Ongelman kohtaaminen on ainoa keino siitä eroonpääsemiseksi

Tilitystä, lukekoon ken jaksaa.

Yritän kohdata syömishäiriöni. Olen pakoillut sitä, alistunut sille, etsinyt ja löytänyt sen, elänyt sen sanelemassa todellisuudessa ja leikkinyt ettei sitä ole olemassa. Ei ole auttanut, enkä yrityksistä huolimatta ole päässyt tavoitteeseeni, siihen, ettei syömishäiriölläni ole väliä. Ettei sillä olisi riittävästi otetta elämääni jotta sillä todella olisi merkitystä. Nyt sillä on merkitystä. Paljon.

Inho kroppaa kohtaan on yksi keskeinen asia. En halua vähääkään hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on. Mikä tässä nyt olisi pakko ymmärtää, on etten pystyisi ylläpitämään mitään muutakaan lookia. Ahmiminen, kahvi plus sokeriton energiajuoma plus viinakset pääasiallisina nesteenlähteinä, valvominen, liika sokerinsyönti (silloin kun en ole katkolla siis), huonot yöunet ja niitä korvaavat kipulääkkeet ovat kombinaatio jolla ei kauheasti kaunistuta.

Toinen inhokki on elämäni yleinen ällöhedonismi. Sh:n pakoilu on mukaoikeuttanut ei-oo-pakko-jos-ei-taho -asenteen öbaut kaikkeen. Ei oo pakko lähteä lenkille, ei oo pakko jättää sokeripaskaa ostamatta, ei oo pakko olla välillä vähän nälkänen jos ei taho. Ja ihan oikeasti, ei ole tervettä se. En ole sohvalöllyrä joka hokee sitkun ja mutkun ja elää ihanne-elämäänsä kuvitelmissaan. Mutta siihen suuntaan tämä huolestuttavasti on menossa. Asia jota ihan oikeasti kaipaan syömishäiriössä on, että pitäisi ei kuulunut sanavarastoon. Elkääkä menkö ymmärtämään tätä väärin, se oli helkkarin pahaa aikaa se, oli kuulista aika moni kateissa. Mutta haluaisin tämän hohhailun joka tuli sh:n päättäväisyyden tilalle silti katoavan helvettiin elämästäni. En halua selitellä joskus olleilla pahoilla oireilla yhtään mitään. Ne on menneet. Piste.

Masterplan asian suhteen on kehkeytymässä, siitä myöhemmin. Nyt ei jouda istumaan koneella pidemmälti.

Kuulumiskoonti

Että muutoksista. Syöminen ehkä suurimpana, en syö paljoakaan, tai siis syön, mutta määrällisesti vähän. Kevään flunssan jälkeen mikään ei maistunut, ja olin kesällä vielä uuteen otteeseen kipeänä, joten syöminen jäi närkkimismoodiin. Tämän myötä heitin hyvästit kaikelle dieettipaskalle, maha menee muutenkin sekasin kaikesta, saati sitten värjätystä vedestä avec ksantaanikumi. Ja sillä ruualla oikeasti pärjää vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Laihuuden ihannointi on edelleen vipvieras, mutta horisontti tuntuu vaakasuoremmalta kuin ennen.

En halua lietsoa sairautta Miehekkeenkään takia. Aiemmin suhde ei sinäällään ollut sairauden yli menevä prioriteetti, tungin ne tyynesti samaan lokeroon elämässäni, vaikken halua satuttaa Miehekettä. Olen alkanut tajuamaan miten tärkeä suhde on minulle. En lähtisi enää. Pitkään tuntui siltä, ettei syömisongelmani ole Miehekkeen asia, nyt ajatus tuntuu absurdilta. Tottakai se on. Miehekehän käytännössä elää kanssani. Jos minulla on ongelma, hänellä on ongelma. Enkä halua kaataa tätä häneen. Hän on tärkeämpi.

Ei-pääperäisen terveysongelmani kanssa lähti menemään paremmin. Hävinnyt se ei ole minnekään, ja tekee säännöllisin väliajoin olemisesta inhottavaa, mutta ei joka päivä niinkös keväällä. Ehkä tästä johtuen suhtaudun siihen vähän paremmin. Siinä missä keväällä tuhersin itkua keskellä katua tai tuijotin lasittuneesti ikkunasta miettien kohtaloani ynnä muuta kehittävää, alan nyt olla sujut sen kanssa että minulla saattaa ei siis välttämättä ole kohtalaisen siedettävänlaatuinen reumatauti, ja jos näin on, sen kanssa eletään kun ei siihen yleensä kuollakaan.

Et näin. Mikä ei ole muuttunut, en edelleenkään ole saanut juuta tai jaata sille mikä kropassa tarkalleen ottaen mättää. Ei sillä että olisin sitä hakenutkaan, lääkärin kanssa todettiin että kattellaan, ja lupasin palata asiaan jos en enää pärjää. Meinaan kuitenkin muuttaa kun kakku tässä opinahjossa päättyy, joutuu ettiin uuden lekurin yhtä kaikki. Tutkii sitten.

Tein myös keväällä kaiken sen flunssailun keskellä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: vein kamani vihdoin pois vanhemmiltani. Miksi se on iso diili? Siksi, että olen kuunnellut vuosia närkkimistä kaikki komerot täyttävistä (= seitsemän muuttolaatikkoa) roinistani, joita en ilmeisesti ikinä aio rahdata mukanani ja jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään säilyttämisen arvoista. Vuokrasin velipojalta varastotilaa ja vein loput Miehekkeelle, kaiken lukuun ottamatta tauluvauvakuvaa, äitini omimaa vehkaa ja kiitoskorttia ylppäreistä. Siinä kaikki mitä jätin vanhemmilleni, käskin heittää takkaan jos vielä löytyisi jotain. Alkaen ekaluokan piirrustuksista aina heidän levysoittimeensä ostamiini älppäreihin, kaikki. Vedin tämän kunniaksi ahdistuskännit, mutta krapulan jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Nyt menen vanhemmilleni vierailijana, en siksi, että heillä olisi enää mitään minulle kuuluvaa. Mielettömän vapauttavaa (olen muuten vieläkin auki sen äiti ja mä -stoorin, se on ehkä täsä tulossa).

Aloitan taas innolla uusia projekteja, neulon, söherrän askartelua, järkkään kämppää. Syksy on ihana, silloin pystyy nukkumaan, ei ole päätäsärkevän valoisaa eikä lehdissä tuputeta ällöimeliä kesäartikkeleita. Kun sietäisi tätä kylmää paremmin, tää ois tosikin kivaa.

Aika palata

Yhtä ja toista on muuttunut, enkä oikein tiedä miten jatkaa blogiani. Olen laihtunut. Ahmiminen on kadonnut, se on poissa, ja olen huojentunut, jopa kiitollinen. Olin kesän töissä, yhdellä sanalla. Tein töitä aamusta iltaan, viikonloput ja yötkin välistä. Mieheke kesti, en kyllä käsitä miten. Laihduin, leikkautin uuden kampauksen, en ehtinyt miettimään syömistä, en liikkunut, kuntoni huononi, vanhat farkut mahtuvat silti. En oksentanut kertaakaan (aplodit tähän, kiitos).

Pelikuva tuntuu vieläkin vieraalta, mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmasta.

Nyt olen taas erossa Miehekkeestä, yksin perjantai-iltana ensimmäistä kertaa kuukausiin, juovuksissa niin ikään ensimmäistä kertaa kuukausiin (koska tämä saatanan etutalvi hyytää kämpän niin ettei selvin päin saa unta). Vähä ruoka ja riittävä ressi = kännit kahdesta rommikolasta, jee.

Helpottavaa olla takaisin kämpällä. Kämppikset lähti radalle, ihanaa olla yksin välillä. Edessä on muutoksia, valmistuminen häämöttää, sen myötä muutto Miehekkeelle, rahavaikeuksienkin loppuminen ehkä joskus. Vuosi aikaa selvitä siihen kuntoon että selviän oikeassa parisuhteessa. Se alkaa iskeä nyt. Se, että syömishäiriöelämän salailu alkaa olla lopussa.

Tauko

Se nuhakuume räkätauti jatkui sitten neljä viikkoa. Mahtavaa. Nyt helpottaa, onneksi, töissä asiakkaat tykkää kun ei aivastele niitten päälle.

Olen harkinnut taukoa. Tai oikeastaan jo päätin pitäväni sellaisen, ainakin nyt kesän ajan, mutta heti sitten tulee fiilis että haluaisin kuitenkin kirjoittaa. Olen jonkinlaisessa kummassa luisussa, ei tunnu siltä että alkaisi mennä huonosti, mutta asiat on jotenkin epätodellisia. Pystyn syömään ihan ok kunhan en saa mitään laihuusprovoja, mutta heti jos jään pohtimaan painoani alkaa vanhat kuviot kiertää mielessä. Tästä johtuen en lue syömishäiriöblogeja nyt, imeydyn heti lähemmäs sitä jos näen toisten kirjoittavan siitä.

Harkitsin myös Miehekkeelle kertomista. En tiedä miten saisin tämän kakisteltua, mutta olisi jo aika. Kävin läpi perhejuttuja taas, ne ovat puskeneet uniin viime aikoina. Siellä on paljon ikävää jota en välittäisi miettiä. Mieheke tietää jo niin paljon, en toisaalta haluaisi kaataa tätä enempää hänen päälleen, toisaalta hän on ainut jolle näistä voisin puhua.

Mutta tällä erää toistaiseksi hei-hei. Jos fiilistä tulee, avaudun tänne, mutta muuten yritän ottaa kiinni tästä normaaliudesta nyt kun voin, ja palailen päivittämään kun jaksan ajatella tätä taas.

Menee v#turalleen. Pahasti. Olen kaiken lisäksi neljättä päivää kipeänä, joku yskäkuumenuha. Vittu, tällä immuniteetillä eletään pitkään.

ei helvetti Veera kokoa itsesi ei kaikki voi olla näin vaikeaa

Yksi stressinsietokyky kiitos!

Taas on istuttu vessan lattialla pyttyä vastapäätä miettimässä elämän olemusta. Onneksi meillä on koko ajan tyyppejä kotona, joten on jäänyt miettimisasteelle vessassa kyhjääminen. Ihan hyvä niin. Tutkiskelin purukalustoani tässä yksi päivä, aika monta ientä on vetäytymässä ja joka hiivatin hammas lohkeillut. Mitäs pitää harjata ja purra niitä yhteen niin pirusti. Yök.

Syöminen on taas lipsumassa jatkuvaksi puputtamiseksi. En saa syötyä aterioita, ja niin natustan jotain yhdentekevää, ja sitten iskeekin ällötys ja pahoinvointi. Maha ei sietäisi oikein mitään, mitäs pitää juoda liikaa, mikä ei auta asiaa. Kattelin tuossa syömisiäni, aika pienistä määristä meinaa wc kutsua. En ole ahminut kunnolla aikoihin, mikä on loistojuttu, mutta se on nähtävästi laskenut toleranssia aika lailla. Ja vitutukseeni tissuttelen illat ja sekin on huono juttu.

Kropan kanssa sopu on pahasti hakusessa. Vuoroin koko rotisko ällöttää tosi pahasti, vuoroin säälittää, välillä olen valmis rääkkäämään itseäni romahtamiseen koska kroppa on niin paska että hajoaa. Opintojen ja töiden kanssa on kasaantunut monta juttua jotka työllistävät, tuntuu etten saa pidettyä hommaa hanskassa syömisen ja sh:n hallinnan suhteen. Ja niinkun yleensä, lipsuminen tulee kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan, tässä on ainekset kasassa bulimiaputkeen.

Taas tuntuu että haluaisin loman tästä. Paasto ei oikein mene yhteen tukka putkella kiitämisen kanssa, mutta ei mene kyllä näin huonosti syöminen ja alkoholin suurkulutuskaan. Mutta joku laskuvarjo tässä on kehitettävä. Mielellään pian.

Hämmentävää miten paljon joskus auttaa se että menee perseelleen

Juoksuprojekti on käynnissä ja se on kivaa. Kymppi hujahtaa jo ilman suuren suurta tuskaa, vaiks olin ihan varma että hyydyn sata metriä ulko-ovesta kun en ole sitä reenannu kunnolla. Rauhottaa päätä kanssa kun viipottaa menemään polulla.

Muuten ei oo ihan niin paljon kehumista kun vois olla, juoksun lisäksi öbaut kaikki muu on aika suurta tuskaa. Ne treenit mistä ihan oikeasti tykkään on tältä kaudelta ohi, toiset siksi etten pääse enää harjottelujen takia, toiset siksi etten kestänyt niissä enää. Ei pystynyt, kerta kaikkiaan, ja aloin oleen niitten jälkeen niin paskana (henkisesti että fyysisesti) että uskoin sit lopulta ennen kun mitään sattu. Pari kertaa sai kyllä lähtee poraten kotiin, ei ole nuppi ilmeisesti ohentunut sh:n myötä yhtään. Veetyttää. Sitä rakentelee päiväänsä jo sen kummemmin miettimättä tän mukaan, laittelee tekemisiään niin ettei tarvi kontata ja puhaltaa toisten nähden ja selitellä jotain epämäärästä ja kulettaa IcePoweria ja särkylääkkeitä baarissaki laukussa.

Toisaalta (nyt kun on päässyt alkujärkytyksestä eikä nyyhkytä kurjuuttaan ihan joka ilta enää) sairasepäily on ollut ihan hyvä pudotus maan pinnalle. Ei kestä kaikkea sekoilua vaikka olisi miten kakskytjotain. Olen yrittänyt vierottautua kaikesta sh-jutusta mahdollisimman paljon, ja siirtynyt tonne bodareitten palstoille tutkiin miten tän kanssa voi elää ja treenata jos nyt lääkäri toteaa mut pysyväisvialliseksi. Helpompi elää syömisen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan ole energiaa skitsota siitä niin paljon. Toisaalta syön aika paskasti silleen oikeasti terveelliseen nähden mutta se on parempi kuin ahmi-oksenna-älä syö -jankutus.

Nyt menis mainiosti jos tää ongelma ottais ja katoais, ei ole mennyt syömisten kanssa näin hyvin sen jälkeen kun olin 12, olis kivaa nauttia siitä enempi.

Rauhempaa

Viime viikot on menny jotenkin sumuisesti, ja näinpä heräsin nyt järkkyyn kasaan tekemättömiä ja puolitehtyjä hommia, ahdistelevaan gradun ohjaajaan ja hirveää vauhtia lähestyvään kesään jonka valmistelut kuten vaikka kämppä on pahasti puolitiessä. Tämä sai vähän vauhtia hommiin, ei yhtään riittävästi, mutta alkuun kuitenkin.

Muuten meno on ollut yllättävän säyseää. Pidän pientä päivyriä ahmimisista ja muista häröilyistä, ja vaikka sinällään tilanne on aika sama kuin ennen, määrät ja tilanteet on menneet paljon parempaan suuntaan. Vaikka syön vähemmän kuin yleensä (ei välttis hyvä mutta kun ei tee mieli nin ei tee), ahmin myös paljon vähemmän, ja se on pikemminkin sellaista huomaamatonta jatkuvaa natustamista kuin järkijättö kohtaus. Se vaan loppuu ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Ehkä se on siitä että pystyn vihdoin nukkumaan ainakin kuusi tuntia yössä jokseenkin yhtä soittoa. Mene tiedä. Mutta yleensä kunnon ressiherätys ajaa edes miettimään ahmimista, nyt päässä on yllättävän tyyntä.

Tykkään siitä.

Ryhtiliike

Peesaan nyt vähän edellistä itsesääliryöppyä. Ei tee hyvää päälle tuommoinen, sitä päätyy ahmimaan jotain merkityksettömiä keksipaketteja ihan vaan tylsistymistään kuvitellessaan ettei voi tehdä mitään ja että kaikki on paskaa.

Koska tuomiota saa vielä odotella päätin että tarvitsen projektin. En ole treenannut juoksua kunnolla pitkään aikaan, joten maratonista on turha haaveilla, mutta puolimaratonista kylläkin. Kolmen-neljän kuukauden treenillä pääsee ihan hyvin pariinkymmeneen kilsaan. Ja saa muuta ajateltavaa (on pieni mahdollisuus että tämä vain ottaa ja loppuu, joskus niinkin kuulemma käy, ja ihan varmasti juuri mulle voisi käydä näin). Ettei mieti koko ajan buranasta pian tulevaa mahahaavaa.

Terveisiä piilosta sängyn alta

Pukkaa taas himopitkää kirjoitusta, koettakaa kestää. TLDR:n välttämiseksi: Kroppa hajoilee, pää ottaa kierroksia ja syömiset, no, on niin kuin yleensäkin ressatessa, perceellään.

Pitkä versio:
En ole kirjoittanut koska en osannut päättää jaanko edelleen Veeran oikeaa todellisuutta ja Veeran Omaa Pikku Syömishäiriösaarta toisistaan ja pidän sh:n ulkoiset asiat pois blogista, vai käytänkö tätä kaiken veemäisen kaatamiseen johon se on tarkoitettu. Päädyin jälkimmäiseen, koska nyt ärsyttää ja tarvitsen tätä. Ei täällä tosin sossutunnuksia jaella tulevaisuudessakaan. Mutta, tuli otettua mahdollisesti vähän paskempaa käännettä, sain erikoisuudentarvettani tyydyttämään epäilyn päänulkoisesta pitkäaikaissairaudesta. Ei mitään minkä takia katsastelisin lautamekkoja, kyllä sen kanssa ihan hyvin potkii, kunhan tekee elämästä vittumaisempaa. Jos nyt siis olen voittanut lohdutuspalkinnon ja vaiva on sitä miltä se näyttää.

En ole kertonut Miehekkeelle, enkä kyllä kellekkään muullekaan. Enkä kerro, ennen kuin se varmistuu joskus aika pitkän ajan päästä. Näkeehän se etten ole ihan kuosissa, mutta tämä nyt on vielä niin kevyttä settiä että menee näitten tavallisten väliaikaisongelmien piikkiin. Puolisukulaiselle fysioterapeutille tunnustin oireet kun kyselin liikuntasuositusta, joten se varmaan yhdistää jossain kohti jos näkee mua enempi. Leikin ettei tätä ole olemassa niin kauan kuin toisin todistetaan (jos täällä on kotilääkäreitä niin tiedoksi että hoito on yhtä kaikki oireenmukainen vielä toistaseksi. Joten ei menetyksiä. Fysioterapiaan mulla ei yhtä kaikki ole rahaa ennen kuin kela rupee korvaamaan joskus mummona. Jos tää nyt siis ees on jotain mitä en kuvittele.)

Niin kuin sanottu, ei mitään mistä pitäisi skitsota kovin paljoa ellei sitten siinä ole takana jotain ihan muuta ja paljon äkäsempää. Mutta, se että kropassa saattaa olla vialla jotain mitä ei voi parantaa tai poistaa ahdistaa. En ole hirveästi ottanut kosketusta muiden kuin itseaiheutettujen urheiluvammojen kanssa, tämä on ilkeämpää. Haluaisin olla reipas ja todeta että mikä ei tapa se vahvistaa, mutta juuri nyt ryömisin mieluusti peiton alle ison kipulääkepurkin kanssa johonkin teletappien naapurilandiaan jossa ikäviä asioita joille ei voi mitään ei ole. Että se siitä sisusta.

Treenikieltoa ei sentään tullut. Se tästä puuttuisi että pääsisin testailemaan miten pahasti saan hajotettua itteni mököttämällä kotona.

Möröt eivät halua pysyä kaapissa

Lipsahtelee. En meinaa itsekään huomata pikkuisia juttuja, jotka pitäisi napata ja nitistää jo ennen kuin ne alkavatkaan. En haluaisi huomata, houkuttelisi päästää ne vapaaksi. Jos nyt jätän tämän syömättä. Jos en ottaisikaan aamupalaa. Jos keikkaisin vielä pikku lenkin ennen kotia. Jos paastoaisin vähän aikaa niin turvottaisi vähemmän. En minä ole laiha, ihan hyvin niin voi tehdä. En ole, katso nyt, tuokin on niin paljon laihempi. Kaikki ovat niin paljon laihempia. Kyllä tän treenin jaksaa vaikkei söisikään nyt. Kyllä jaksaa, koska voisit hitto vie laihtua aika paljon.

Tekisi mieli etsiä rutiinit, tehdä säännöt. Ottaa kiinni jostakin eikä sätkiä "syö kun on nälkä - yritä olla syömättä kun ei ole" -epämääräisyydessä. Saada jotain konkreettista, näitä syödään, näitä ei, tällöin syödään, tällöin ei.

Tiedän, etten saa tehdä sääntöjä. En saa jättää syömättä kun on oikeasti nälkä. Mutta kaikki tämä läski, kaikki rumuus, kaikki tämä liika, miten ihmeessä sen kanssa tullaan toimeen keväisin?

Treeniongelma vol 2

Nyt se sitten vi%%u tempun teki. Olin viime viikolla kipeänä, en tietenkään voinut jättää reenejä väliin kun "mähän voin istua kattoa mitä muut tekee nin en ihan putoa kärryiltä" -paskat, istuin kun hengitys ei enää kulkenut- olen painanut tässä vähän turhan tiivistä koulu ja työputkea (joo, rahat loppu), oli isot pippalot viikonloppuna ja tuo saatanan kevättalvenaurinko ei anna minun nukkua. Nyt sitten kuvitellessani olevani terve lähdin tänään lenkille. Jee. Ehdin juosta intervalleja reilun kilsan ja olin jo ihan fiiliksissä kun suussa alkoi maistua veri (sama maku kun kakarana imeskeltiin rekkitankoja talvella - ketkä ette ole harrastaneet näin terveitä juttuja pentuina älkää aloittako). Pari sataa metriä ja hengitys hyytyi ihan täysin. Lähdin hetken puhaltamisen jälkeen kävelemään kotiin, hengitys sattui ja verenmakuun suussa alkoi yhdistyä joku pitkään kuolleena ollut. Ennen kämpille tuloa sylkäisin ihan vakavissani hankeen ettei suusta tullut mitään muuta kuin sylkeä. Nähtiin sekin sitten että otin parin kerroksen matkalle hissin, viimeksi sen tehdessä olin niin päissäni että oikean kerroksen löytyminen otti useamman yrityksen.

Kotiin tultua lysähdin sängylle, kymmenen minuutin itsehaukkusession jälkeen raahauduin vessaan, peilistä katsoi verestävät silmät ja puna-valkolaikullinen naama. Kaunista. Kädet vapisee hulluna ja yskittää vieläkin.

En oikeasti nähnyt tätä tulossa. Olen ollut perjantaista asti mielestäni terve, olin eilen ja sunnuntaina jo treeneissä ilman mitään ongelmia, olin juonut-syönyt kunnolla. Kevät ja kipeys on kyllä vieneet ruokahalua kun näkee itsensä joka hiivatin heijastuksesta, mutta olen syönyt. Ihan oikeasti, terveemmin kuin yleensä. Tämä on tapahtunut viimeksi silloin kun painoin pahimpina anorektikkovuosinani talvilenkkejä nuhaisena (aikana jolloin en ollut kuullut sydänlihaksen tulehduksesta).

Olin tässä jo yksi päivä kirjoittamassa siitä miten pahin taitaa tämän sairauden kanssa olla turvallisesti takana. Enkä sitten tajua vieläkään kun kroppa ei kestä.

Parempaa päivää teille, tää lähtee syömään purkalla tätä makua pois suusta ja höyryhengittelemään.

Treeniongelma

Itsetuntokuoppa on vähän hellittänyt, muttei ota oikein loppuakseen. Mietin josko sillä ois jotain tekemistä sen kanssa että käyn treeneissä enemmän kuin yleensä, ja kattelen siellä itteäni peilistä nelkytkiloisten ex-balettitanssijoiden ja muiden luonnonoikkujen vieressä... No mut, pahin on ehkä takana, kävin kampaajalla ja tein parit kasvohoidot ja podin aika säälittävästi jonkin aikaa, nyt ajatukset kasautuu taas paremmin.

Mutta tuo treeniympäristö ei ehkä sitteskään tee pelkästeen hyvää. Rakastan harkkoja, odotan edellisten loputtua jo seuraavia, kolme kertaa viikossa ei riittäisi mitenkään, mutta tosiasia on että siellä tyyppien keskiverto BMI liikkuu 17 tietämillä, enkä suinkaan ole joukon nuorin ja nätein. On siellä normi-ihmisiäkin, mutta se on jännä miten sitä vertaa itseään aina niihin lankatyttöihin, ei kolmen lapsen äiteihin. Mutta se on henkireikäni, en halua lopettaa sitä. Ei, täytyy keksiä jotain psyykkausharjoituksia joilla saa pään kylmäksi kun mahamakkarat kasvavat salin peilissä.

Kertokaa jos on ideoita. Se että kuvittelee ne alasti ei tule auttamaan.

Rumaa

Oloni on huono. Ruma, harvinaisen ruma. Vaikka käsitänkin mistä naurettavan pienestä sattumuksesta tämä alemmuudentunto ehkä lähti, jaksan silti yllättyä siitä miten rajuna se paiskautuu päälle. Hyvät "olet riittävä juuri sellaisena kuin olet" / "kaikki ovat kauniita omalla tavallaan" / "annetaan jokaisen kukan kukkia" -blaablaat lensivät ikkunasta ulos, ja tilalle on hypännyt vanha inho vartaloani, kasvojani, itseäni ja yleistä olemustani kohtaan mistä lie mieleni kompostista. Syistä joita en tässä nyt käy ruotimaan en näe itsessäni kaunista siinä missä sitä jopa pitäisikin olla, enkä muissa muuta kuin itseäni parempaa. En nyt.

Kaikki on taas rumaa. En jaksa edes välittää siitä ettei sen pitäisi olla minulle totta. En halua olla tässä vartalossa. Enkä tässä mielessä.

Pieni askel vessanpöntöltä

En oksentanut eilen. Vaikka olisi ollut syytä. Ja mieli teki. Ihan hirveästi. Ja vitutti kerta kaikkiaan kaikki ja vatsassa painoi ja ällötti. En silti. HA!

En ole vielä päättänyt oliko tämä aamu parempi vai huonompi sen takia, aika paska yhtä kaikki. Mutta silti. Enpäs. Oksentanut!

Tyhjä(pä)ä

En tiedä mitä kirjoittaa. Aiheita on loppumattomasti, mutta kaikki ne tuntuvat olevan lukkojen takana. Liian tiukasti, jotta pystyisin jakamaan niitä. Haluaisin, mutta suunnittelemani tekstit tuntuvat vääriltä tai tekopyhiltä tai puutteellisilta. En halua kirjoittaa niistä nyt.

Kirjoitin hirveän tekstin äidistä. En tiedä pitäisikö se julkaista vai deletoida. Ehkä molempia.

En tunne olevani omalla paikallani. Kirjoitan tätä junassa matkalla vanhempien luota, ja ensimmäisiä kertoja minua ahdistaa palata koppiin jota kutsun kodikseni. Olin eksyksissä lapsuudenkodissani, en löydä asioita, unohdan niitä, seison keskellä olohuonetta ja mietin mitä ihmettä teen täällä. Miehekkeen luona seinät ahdistavat eikä ole tilaa hengittää. Hypin laukkuni yli päästäkseni vessaan ja välttelen kämppistä.

Kaikki on kesken ja sekaista. Mikään ei tule valmiiksi ja mieleni tekisi hakata päätäni johonkin saadakseni sen riittävästi järjestykseen aloittaakseni jostakin.

Ja siitä mikä minua sitten nyppii

Solmuja:

En pidä kehostani. En myönnä sitä kenenkään kuullen koska siihen ei lääketiede anna mitään syytä, mutta en viihdy omissa nahoissani. Tätä on yritetty muuttaa varsin lukuisilla ja lyhytaikaisesti jopa lupaavilla harjoituksilla, lopputulos on yhtä kaikki tämä

En ole sinut oman seksuaalisuuteni kanssa. Tarkemmin sanoen, olen aika pirun hukassa sen suhteen. En osaa päättää edes mitä mieltä olen siitä. Se on vain hermostuttava.

Kuten kaikilla, myös minulla on ikioma viha-rakkaussuhde äitiini. Olen alkanut huomaamaan maneereja ja lauseita ja ajatusmalleja, joilla on epäilemättä varsin iso osa ongelmissani. Toisaalta ihailen äitiä niin monella tavalla. Vihaan myös. Enkä btw varmaan ole ainoa, nämä tuntuu kulkevan meillä suvussa mamman puolella.

Pelkään elämääni. Liekö siitä syystä aina välillä syyllistän Miehekettä vastuuttomuudesta omaa elämäänsä kohtaan, pata kattilaa ja näin. Mutta se ei odota loputtomiin.

Silti pidän hahmostani, siitä kuka olen syömishäiriön ulkopuolella, en vaihtaisi itseäni. Pidän siitä mitä minulla on elämässäni (Mieheke, opiskelupaikkani, ne asiat joita olen kykenevä harrastamaan, paikka jossa asun), en oikeastaan halua suuresti mitään lisää, mikä ei olisi tulossa jo omalla ajallaan. Syömishäiriötilanteen muuttumista lukuun ottamatta. Luulisin. Pidän siitä, että alan pikkuhiljaa ainakin välillä vakuuttumaan siitä, että haluan muuttaa sitä.

Minua nyppii taas vaihteeksi

Valeriaanan kommentti (kiitos ajatustesi jakamisesta taasen, samoin Annalle, olette ihania tsemppauksinenne!): mietin tuota paranemisstrategia-asiaa, siinä on yksi vissi juuri tämän sotkun junnaamisessa. Minulla ei ole strategiaa paranemiseen. Milloin ikinä pääsenkään sen kanssa alkuun, tyssää se aina samaan esteeseen. Siihen, etten näe elämää syömishäiriön jälkeen, enkä pysty yrittämään tosissani koska en usko tosissani onnistuvani. Usko että se johtaa mihinkään. (Typerää, juu, tiedän.) Olen pysähdyksissä jotenkin. Väsynyt, kyllä, ehkä enemmän kuin itse tajuan. En saa kiinni omista ajatuksistani, siitä mitä tunnen tästä koko paskasta, en siitä mitä sen alta yrittää tulla pintaan.

Ja olen pelkuri, myönnetään nyt sekin kun aloitettiin. En tiedä mitä joudun antamaan elääkseni ilman syömisongelmia, enkä ole varma, että olen vielä valmis kaivamaan ylös luurankoja sen alta. Edelleen typerää, myönnän, mutta kun on elänyt massiivisen kieroutuman sanelemien sääntöjen mukaan, oli ne miten absurdeja tahansa, sitä ei ihan hahmota että oikeassa elämässä voi käydä lenkillä yhtenä päivänä ja syödä sipsejä haisevana sohvalla toisena, tarvitsematta olla edellisenä neuroottinen ja jälkimmäisenä bulimiaputkessa. Tai voiko, en tiedä. Minä ehkä en. Pelkään, että jos tosissani tappelen tieni ulos tästä, joudun huomaamaan etten ikinä pääse siitä kokonaan irti (tämä kuulostaa vain typerämmältä mitä pidemmälle kirjoitan). Eli suomeksi ehkä, en tiedä olenko valmis paranemaan.



Haluaisin taas pois. Jonnekin jossa voisin elää tämän kanssa tarvitsematta näytellä normaalia. Lukioaikoina elin yksin ja kävin päivittäin salilla vailla juurikaan muuta sosiaalista elämää (huom ei ollut mitenkään pimeä, pikemmin rauhallinen jakso elämässä). Löysin itseni miettimästä sitä taas. Sitä miten ei tarvinnut tapella. Siitä on pitkä aika.

Aikuistumisessa on huonot puolensa.

Ongelmia

Olen taas lakannut nukkumasta ja syömästä niin kuin tervettä olisi, ja se on antanut tilaa miettiä koko tätä kuviota lisää. Ensinnäkin, minua vituttaa etten osaa päättää haluanko olla terve vai en. Siinä ei pitäisi olla mitään miettimistä, mutta silti en pysty päättämään että lopetan tämän. Kyse ei ole enää siitä olenko sairas vai en, en ole sairas. Häilyn jossain kroonikon ja toipuvan välimaastossa, mutta en ole sairas siten kuin tämän kanssa ollaan sairaita. Oikeasti sairaita. Olen kuivilla. Miksi siis en voi päättää tätä. Välillä on päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista mitä tulee terveeseen ruokasuhteeseen, ja sitten niitä joina jääkaappi tyhjenee eikä mikään pysy sisällä. Mutta jälkimmäiset ovat selkeässä vähemmistössä, ja suurimman osan ajasta yritän selvitä syömään ahmimatta tai kestämään ahmimisen jälkipyykin.

En usko voivani olla terve. Järjetöntä, koska totta kai voisin olla, mutta en usko siihen. En usko tosissani että mikään muuttuu.

Nyt olen rauhallinen, ahmitus on pysynyt viikon poissa. Siinä on itse asiassa toinen ongelma (hokaisu nro 2). Olen valitellut aiemminkin etten syö silloin kun en ahmi. No, en taaskaan söisi jos pärjäisin ilman, kaikki maistuu paskalle. Tein listaa syötävistä joista pidän. Siis asioista joista pidän silloinkin kun tarve ahmia ei vello yli pään. Listasta tuli lyhyt. Kaikkeen mitä olen ahminut usein yhdistyy oksennusfiilis, ja vaikken olisi oksentanutkaan jotain tiettyä merkittävän paljoa, siihen yhdistyy silti ahmiminen. Enkä tykkää jutuista joita teki mieli anoreksia-aikoina, en useimmista lämpimistä ruoista enkä mistään mikä tuntuu suussa väärältä (objektiivisuus kunniaan...). En ylipäätään paljoakaan syötävistä (miksi **tussa minulla sitten on ahmimishäiriö!?!?).

Mutta tykkään:
kahvista
jäävuorisalaatista ja (suola)kurkusta
maya-suklaasta ja pandan vadelmalakusta
kuivatusta ruisleivästä
valkeasta teestä
karpalomehusta (oikeasta, ei siitä tönkkösokeroidusta huijaustiivisteestä)
avtivia-jogurteista
kylmistä keitetyistä ja kuumista uuniperunoista
omatekoisesta kanttarellipiirakasta
sipulikeitosta

Ei ihme jos on vähän ongelmia hemoglobiinin ja vatsan kanssa...

No vitja, syön mä muutakin, mutta suurimman osan ajasta niin kuin vaikka nyt kaikki (ylläluetellut mukaan lukien) syömiseen liittyvä ällöttää. Tuntuu kohtuuttomalta joutua syömään elääkseen nytkin, kun sisäistä, kaiken ylittävää pakkoa siihen ei ole.

Viikon mission (im)possible on kuvitella itsensä terveeksi. Toivottavasti uni jättää tulematta, tuota toimeksiantoa ei ehkä selvitetä 16 hereilläolotunnilla. Koska aion tapella tätä vastaan. Ja joku päivä uskon siihen että tulen terveeksi.

Koskaan ei voi olla liian rikas tai liian laiha

Otsikko heitto bullshit-roottorista. Ei tullut mitään mieleen.

Hei taas, vähästä aikaa. Tuli jo ikävä, vaikka poissaolo nettimaailmasta oli nyt kyllä paikallaan, on vähän asiat pois kurssista. Pitkä kirjoitustauko teki hyvää, ehdin katsella tekemisiäni ilman niistä raportointia (mihin olen jo sekä tottunut että kiintynyt, blogi <3), ja pikkuhiljaa jo lakkasin miettimästä "tästä kirjoitan näin"-tyyliin. Ajankäyttöni, syömiseni ja ruumiinkuvani eivät ole hallussa. En ajattele itsestäni rehellisesti, juon liikaa pitääkseni syömiseni vähempänä (toimii ikävillä sivuvaikutuksilla...) ja käytän aikaa asioihin joilla ei ole väliä ja jätän tekemättä asioita joilla on.

Jäin kiinni Miehekkeelle. Laihdutuksesta, ja lääkkeidenkäytöstä. Ja syömättömyydestä. Juomisestakin melkein. Mutta sitä en uskaltaisi tunnustaa vaikka nappaisi minut verekseltään. Se järkyttyi yllättävän vähän. Sillä on oma elämä niin sekaisin ettei voimat riitä mun sotkuihini, ja hyvä niin. En ole valmis jakamaan tätä sotaa. Oikeassa elämässä.

Mutta siis. Lähden pian taas kotiin, olin melkein kuukauden poissa, ja yritän, taas uudelleen, saada asioita kääntymään paremmaksi. Ja taas uudelleen vakuuttaa itselleni että tällä kertaa se onnistuu, tällä kertaa jaksan aloittaa niin pienistä asioista ja olla lannistumatta, että se onnistuu. Ihan ensimmäisenä leikkaan tätä perkeleenmoista koneella istumista. Ei ole tervettä istua koneen takana yhtä paljon kuin nukkua.