niihin suolakökkäreisiin ja ottaa tämän riskin. Nolottaa. Ja se ikävin, mutta myös rehellisin ajatus, miten v.i. pitää olla, ettei lähde yksin tein kotiin ja jatka loppuun mitä on aloittanut ettei tarvitse myöhemmin potea kuin bulimikointia eikä ahmimista. Ihme kyllä aamuvaaka ei noussut vaikka kakosin ylös vain pari möykkyä. Nyt kun vielä se ihme tapahtuisi, että tämä hölmöily jäisi tähän. Köyhyydelle kiitos kämppiksistä jotka kuuntelevat seinän takana.

Olo on hyvä, ruoka ei maistu mutta juuri nyt se on tervetullutta. Väännän viimeisen parin viikon stressit, ja pian voin palata koodiin, tehdä kaksi lenkkiä päivässä ja syödä riittävästi että pikkujogurtista tulee ähky jolloin oikealle ahmimiselle ei ole mitää saumaa. Ja pääsen Miehekkeen luo, sen silmien alle jossa en toivottavasti voi tehdä mitään typerää.

Väärä lääkitys

Ketkä ette tykkää pipivalituksista voitte jättää seuraavan välistä. Kirjoitan jotta voin tarvittaessa, kaiken ollessa taas tosi kivasti ja huonojen päivien unohtuessa, palata lukemaan, miksei kannata koittaa purkaa paineita typerillä konsteilla jotka ehkä hetkessä tuntuvat kovinkin välkyiltä. Näes, maanantai aloitti lyhyen mutta liukkaan alamäen enkä ole yhtään varma, etteikö se tästä vielä jatkuisi. Päivitettyäni päätin jo avata vinkkupullon tentistä huolimatta, kun korkkiruuvi kädessä muistin ottaneeni useammankin särkylääkkeen viikon jomottaneeseen päähäni. Kun en edes punkkua voi itselleni suoda kun täytyy mättää lääkkeitä vaikka on vaikea ilta tulossa, kiskoin ihan vittuuntuneisuuttani tunnissa kaiken yli 150 kaloria sisältävän kaapeistani. Eikä sillä että se olisi ollut mikään ahmimiskohtaus, ruoka vain on hyvä alkoholin korvike kun kierroksia on riittävästi.

Ja siitä saa vähintään yhtä kamalan krapulan.

Heräsin aamulla lukemaan, rotta suussa ja niskat jumissa, päänsäryssä joka tuntui varpaissa asti. Sain alas vähän puuroa ja koulussa jogurtin, mutta voi elämä se särky. Olin yhteen mennessä ottanut särkylääkettä 3/4 vrk:n maksimiannoksesta, ei mitään vaikutusta (ongelma on hermoperäinen joten ei voi olettaakaan että olisi, mutta auttaa ne nyt yleensä edes vähän). Ja itketti, ja lupailin istuessani pakollisella seminaarilla etten enää ikuna ylensyö. Ainakaan vitutukseen. Kotiin päästyäni nukuin 13 tuntia (hyvä veto paskan niskan kanssa), ja herätessä oli olo kuin Ruususella konsanaan. Käsivarteni punaisista rannuista päätellen en ollut kääntänyt kylkeä koko yönä, huimasi, oksetti, pää vihloi eikä suostunut kääntymään. Päivä meni analogisesti eilisen kanssa, mutta illalla uskalsin ottaa opiaatit lisäksi kun ei tartte tehdä mitään järkevää tai pikkutarkkaa. Tänään pysyin myös riittävän pitkään hereillä jumpatakseni niskan ja hartiat ja maatakseni lämpötyynyn kanssa. Nyt sietää jo katsoa ruutuakin, vaikka vihlonta ei ole loppunut. Huominen pitäisi taas mennä perusburanalla, saas nähä miten käy. Piti sitten tämäkin vielä kokeilla vaikka olisi edelliskerroista luullut jääneen mieleen. Äh.

Happy ever after

Uhh, kumma miten paha olo sitä tulee pinestäkin ahminnastakin kun on ollut melkein koko päivän syömättä (ei btw vapaaehtoinen valinta). Ei mennyt kuin vähän kämppiksen harjoitusleivonnaisia (syöttinä kyökissä heti kun astui sisään), mutta riittävästi että heivautin lenkille kun tokenin. Asiaa auttaa, että sain järkättyä ylimääräisen pääsiäislomapäivän. Olen niin tohkeissani siitä, että näen Miehekkeen kohta (anteeksi teiniys mutta <3<3<3)>pikku mutta.

Tiedossa on perhepääsiäinen perhepääsiäisruoilla, vähintään kahdessa osoitteessa höystettynä lukuisilla leipomisintoisilla vierasemännillä. Toisin sanoen kaikki riskitekijät ahmimiselle on olemassa, eikä olisi ensimmäinen kerta äidin+anopin lihapatojen ääressä. Vieraat jääkaapit ovat kauhistus, mutta kahta pahempi kauhistus ne ovat ahdettuna täyteen sokeria ja rasvaa ja joku tuputtamassa vähintään kahden tunnin välein. Puhun koko ongelmoinnistani Miehekkeelle erittäin vastentahtoisesti, mutta ajattelin ehdottaa, että pidetään joka osoitteessa, erityisesti siellä minne nurkkaudumme viikonlopuksi ruokavapaa zooni, jossa voin pitää vesipulloani ja purkkaa ja olla syömättä. Sillä nämä perhehäppeningit on menneet minulla useamman kerran överiksi, enkä ole lainkaan kiva tyttis juostessani oksennus kurkussa/tienposkessa ahmimisiani karkuun. Puhumattakaan miten kiva ensi viikosta tulee, jos homma karkaa lapasesta ja ahdan neljä päivää kuin katulapsi.

Pyhistä huomaa aina jotenkin irvokkaasti ettei pää toimi. Omaa pikku elämäänsä sitä elelee kaikessa hiljaisuudessa välillä ahmien tai angstaten, mutta turvassa katseilta. Vaan kun pitää syödä neljä-viisi kertaa päivässä muiden nenien alla, ei liikaa muttei missään tapauksessa liian vähää, on soppa koossa. Asiaa tuskin auttaa, että ressaan siitä jo etukäteen. Silloin kun sitä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kerätä safka lautasmallin mukaan, syödä mukisematta ja ajattelematta, ryömii kaikki rohkeus ja röyhkeys sängyn alle ja alkaa niiskututtaa. Eikä paljon häiritse, että olen aikuinen ihminen ja se on naurettavaa.

Koska väillä pitää saarnata niin se minulle nut suotakoon. Edellistekstiä kirjoittaessa mietin moneenkin otteeseen miten pahasti sitä voikin sotkeutua tähän kuvioon, ja ennen kuin itse tajuaakaan ei osaa enää reittiä ulos. Silloin alta 15 veenä teinirinsessana minulla ei sen enempää mahtunut päähän, että olisi vähän miettinyt mille antoi pikkusormen. Sen ikäiset mimmit leikkivät terveydellään ja psyykellään ja se on aika saatanan typerää. Syömishäiriö mäjähtää päin varsin lujaa kahdenkympin paremmalla puolella, kun valmistautuu viikon henkisesti suvun joulupäivälliseen jonka tarjoiluja ei tiedä etukäteen, tai niksahtaa ottaessaan ruokaa ihmisten katsoessa. Tai ahmii poikakaverin kämppiksen kotitekoisen makaronilaatikon/ itämaan matkalta mukana tuomat seesamikeksit/ pussillisen karjalanpiirakoita. Tai jää kiinni ruokansa sotkemisesta fairylla, maha murisee niin että naapuriinkin kuuluu selittäessä miten söi töissä, pökrää, hoipertelee yhdestä siideristä tyhjään vatsaan... Lista on pitkä ja sisältää hyvin vähän eleganssia ja keijukaisia.

Aivan Liikaa-päivä

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.

Tuttu tunne, nimeltänsä REPSU

Toisin kuin täydellisessä maailmassa pääni sisällä oikeassa elämässä asiat lähtivät menemään, varmasti kaikkien suureksi yllätyksekseni (...) taasen päin persausta. En tehnyt keskiviikkona enkä eilen treeniä joka piti tehdä, katsoin viisaammaksi tuijottaa teeveetä senkin ajan. Eilen potututti, joten söin siinä sitten yhtä ja toista paskaa mitä kukaan ei kaipaisi vatsaansa. Tänään läskittää, ja mietin miten pirussa sitä ihminen ehdoin tahdoin petaa epäonnistumistaan. Ei huvita lähteä lenkille, ei huvita tehdä treeniä, ei huvita venytellä, huvittaa ahmia kunnes taju lähjee. Eli hyvä päivä vetää itsensä kiikkuun karkkipussiköyteen, hm?

Ja kyllä, skitsoan ja stressaan yhdestä, pienestä epäonnistumisesta. Olo on paksu, en tiedä mistä kiskon itseluottamusta onnistua, tämä ei etene mihinkään jaadajaada, mutta nyt otan silti itseni kasaan, hengittelen rauhassa, lähden illaksi duuniin turvaan ja huomenna on parempi päivä taas. A vot ja hei hei.

Takaisin vaikka missä

Ensimmäiseksi anteeksi teille rakkaille lukijoille jotka männä kaksiviikkoisen aikana olette turhaan klikanneet blogiani päivityksen toivossa. Ja Piharatamo, kiitos, yritän kirjoittaa enemmän kunhan tästä nyt taas noustaan. Olen tässä välissä lähinnä ollut kipeänä, edellisen jälkeisenä uusiuttanut vanhan vatsaongelmani, syönyt puuroa ja säälinyt itseäni (minkä lieveilmiönä elänyt jumalattoman siivottomassa kämpässä ja ollut niin rakastunut Miehekkeeseen että tolkku oli mennä kun hän tuli kokkaamaan ja siivoamaan). Joten katsoin kaikkien parhaaksi pitää pienen tauon.

Syömisen opetteluni viimeisen kahden kuun aikana ei sitten ottanut tuulta edes loppumetreillä. Päin vastoin, homma tuntui menevän koko ajan hullummaksi, joten tein ahmimishäiriöisen vihoviimeisen, tyypillisimmän, pahimman mokan, totesin, että antaa mennä sitten kun on mennäkseen. Lopputulos järkyttää itseänikin. Oloni on paksu, kankea, ja kuten mainittu, vatsani on tuhannen sekaisin mikä ei lainkaan helpota asiaa. Niinpä ohjelmassa seuraa ahmimishäiriöisen ehkä toisiksi riskialttein potentiaalinen moka, laihis. Makasin viikon sängyssä (tiedoksi ketkä ette ole kokeilleet, vetää muuten rapakuntoon), ja siinä oli liikaakin aikaa miettiä ennen kaikkea sitä miksi olisi mukava olla sen painoinen kuin haluaisi, ja ennen kaikkea ei sitä, miksi normaalipainoisen painon pudottamisessa ei ole järjen hitustakaan.

Mutta mutta, uudenvuoden lupaukseni laihduttamisen jättämisestä on siis tullut noloon loppuunsa, ja projekti 'housuihin kesäksi' tulee tilalle. Yritän pitää homman aamupuuroa - lenkkejä - kuntoilua - jaadajaada terveyslinjalla, vaikken ihan oikeasti taida olla kovin hyvä siinä. Päätä paineistaa vain nyt niin tolkuttomasti läski!läski!läski!-ajatukset joka kerta peilin edessä tai pukiessa tai riisuessa, etten tiedä miten päin olisin. Pakko tässä on jotain ottaa tehdäkseen.

Ja kyllä, ahmituttaa, ja paljon.

Läskiahdistus

Minulla on dilemma. Koska en ikävä kyllä ole kovin kiireinen enää, vähän syöminen ehtimättömyyden varjolla ei onnistu, joten ahmimisen välttäminen on koko ajan hankalampaa (eikä edes onnistu). Syön ihan perkeleesti etten ahmisi, mutta ihan perkeleesti syömisen ja ahmimisen lopputuloksen ollessa sama, levenevä perse, ahdistus ei juuri ole vähentynyt. Tämä taas saa ahmituttamaan koko ajan enemmän, ja jos nyt yritän olla syämättä, pelkään pahoin kupsahtavani samaan ahmimismonttuun josta kapuilin vasta viikko sitten ylös.

Mutta perkeleesti syöminenkään ei ole kivaa. Vaikkei lihoisi(kaan paljoa).

Mieheke sai järkkäiltyä vapaata ja tuli morjenstamaan, ja herranjestas sitä voi ihminen tuntea itsensä paksuksi kun viettää suuren osan vuorokaudesta alivaatetettuna. Eikä sen puoleen vaatetettunakin, Mieheke on syön-neljä-bigmacia-eikä-näy-missään -mallia, minulla menee hädin tuskin enää talvitakki kiinni. Elle Woods kävely (ilman ranteen taivutusta tosin) pelastaa jotain, mutta kylmä tosiasia on, että jos aion siirtyä kesävaatetukseen tänä vuonna, on paras alkaa tehdä asialle jotain nyt. Tai sitten en ui tänä(kään) vuonna.

Tai 'opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen'.

Buaahhhahhahaa!

Nyt stna jotan ryhtiä tähän

Tänäaamuna onnistuin viimein katkaisemaan putkea sen kriittisen parituntisen verran, jotta ehti tulla nälkä ja sen myötä pää selvitä vähän. Aika helvetinmoinen ruokakrapula, olo ja ulkonäkö on kaikin puolin paska, mutta siitähän sitä saa lisäsyytä nyt oikeasti pistää stoppi tälle perseilylle. Ja toivon mukaan myös sääliruikutukselle jota edellinen teksti hyvin edustaa... Olen saanut rangaistuksenikin: jonkun paskatulehduksen suuhuni, leukani alla möllöttää turvonnut imusolmuke (tai mikälie rauhaspatti) siitä hampaanvihlonnasta jota itkin. Suussa on ien ja ehkä hampaanjuurta tjtn tulehtunut = särky, possunaama ja vitutus. (Ja joka sanoo minun ansainneeni sen ahmimisellani saa erittäin äkäisiä haukkuja kylmäsydämisyydestään palauteboksiin.) Nyt siis näytänkin hyvinsyötetyltä possulta, joten ulkokuori ja sisus mätsäävät.

No mut joo. Olen aivan hullunväsynyt, olin aktiivisesti unohtanut miten tehokkaasti melkein viikon mittainen putki syö voimat. Ähkyssä on huono nukkua, olla valveilla, käydä ulkona, puhua puhelimessa, mitä vain. Saati tehdä treeniä tai työvuoroa, hyh helkkari. Asiaa ei paranna yhtään, että otin niinä iltoina kun seuraavana päivänä ei ollut ohjelmassa mitään hermokirurgiaa vähän turhankin paljon viiniä ollakseni syömättä (toimii, vaikken suosittele). Yritän saada pientä otetta rutiineistani nyt, jotten lipsuisi ahmimiseen uudestaan. Vaikea uskoa että alkaisin sen uudestaan, olo on niin ällö, mutta kokemus osoittaa muuta. Pieni neuroottisuus syömisessä ja nukkumaanmenoajoissa auttaa alkuun.

Muutes, se langanlaiha tyttö harkoissa hymyili nähteni ensimmäistä kertaa viime treeneissä. Ja meinasi pökrätä pian sen jälkeen (tai siis näytti siltä, heitettäisi varmaan lomailemaan jos pökräisi joten kai se on pysynyt suunnilleen tajuissaan). Ei taida olla liian kiva elämä silläkään.

Kaikki kunnossa?

Ahmin tänään. En kauheasti, siinä tonnisen (päivärajakaan ei taida ylittyä kun nyt ei tee mieli mitään), mutta mikä kaloreissa vähemmän se hitutuksessa ilmeisesti enemmän. Ihan semmoinen perus valkea leipä-rasva-sokeri ahmi (en ollut kotona, mikä helpotti vähän), ei onneksi mitään sen pahempaa, mutta en ymmärrä miksi hitossa sen piti taas karata käpälästä. Tiesin, että kiusauksia olisi edessä joten olin syönyt ennen sitä, olin valmistautunut henkisesti, en ollut väsynyt (toisin kuin nyt sen jälkeen). Ärh.

Syytän koko älyttömyydestä sitä, että ajatukseni ovat kokoilleet taas mukavan tuulenpesän, enkä pysty keskittymään kunnolla. Mietteet pyörivät kehää välillä hoitamattomat hommat - olenpas huono ihminen - satunnainen joskus saatu kritiikki (älkää jooko kysykö miksi vatvon sellaisia) - laihdutus - ahmiminen.

Mietin, että olisin pitänyt mietiskelyn kokonaan pois tältä blogilta (se on, jos mahdollista, vielä häröilyäkin henkilökohtaisempaa), mutta kun kerran on aloitettu niin miksei sitä jatkamaan. Lisää naurua maailmaan jos ei muuta. Niin, jos ei vielä ole tullut ilmi käyn usein ja helposti kierroksilla mikä on syynä siihen että harjoittelen ajattelematta olemista. Olen huomattavasti parempi pitämään ajatusoksennustuokioita kaikesta mitä sillä hetkellä pidän paskana, joten se on vähän myös vastapainoksi sille. Nyt se ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon. Mietin vaivaavia tai levällään olevia juttuja melkein joka ilta, mutten jaksa keskittyä mielen pitämiseen käyttökelpoisena. Mikä saa pohtimaan maailman pahuutta kahta enemmän ja vie koko ajan kauemmaksi kaikesta järkevästä. En saa ajatuksiani irti, ja se väsyttää.

Opiskelukaverini kysyi vähän aikaa sitten onko kaikki kunnossa (kaikki on tietysti kunnossa, helmikuu vain vituttaa). Olen kuulemma poissaoleva. Emme ole kovin paljoa tekemisissä, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ole jutellut hänen enkä kenenkään muunkaan kanssa pitkiin aikoihin paria sanaa enempää. Olen heittäytynyt vielä tavallistakin epäsosiaalisemmaksi huomaamatta sitä edes itse.

Voisin välittää siitä enemmänkin. Se saattaisi olla hyvä.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

Kalteva keskitie

Yllätys-yllätys, Miehekkeen vierailusta jäi pienoinen ahminta päälle (vaikkas oli älyttömän ihanaa ja möllötettiin vaan karkkia syöden mikä teki hyvää, olisi luullut riittävän mutta ei). Tässä on syömisten kanssa aika mennyt tasaisesti alas kieppuessa, ja kun viimein sain otetta mistään, vaaka oli ehättänyt lukemiin jotka ovat tuttuja niistä pahemmista painajaisista. Ei ole tämän huoneen seinät taas vähään aikaan sellaista skitsonäytöstä nähneetkään. Pulssin tasaannuttua en ole syönyt juurikaan mitään, vähän hapankorppua ja kurkkua kun hatuttaa taas niin vietävästi.

Mutta päätin nyt ruotuun palattuani ottaa lehmää sarvista ja yrittää taas hetkeksi lopettaa tämän pelleilyn. Tänään en syö kun ei haluta, mutta huomiselle minulla on hieno, tervehenkinen ja täysipainoinen ruokasuunnitelma odottamassa, ja tarkoitus olisi nyt helmikuun ainakin suunnitella päivän ruuat etukäteen. Mutta varsinainen pommi tulee tässä: käväisin katsomassa energy.netistä energiantarpeeni, jonka heidän mukaansa pitäisi olla 2200 kcal (mitäv...!!!) , eli, huomenna pitäisi syödä semmoinen paritonninen. Se on muuten ihan helvetikseen ruokaa. Paitsi jos on ahmimiskohtaus.

En ole ihan varma onko tämä sitteskään hyvä ajatus. Osaan syödä vähemmän, ja osaan syödä aika tavalla enemmän kuin 2000 kaltsukkaista, mutta en käsitä miten saan sen skitsoamatta alas vatsaani joka alkaa kohta kerätä onnitteluja ja kyselyjä lasketusta ajasta, päätymättä yhdelläkään päivän ruokakerroista (joita muuten on kuusi) ahmimaan. Kai tässä on alettava ihmiskokeilemaan miten saisi määrät pysymään suunnitellussa ja syödyn ruuan sisällä ja pään riittävän tyhjänä ettei mene kalorienlaskenta taas ihan neuroottiseksi.

Vaan en ole edelleenkään laihiksella. Olisi tosi fantsua jos syömisten tasaaminen veisi pahinta turvotusta mennessään, mutta onnistuin päättämään järkytyksestä huolimatta, että varsinainen laihdutus alkaa aikaisintaan maaliskuussa. Ellei ihan romahda katto niskaan. Hah! Siitäs sait, ilkeä peilipeikko. Läskit pysyy.

Ohi on!

Alkuvuoden Veerantappoputki on nyt jotakuinkin kasassa, ja voin rauhassa vetää lonkkaa koko viikonlopun. Wiih! Jo oli aikakin, alkoi kiristää jo muuallakin kuin vyötäröllä. Ja niin, syömiseni ovat ihan päin helvettiä, alan pian käyttää itsestäni näitä norsu-valas-tankki -kategorian ilmauksia, mietin laihduttamista aina kun nukun tai syön (jälkimmäinen on hiukka irvokasta- mättää sapuskaa suuhunsa ja kuvitella dieettiä) mutta juuri nyt on välitys vähässä. Jos tilanne olisi toinen, ottaisin tähän äpäkän parin päivän ryyppyputken, mutta (TÄTTÄDÄTÄÄ!) Mieheke pääsee sittenkin tulemaan, joten luvassa on kaiken hyvän huipuksi paljon telkun töllöttelyä, kaupungilla käppäilyä ja hm-hm-hmmiä, jotka toivottavasti tuulettavat vähän päätäni. Awh, ratkean tähän tyytyväisyyteeni (joskin aamun ahmimishetkeen myös) ihan juuri.

No mut joo. Hyvästä yrityksestä huolimatta laihdutus rullaa mielessä jatkuvasti. En vain osaa olla ajattelematta sitä, kun vatsamakkarat pomppivat näköpiirissä. Ajattelin, että jos saisin nyt vähän päätäni ja näinollen syömisiäni rauhoittumaan, ottaisin vielä toisen kuukauden laihduttamattomuusharjoituksia, ja sitten jonkun terveen, hitaan tavoitteen maaliskuulle. Katsoo nyt. Ei tämä ole muuta kuin sitä, etten osaa olla vähintäänkin muka-laihduttamatta, muttei ole kiva olla tyytymätön itseensä tekemättä asialle mitään.

Muutes, edellisen tekstin syyllisyysoksentaminen kumma kyllä auttoi. Onnistuin keskittymään mietiskelemään asian tiimoilta, ja muistin kuinka tyhjäpääteininä päätin kostaa kaverilleni luottamuksen pettämisen ja välirikon pahentamalla silloin jo olemassa olevaa anoreksiaani (tyyliin vielä sä näet et voi tehdä noin) tehdäkseni hänen olonsa huonoksi. Ja tässä ollaan nyt, en tiedä olisiko taudinkuvassani ollut eroa ilman sitä, mutta tyhmää se oli joka tapauksessa. Ehkä sillä on jotain tekemistä ruikutusallergiani kanssa. Bittu mikä itsesääli-idiootti olenkaan ollut.

Et näin. Pitää lähtä ruokkoamaan itseni ennen Miehekkeen tuloa, näytän siivottomalta.

Itku lyhyestä ilosta

Niin siinä sitten kävi, että päästyäni ahmimattomuuden makuun ruma peikko ryömi taas esiin kaapistaan, ja tämän päivää olen vuoroin mättänyt kaikkea käsiin sattuvaa, vuoroin tuijottanut itku kurkussa Läski-Lauantaina makkaroistani muistoksi ottamaani kuvaa. Syötyäni kaksi terveellistä, normaalia ateriaa napostelin (Virhe 1.) ruiskräkkereitä teen seurana. Kun en voinut lopettaa, otin kuvan eteeni, ja se auttoi kunnes vein mukini keittiöön (Virhe 2. Ahmiessa ei mennä keittiöön). Sillä reissulla hävisivät jäljellä olleet koti-hillot ja puoli pakettia hapankorppuja. Tongin kaappejani, etsien jotain mistä ei ollut tarkoitus tulla loppuviikon lounaat, söin mitä löysin, istuin sängylläni miettien eikö täällä ole mitään muuta syötävää, muistin vierasvarahunajan, no, tiedätte mitä sitten tapahtui. Lähdin lenkille, mikä helpotti, muttei tarpeeksi ettenkö olisi paluumatkalla poikennut hakemassa paikallisesta halpamarketista lastin mandariineja ja purkkihedelmiä (Virhe? en ole ihan varma). Nyt mussutan vuoroin niitä, vuoroin purkkaa ja yritän pysyä poissa kyökistä (pakkasessa on vielä lisää hilloa) ettei tämä karkaisi ihan totaalisesti lapasesta.

Tämä on nöyryyttävää. Mandariinit on kohta loppu, ja olen enää piirun päässä siitä pisteestä, jossa tuikkaan vaatekaappini tuleen siinä toivossa, etten synkimmälläkään hetkellä lähde lähikauppaan pelkissä kengissä.

Pää jumittaa, ei keksi otsikkoa

Vetäisin tässä flip-boing perslennot mielenrauhalleni ja hyvinvoinnilleni, kuvaannollisesti tosin vain. En nukkunut toissayönä, mistä kiitoksena pääni särki tietyömaajytytystä armotta koko eilisen (olen tainnut joskus avautua näistä päänsäryistäni, ehkä). Napsin päänsärkylääkkeitä ja päässä soi joskus lapsikuorossa laulettu Tikka-laulu, enkä saanut tehtyä mitään. Koska koko päivä oli turha, päätin illalla pitää lupauksen kaverilleni lähteä hänen kanssaan pippaloihin. Siellä oli minun lisäkseni tasan yksi selvänä (tai no, minäkin olin särkylääkepöhnässä), ja ruokaa, joka turvottaa kilon jos sitä syö neljä suuntäyttä! Sitähän minä tosin en tiennyt ennen kuin tänä aamuna.

Vaaka näytti enemmän kuin ikinä. Oikeasti ikinä.

Kylppärin peilin mukaan tämä on turvotusta (en tiennyt, että silmien yläpuolellekin voi tulla näin isot silmäpussit). Sitä paitsi en säryltäni syönyt eilen pippaloruoan lisäksi kuin pari ruissaria. Mutta hituttaa se silti. Ja tästä päivästä uhkaa vauhdilla tulla yhtä mälsä kuin eilisestä. Päänsärky tekee pikkuhiljaa tuloaan, mutta päätin etten ota tänään lääkkeitä. Riittää tältä viikolta niiden kanssa, sitä paitsi niillä saattaa olla osuutensa tähän pöhöönkin. Onpahan laiharittomuus turvattu, liikunta -juoksulenkistä puhumattakaan- on poissa laskuista kun pääkään ei käänny ilman pientä pahoinvointia.

Väsyttää ihan pirusti, mutta mitään muuta ei olisikaan kuin hoidettavia hommia. Säästäisiköhän pääni minut uudelta sätkyltä jos otan pari kahvikupposta ja koitan hyökätä kohti lauantaita niiden voimin.

Niin juu, oli muuten kivat pippalot ne eiliset, vaikka lyhyesti olinkin. Tosin meikkini vaihtoi väriä kun illan superkaunis emäntä mainitsi olevansa iloinen joulukiloista. Oli kuulemma laihtunut viime keväänä ja ettei se hyvä juttu ole sekään. Ja tosiaan, en nukkunut toissayönä koska ahmin toissailtana. Niih.