Menee v#turalleen. Pahasti. Olen kaiken lisäksi neljättä päivää kipeänä, joku yskäkuumenuha. Vittu, tällä immuniteetillä eletään pitkään.

ei helvetti Veera kokoa itsesi ei kaikki voi olla näin vaikeaa

Hämmentävää miten paljon joskus auttaa se että menee perseelleen

Juoksuprojekti on käynnissä ja se on kivaa. Kymppi hujahtaa jo ilman suuren suurta tuskaa, vaiks olin ihan varma että hyydyn sata metriä ulko-ovesta kun en ole sitä reenannu kunnolla. Rauhottaa päätä kanssa kun viipottaa menemään polulla.

Muuten ei oo ihan niin paljon kehumista kun vois olla, juoksun lisäksi öbaut kaikki muu on aika suurta tuskaa. Ne treenit mistä ihan oikeasti tykkään on tältä kaudelta ohi, toiset siksi etten pääse enää harjottelujen takia, toiset siksi etten kestänyt niissä enää. Ei pystynyt, kerta kaikkiaan, ja aloin oleen niitten jälkeen niin paskana (henkisesti että fyysisesti) että uskoin sit lopulta ennen kun mitään sattu. Pari kertaa sai kyllä lähtee poraten kotiin, ei ole nuppi ilmeisesti ohentunut sh:n myötä yhtään. Veetyttää. Sitä rakentelee päiväänsä jo sen kummemmin miettimättä tän mukaan, laittelee tekemisiään niin ettei tarvi kontata ja puhaltaa toisten nähden ja selitellä jotain epämäärästä ja kulettaa IcePoweria ja särkylääkkeitä baarissaki laukussa.

Toisaalta (nyt kun on päässyt alkujärkytyksestä eikä nyyhkytä kurjuuttaan ihan joka ilta enää) sairasepäily on ollut ihan hyvä pudotus maan pinnalle. Ei kestä kaikkea sekoilua vaikka olisi miten kakskytjotain. Olen yrittänyt vierottautua kaikesta sh-jutusta mahdollisimman paljon, ja siirtynyt tonne bodareitten palstoille tutkiin miten tän kanssa voi elää ja treenata jos nyt lääkäri toteaa mut pysyväisvialliseksi. Helpompi elää syömisen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan ole energiaa skitsota siitä niin paljon. Toisaalta syön aika paskasti silleen oikeasti terveelliseen nähden mutta se on parempi kuin ahmi-oksenna-älä syö -jankutus.

Nyt menis mainiosti jos tää ongelma ottais ja katoais, ei ole mennyt syömisten kanssa näin hyvin sen jälkeen kun olin 12, olis kivaa nauttia siitä enempi.

Terveisiä piilosta sängyn alta

Pukkaa taas himopitkää kirjoitusta, koettakaa kestää. TLDR:n välttämiseksi: Kroppa hajoilee, pää ottaa kierroksia ja syömiset, no, on niin kuin yleensäkin ressatessa, perceellään.

Pitkä versio:
En ole kirjoittanut koska en osannut päättää jaanko edelleen Veeran oikeaa todellisuutta ja Veeran Omaa Pikku Syömishäiriösaarta toisistaan ja pidän sh:n ulkoiset asiat pois blogista, vai käytänkö tätä kaiken veemäisen kaatamiseen johon se on tarkoitettu. Päädyin jälkimmäiseen, koska nyt ärsyttää ja tarvitsen tätä. Ei täällä tosin sossutunnuksia jaella tulevaisuudessakaan. Mutta, tuli otettua mahdollisesti vähän paskempaa käännettä, sain erikoisuudentarvettani tyydyttämään epäilyn päänulkoisesta pitkäaikaissairaudesta. Ei mitään minkä takia katsastelisin lautamekkoja, kyllä sen kanssa ihan hyvin potkii, kunhan tekee elämästä vittumaisempaa. Jos nyt siis olen voittanut lohdutuspalkinnon ja vaiva on sitä miltä se näyttää.

En ole kertonut Miehekkeelle, enkä kyllä kellekkään muullekaan. Enkä kerro, ennen kuin se varmistuu joskus aika pitkän ajan päästä. Näkeehän se etten ole ihan kuosissa, mutta tämä nyt on vielä niin kevyttä settiä että menee näitten tavallisten väliaikaisongelmien piikkiin. Puolisukulaiselle fysioterapeutille tunnustin oireet kun kyselin liikuntasuositusta, joten se varmaan yhdistää jossain kohti jos näkee mua enempi. Leikin ettei tätä ole olemassa niin kauan kuin toisin todistetaan (jos täällä on kotilääkäreitä niin tiedoksi että hoito on yhtä kaikki oireenmukainen vielä toistaseksi. Joten ei menetyksiä. Fysioterapiaan mulla ei yhtä kaikki ole rahaa ennen kuin kela rupee korvaamaan joskus mummona. Jos tää nyt siis ees on jotain mitä en kuvittele.)

Niin kuin sanottu, ei mitään mistä pitäisi skitsota kovin paljoa ellei sitten siinä ole takana jotain ihan muuta ja paljon äkäsempää. Mutta, se että kropassa saattaa olla vialla jotain mitä ei voi parantaa tai poistaa ahdistaa. En ole hirveästi ottanut kosketusta muiden kuin itseaiheutettujen urheiluvammojen kanssa, tämä on ilkeämpää. Haluaisin olla reipas ja todeta että mikä ei tapa se vahvistaa, mutta juuri nyt ryömisin mieluusti peiton alle ison kipulääkepurkin kanssa johonkin teletappien naapurilandiaan jossa ikäviä asioita joille ei voi mitään ei ole. Että se siitä sisusta.

Treenikieltoa ei sentään tullut. Se tästä puuttuisi että pääsisin testailemaan miten pahasti saan hajotettua itteni mököttämällä kotona.

Sössähdys

Oletteko huomanneet, että ihmiset tykkäävät tuputtaa syötävää illanistujaisissa? Ja kun närkkii riittävän kauan kurkkutikkujaan turhan monet rupeavat katsomaan kieroon ja sitten on syötävä muiden mieliksi ja sitten on paha olo ja vituttaa.

Kamujen kanssa istuminen on hauskaa. Mutta. En käsitä miksi joka helkkarin kerta paikalla pitää olla ahmijan täsmäsetti sipsejä, tuckeja, juustoa, karkkia ja suklaata ja bonusnumerona jotan leivonnaista vielä. Istuin silmät kierossa puoli iltaa yrittäen huomaamatta olla syömättä ja puoli iltaa yrittäen huomaamattomasti vetää kaiken, ja se on perseestä. Ja lauantai aukeaa maha sekaisin (viikko oli dieetin suhteen oikein onnistunut eiliseen asti, joten massu ei oikein tykännyt mätöistä), turvoksissa semikrapulassa vailla mitään toivoa saada aikaan muuta kuin hammaspesun ja telkun katsomista.

Mikä hatuttaa eniten, on että halusin oksentaa. Mietin kuinka menisin muiden tupakkatauon aikana vessaan, valittelisin roskaa piilarissa, hoitaisin homman nopsaan ja olisin loppuajan syömättä. Kävin sen mielessäni läpi niin monta kertaa että olin varma siitä että tekisin sen kaikista hyvistä lupauksista huolimatta. Mutta en tehnyt. Ja se kadutti tänä aamuna, niin paljon että itketti. Ei ole hyvä.

Huomasin, etten ole ahminut yli kuukauteen. Olisin vielä ylpeämpi jos olo ei olisi näin paska.

When a bitch wants to win, she starts losing

Pitkästä aikaa taas! Tulin päivittämään näyttämään pitkää nenää jos joku arveli minun jo kokonaan häipyneen. Eli. Ahdistaa kertaa sata. Läskit sen kun leviää, mahallaan jos rötköttää katsomassa telkkua painuu sellaiset kraaterit peitosta turvonneeseen kroppaan että peilin edessä ei keksi kuka makkara sieltä katselee takaisin. Häivyin jo Miehekkeen luota masentumaan takaisin kämppääni johon päin en ole sylkäissytkään kolmeen kuukauteen. Käytiin reissussa, Italiassa, ja ihanaa oli. Sain tosin ilkeän muistutuksen siitä, etten ole laiha enää, mutta silti. Tsissus, minkä näköisiä naisia Välimeren seutu on täpösellään! Käytiin Nizzassakin, kerratkaa edellinen lause tuhannella niin tiedätte mitä ajattelin ne päivät. Että sitä onkin kykenevä sättimään ulkonäköään niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Olen taas ihan vitun pihalla kaikesta. Takaisin rutiineissani, koulussa, väsäilen thinspbookkeja ja kaipaan Miehekettä. Ennen lähtöä ehdin vielä polttamaan päreeni, hmm, neiti-ihmiseen jota on pakko kestää vaikka se välillä käy yli sietokyvyn. Nyt ollaan varmaan riidoissa, mikä häiritsee eloani paljon vähemmän kuin ehkä pitäisi. Se mikä häiritsee, että se saamarin - - - on laihduttanut (kuuluu lähipiirin krediitinkeräysmetodeihin...) ja se ottaa päähän niin maan stanasti. Minä en ole laihduttanut, yllätys yllätys. Olen sama leveäperse pyöriäinen kuin keväälläkin.

Mutta en kauaa. Jumalauta vihaan lällyreisiäni, allejani (jotka tosin ovat pysyneet armollisen pieninä verrattuna elopainooni) ja ennen kaikkea aivan liian kauas selkäpuolesta pullahtanuitta napaani enemmän kuin pitkään aikaan. Enkä välitä tarpeeksi siitä, millainen luuseri olen kun suuntaan voimavarani mieluummin skitsoamiseen kuin ongelmieni setvimiseen. En niin kauan, kuin ulkonäköni on tällainen pettymys.

Näin että pirteitä syysterveisiä Veeralta.

Ähky (joka tuntuu paljon pahemmalta kuin muistin)

Ihan kuin alkaisi nuppi rakoilla tuon edellisen postauksen perusteella, tai ainakaan en ihan tunnistanut itseäni siitä enää aamulla. Joka tapauksessa hyyvin fiksua kukkua öitä punkun kanssa kun aamulla herää auringon noustessa ikkunaa vastapäätä eli suht aikaisin (mikä on kyllä muuten oikein ihanaa) hommiin. Ja ensi viikko hengittää niskaan vaikka taitaa olla vasta torstai. No ju, mutta sainpahan sitä vähistä unistani taas maksaakin.

Näes. En ole ahminut kunnolla moneen viikkoon (sipsilandiassa käväisykään viikko sitten ei mennyt ahminnaksi kun oli katsojia vaikka olikin muuten kamalaa), ja vaikka sapuskani on aika laadutonta kun en viitsiydy kauppaan ostamaan mitään mistä voisi tehdä oikeaa ruokaa, syön kuitenkin ihan mukavasti enkä hirveän paljon siihen nähden etten liiku juuri lainkaan. Aamulla herättyäni tiskirätti suussa nakersin jotan aprikooseja ja leipää, päivä meni hyvin, mutta sitten löysin vierasvarakeksit (jotain jyväjuttuja + 500kcal /100 grammaa) jotka jostain aika erikoisesta päähänpistosta avasin lukukaveriksi, ja ennen kuin huomasinkaan koko puketti oli tyhjä ja nyt yököttää. Paketillinen. Keksejä. Voi. Veera. Mutta ihan takuulla en lähde moikkaamaan vessaa en, vaikka vatsaa vääntää niin pirusti. Enkä keittiötäkään, koska tämä syöminen ei nimittäin jatku tästä, en aio kiskoa kohtausta kun tuostakin tuli jo näin paha olla. Pitikö tämä perseily taas aloittaa uudestaan? Juuri kun meni melkein nätisti? Sitä paitsi niille kakuille olisi oikeasti ollut käyttöä kun vieraita tulee. Ai mikä ANoreksia, ei mulla ainakaan, ei ei.

Kivusta nautintoon

Lääkäri käännytti kun soitin, pärjään kuulemma säryn kanssa kolme viikkoa kun olen pärjännyt aiemminkin, sitten olisi aika. En ihan ajatellut vanheta tässä kaupungissa enää kolmea viikkoa, ja jos pää ei vielä siihen mennessä ole lopettanut, tuskin kannattaa mennä yliopistoterkkaan riehumaan. Antavat sieltä kuitenkin buranaa ja kolme päivää saikkua joilla kummallakaan en tee mitään. Onneksi en vaihtanut kirjoja, kesällä pääsen vanhalle lääkärille. Jos ottavat, tiedä sitten kiinnostaako ketään paskaakaan. Fysioterapeuttia onneksi kiinnostaa kun sille maksetaan siitä (ja se on niin ihana että sitä kiinnostaisi ehkä muutenkin), soitan sille ja varaan ajat kesäkuulle, kyllä se sitten taas. Mutta juuri nyt alan olla kypsä etsimään jonkun kivan narkovälittäjän ja viettämään loput tentit tötsyissä. Ja niin muutan kesäksi Miehekkeelle kun lupasin. Sillä on parveke <3 Ja kämppis mutta sen kanssa nyt elää.

Laihis voi paskasti. En saa syötyä paljon mitään ja se mitä syönkin on paskaa, eikä pää kestä enää edes kävelyä juoksemisesta puhumattakaan. Joten laihdun mutta näytän koko ajan läskimmältä. Mutta ruokaa ei tee mieli. Syön vaan koska kuvittelen sen vähentävän särkyä. Ja sitten nousee oksu kurkkuun, namnam.

Nyt tuli Mieheke skypeen pitää men. Avaudun lisää kun jaksan.

Väärä lääkitys

Ketkä ette tykkää pipivalituksista voitte jättää seuraavan välistä. Kirjoitan jotta voin tarvittaessa, kaiken ollessa taas tosi kivasti ja huonojen päivien unohtuessa, palata lukemaan, miksei kannata koittaa purkaa paineita typerillä konsteilla jotka ehkä hetkessä tuntuvat kovinkin välkyiltä. Näes, maanantai aloitti lyhyen mutta liukkaan alamäen enkä ole yhtään varma, etteikö se tästä vielä jatkuisi. Päivitettyäni päätin jo avata vinkkupullon tentistä huolimatta, kun korkkiruuvi kädessä muistin ottaneeni useammankin särkylääkkeen viikon jomottaneeseen päähäni. Kun en edes punkkua voi itselleni suoda kun täytyy mättää lääkkeitä vaikka on vaikea ilta tulossa, kiskoin ihan vittuuntuneisuuttani tunnissa kaiken yli 150 kaloria sisältävän kaapeistani. Eikä sillä että se olisi ollut mikään ahmimiskohtaus, ruoka vain on hyvä alkoholin korvike kun kierroksia on riittävästi.

Ja siitä saa vähintään yhtä kamalan krapulan.

Heräsin aamulla lukemaan, rotta suussa ja niskat jumissa, päänsäryssä joka tuntui varpaissa asti. Sain alas vähän puuroa ja koulussa jogurtin, mutta voi elämä se särky. Olin yhteen mennessä ottanut särkylääkettä 3/4 vrk:n maksimiannoksesta, ei mitään vaikutusta (ongelma on hermoperäinen joten ei voi olettaakaan että olisi, mutta auttaa ne nyt yleensä edes vähän). Ja itketti, ja lupailin istuessani pakollisella seminaarilla etten enää ikuna ylensyö. Ainakaan vitutukseen. Kotiin päästyäni nukuin 13 tuntia (hyvä veto paskan niskan kanssa), ja herätessä oli olo kuin Ruususella konsanaan. Käsivarteni punaisista rannuista päätellen en ollut kääntänyt kylkeä koko yönä, huimasi, oksetti, pää vihloi eikä suostunut kääntymään. Päivä meni analogisesti eilisen kanssa, mutta illalla uskalsin ottaa opiaatit lisäksi kun ei tartte tehdä mitään järkevää tai pikkutarkkaa. Tänään pysyin myös riittävän pitkään hereillä jumpatakseni niskan ja hartiat ja maatakseni lämpötyynyn kanssa. Nyt sietää jo katsoa ruutuakin, vaikka vihlonta ei ole loppunut. Huominen pitäisi taas mennä perusburanalla, saas nähä miten käy. Piti sitten tämäkin vielä kokeilla vaikka olisi edelliskerroista luullut jääneen mieleen. Äh.

Aivan Liikaa-päivä

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.

Jokainn blgi tarvtsee ärsyttävn ja sekvan postuksen

Kerroin joskus siitä lankatytöstä treeneissä. Se joka painoi kaksi kiloa, oli ihan pirun hyvä (ja täten parempi kuin minä). Siitä tuli vähitellen huono, ei pysynyt mukana, katsoi koko ajan tyhjemmin, ei vastannut jutteluihin enää lainkaan, jaksoi tehdä koko ajan vähemmän, ja viimein lakkasi käymästä.

En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.

Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.

Toivon että hän on hoidossa.

Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.

Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.

Tuttu tunne, nimeltänsä REPSU

Toisin kuin täydellisessä maailmassa pääni sisällä oikeassa elämässä asiat lähtivät menemään, varmasti kaikkien suureksi yllätyksekseni (...) taasen päin persausta. En tehnyt keskiviikkona enkä eilen treeniä joka piti tehdä, katsoin viisaammaksi tuijottaa teeveetä senkin ajan. Eilen potututti, joten söin siinä sitten yhtä ja toista paskaa mitä kukaan ei kaipaisi vatsaansa. Tänään läskittää, ja mietin miten pirussa sitä ihminen ehdoin tahdoin petaa epäonnistumistaan. Ei huvita lähteä lenkille, ei huvita tehdä treeniä, ei huvita venytellä, huvittaa ahmia kunnes taju lähjee. Eli hyvä päivä vetää itsensä kiikkuun karkkipussiköyteen, hm?

Ja kyllä, skitsoan ja stressaan yhdestä, pienestä epäonnistumisesta. Olo on paksu, en tiedä mistä kiskon itseluottamusta onnistua, tämä ei etene mihinkään jaadajaada, mutta nyt otan silti itseni kasaan, hengittelen rauhassa, lähden illaksi duuniin turvaan ja huomenna on parempi päivä taas. A vot ja hei hei.