Särky oli, järki meni

En etsinyt sitä narkovälittäjää, vaikka välistä tuntuu että olisi ehkä pitänyt. Särky on melkein loppunut, portaiden nousu ja kirkas valo saavat vielä kylmän hien otsalle, mutta en tarvitse nappejakaan enää. Se on mukavaa se, tänäiltana saan jo viinilasillisenikin jota olen kaivannut melkein kaksi viikkoa. Samalla kun värit ovat lakanneet polttamasta silmiä, ovat ne palanneet arkipäivään muutenkin. Ulkona paistaa aurinko, ja sisällä naamani loistaa ainakin yhtä kirkkaasti, nimittäin aamuisesta puntarihetkestä on yhtäkkiä tullut päivän kohokohta. Viime viikolla en särkevässä päässäni edes tajunnut luvun olevan joka aamu pienempi, nyt sen tajuaa sitäkin selvemmin. Minä laihdun. Olen pian ensimmäisen ¨maagisen lukuni¨alla, ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Nyt kun painossa tapahtuu muutosta, sitä huomaa miten vastenmielisesti sitä sietää kroppaa joka on itselle liian iso. Joskin, pahoin pelkään että paino on lähtenyt siitä missä joskus olivat aivoni (seuraava kappale selittää), mutta menetyskö tuo. Läskiinnyn pahaa vauhtia koska en liiku, mutta siihenkin tulee pian korjaus, ja voin palata lenkkirytmiini. Sillä edellytyksellä että pääsen korttelin ympäri kuolematta, hm, rasvaemboliaan tai johonkin.

Mutta järki niiden lääkkeiden mukana taisi mennä. Vai mitä mieltä olette viisuvalvojaisista kamun luona sipsimaassa eilisiltana? Helvetin tyhmää, tiedetään, varsinkin kun se iiso ahmija loisii minussa paksuna edelleen, vaikkei kotona ole tullut hirveästi mätettyäkään (kun ei täällä ole mitään). Siinä kävi perinteiset, paitsi ettei ne jääneet perinteisiksi. Deletoin. Eli oksensin. Eli ärjösin, kaikki kuulostavat yhtä pahoilta. En paljoa, koska veeseen takana oli koko ajan jonoa (ja minulla on tosi vahva yskärefleksi vaikka muuten olenkin hiljaa, se on epäilyttävää). Edelliskerrasta on piitkä pitkä aika. En käsitä, miten vitunmoinen idiootti sitä pitää olla, että pitää paria kourallista sipsejä tuon ja kiinnijäämisen arvoisena, toisaalta miten vitunmoinen idiootti sitä on että ylipäätään koskee niihin suolakökkäreisiin ja ottaa tämän riskin. Nolottaa. Ja se ikävin, mutta myös rehellisin ajatus, miten v.i. pitää olla, ettei lähde yksin tein kotiin ja jatka loppuun mitä on aloittanut ettei tarvitse myöhemmin potea kuin bulimikointia eikä ahmimista. Ihme kyllä aamuvaaka ei noussut vaikka kakosin ylös vain pari möykkyä. Nyt kun vielä se ihme tapahtuisi, että tämä hölmöily jäisi tähän. Köyhyydelle kiitos kämppiksistä jotka kuuntelevat seinän takana.

Olo on hyvä, ruoka ei maistu mutta juuri nyt se on tervetullutta. Väännän viimeisen parin viikon stressit, ja pian voin palata koodiin, tehdä kaksi lenkkiä päivässä ja syödä riittävästi että pikkujogurtista tulee ähky jolloin oikealle ahmimiselle ei ole mitää saumaa. Ja pääsen Miehekkeen luo, sen silmien alle jossa en toivottavasti voi tehdä mitään typerää.