maanantai 27. lokakuuta 2008

Maanantai. Jee.

Kaikki ruoka maistuu, haisee ja tuntuu suussa vanhentuneelle, mitä tosin ei, jääkaappiini katsoessa voi täysin sulkea pois. Äklötys on tuttu pidempien ahmimisputkien jälkeisestä kestokrapulasta, mutta lienee tällä erää lähinnä psyykkistä. En ole syönyt ihmeemmin sitten lauantain, ja sitä ennen sitten sipsikeskiviikon, mikä itsessään on -myönnettäköön- aika typerää. Asiaa korjatakseni ostin litran juotavaa jogurttia, joka yllättäen meni kerralla ja nyt aika yllättävästi oksettaa. Koitan tiukasti lukea huomisaamun tenttiin, mutta menestys on huono kun tuntuu, ettei vatsa mahdu tuolin ja koneen väliin. Mikä tosin on vain tunne.

Koska en yhtäkaikki halua syödä, päätin ottaa lyhyen harjoituspaaston. Pidin eilen hedelmä-vihannespäivän, tosin suussa on raivokipeä afta mistä syystä hedelmät koostuivat yhdestä banaanista kun mitään happamempaa ei sietänyt syödä. Tänään olisi ollut paastopäivä (jos en olisi hotaissut sitä typerää jogurttia) ja huomenna taas hedelmiä toivottavasti vähemmän kipeällä suulla.

Aika outoa paastota ensimmäistä kertaa melkein puoleen vuoteen, en ollut kokonaan syömättä edes olessani viimeksi kipeänä. Istuin toissailtana kalenterini ääreen ja kävin läpi seuraavat puolitoista kuukautta. Suunnittelin viisitoista paastopäivää ja saman verran hedelmä-vihannespäiviä ennen joulua. Jospa ruokahalu ja syömisrytmi ja ehkä piiru mielenrauhaakin palaisi siinä samalla. Tai edes massu tulisi parempaan kuntoon viimeisimmistä rytyytyksistä. Viikonloppu näetsen meni tältä kannalta hiukka poskelleen lauantain syömisineen...

perjantai 24. lokakuuta 2008

Dagenefter

Tyhjä, tyhmä olo. Hassua, olen seonnut paljon vähemmästä paljon pahemmin, ja ahminut oikeasti (kolmannespussi sipsejä ei ole edes mikään kohtaus) ottamatta siitä näin suurta pulttia. Vituttaa vain kun en tajunnut, että se oli tulossa. Ja se, että tosissani kuvittelin olevani jo melkein normaali ja pitkällä toipumisessa. Kaikkea sitä itselleen syöttää. Siis kuvaannollisesti. No, käytännössäkin.

Ahdistaa jotensakin epämääräisesti, vaikkei ole ihmeemmin syytäkään. Onneksi on pullo punkkua. Ja ruokakaapit tyhjät.

torstai 23. lokakuuta 2008

521 kcal/ 100gr

Mokasin pahasti. Mokasin yhtä soittoa 12 tuntia eilisillasta tänäaamuun. Ainoa hyvä puoli on, että toivottavasti muistan vähän aikaa olla laittamatta liikaa odotuksia paranemisyrityksiin. Anteeksi jo etukäteen aika parkeleen pitkä kirjoitus.

Lähdin illalla ennen treenejä kaverille tyttöjeniltaan. Tarjolla piti olla 'dippivihanneksia', mutta olin fiksu, en silti lähtenyt syömättä. Juuri ennen kuin oli jo juostava hotaisin keittiöstä kolme palaa ruisleipää kerrasta suuhun ja lähdin. Ja olokin parani heti. Kunnes pääsin kaverille toteamaan, että yksi takinkääntäjäkaverinlihottaja oli tuonut ainakin kolme sipsipussia. Ne tällättiin ensimmäisenä nenän alle, ja minä olin luvannut olla siellä puolitoista tuntia. No kuten arvata saattaa, ahmiminen ja itsekuri eivät ole päässäni paikalla yhtäaikaa, ja tilanne hieman karkasi käsistä. Olisinpa edes tiennyt etukäteen ja voinut psyykata itseäni tai vaikka kököttää koko helvetin illan peiton alla! Vedin niitä sipsejä (jotka kaiken huipuksi olivat pahoja) kuin en olisi tänä vuonna ruokaa nähnytkään. No eihän siinä, keksin tunnin jälkeen pakollista menoa ja lähdin harhailemaan ja yökkimään kaupungille. Vastaan käveli thinspiration-videoista karanneita mimmejä korkkareissaan, ja minä tunsin itseni syöttöhanheksi. En muista milloin minulle on viimeksi tullut noin paha olo syömisestä, ja tuskin kuitenkaan söin yli kolmannespussillista, kuitenkin kamut tuijottamassa vieressä, ehkä 500 kaloria, alle kolmannes päivän kulutuksesta. Eikä se se pahin moka ollutkaan.

Menin treeneihin, melkein oksensin vatsoja tehdessä, treenien jälkeen vaatteita vaihtamatta kotiin ja suoraan lenkille. Spurttasin aina kun pahoinvointi vähän helpotti, kunnes taas ei pystynyt. Ajattelin (tai enpä ihmeemmin ajatellut yhtään mitään, kunhan menin) juosta niin pitkään, että oksentaisin, mutta loppuviimeksi jalat kieltäytyivät yhteistyöstä, vaikka itkin ja kirosin ja kompuroin kuinka. Sitä paitsi sipseistä oli jo useampi tunti, tuskin olisin voinut oksentaa mitään, kun en ollut edes juonut sen jälkeen. Asun kahdeksankerroksisessa talossa, joten huilasin hetken ja tulin kotiin juoksemaan portaita kunnes mp3:n levy loppui.

Tämän jälkeen taisin käydä suihkussa, ja ryhdyin tekemään suolahuuhtelua. Vaikka hyvin tiedän, että saan vapaasti juoda vaikka puoli Itämerta, siitä tule mitään jos on syönyt viimeiseen 12 tuntiin. Silti. Join sitä suolavettä ja yritin olla käymättä kokonaan pitkälleen etten nukahtaisi. Yhdeltä en enää jaksanut, menin nukkumaan noustakseni kuudelta ottamaan revanssin. Tällä kertaa, syömättä, tulos oli toivottu, ja olo sen mukainen. Istuin aamulla katselemassa ikkunasta, vatsa krampaten kun erehdyin juomaan pahoinvointiini lasillisen liian kylmää piimää, joka paikkaan sattui, suussa maistui suola ja vatsahappo, ja pikku hiljaa heräillen deletoimispöhnästäni. Mietin, jos Mieheke näkisi minut nyt. Milloinkohan ajattelin kertoa hänelle? Pikku miss tervehenkinen, seonneena parista kourallisesta sipsejä, rääkkäämässä ainokaisia sisuskalujaan parinsadan kalorin tähden, jalat turvonneiksi juosseena, vatsa krampaten niin että vesi valui silmistä. Mitä helvettiä minä teen.

Ruoka ei maistu tänään (aika yllättävää), mutta olen syönyt pitääkseni suolistoni edes jotenkin kunnossa. Olen vain niin vihainen, miksi en voinut pitää näppejäni erossa niistä sipseistä kun tiesin, ettei pää välttämättä kestä sitä? Tai miksi en voinut vain antaa olla? En minä kuole enkä liho aivan muodottomaksi sadasta sipsigrammasta! Voisin hymyillä kavereille anteeksipyytävästi, olla pari päivää 'dieetillä' kun tuli 'herkuteltua' ja unohtaa koko jutun.

Kuten todettu, tällä on yksi hyvä puoli. Nyt tiedän, etten ole vielä valmis paranemaan, ja etten voi luottaa selviytymiskykyyni tilanteissa, joihin en voi valmistautua etukäteen. Tuntuu pahalta, mutta niin se on. Nyt tiedän välttää niitä parhaani mukaan. Otin pohdintaan pidemmän paaston ennen joulua. Olen aina tykännyt paastota, ja se pakottaa suunnittelemaan päivän juomat ja energiamäärät etukäteen, mikä tekee olosta varmemman. Ja saattaisin selvitä tuhansista pikkujoulukinkereistä sun muista jokeritilanteista kunnialla, kun en söisi mitään = en ahmisi mitään. Millä saattaisin välttää viimeisen vuorokauden uusinnan. Minkä edestä olen valmis tekemään aika paljon.

*ohessa kuva hyvin syömishäiriötä valokuvaavasta sarjasta When I Grow Up: A Portrait of Anorexia, rasa designen sivulta

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Ah Ah Ahmituttaa

Olen tärissyt puolelta päivin himojeni vallassa, ja koko ajan pahenee. Koulussa kuolasin automaatista suklaata ja muuta p*skaa mitä ne sinne nykyjän tunkevat, mutta onneksi hermo piti perjantain takia. Sitten muistin pakollista syömistä sisältävän pakollisen sosiaalisen tapahtuman lauantaina. Näinollen en voi pitää syömispäivää perjantaina. Eli se siirtyy lauantai-illalle. Siinä kohtaa olisi hermo pettänyt, mutta onneksi olin jo luennolla ja laukku tyhjä syötävästä.

Nyt olen kotona ja yritän pitää käsiäni kiinni jossakin (kuten vaikka bloggailussa) illan treeneihin asti, sen jälkeen olen turvassa, treenien jälkeen ei ikinä tee mieli ahmia. Mutta kun haluan syödäsyödäSYÖDÄ enkä vittu mitään muuta eikä kotona ole edes porkkanoita joita voisin vetää rauhassa enkä perkele voi lähteä kauppaan niitä ostamaan nyt kun hermo ei vain PIDÄ! Näkersin jo jääkaapissa viime viikosta seisseen juustonjämän jolla olisi pitänyt olla treffit minun sijastani roskiksen kanssa, sekä suolakurkut. Seuraavaksi voisi mennä kaksi jäljelläolevaa pakastekalapuikkoa. En uskalla mennä keittiöön edes keittämään kahvia. Ja kahvituttaakin ihan hirveästi. Kaikkein pahinta on, että minulla on oikeasti nälkä, mutta en voi mennä hakemaan ruokaa kun tiedän etten pysty lopettamaan jos aloitan.

Jos en oikeasti pelkäisi, että tästä tulee ahmimista, se, että minulla soi päässä Constant craving voisi olla huvittavaa.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Se pyörii!

Mietin pitää syöntipäivän perjantaina. Olin viikonlopun melkeinpä syömättä, ja sunnuntai-iltana ahmitutti niin saatanasti ettei pitkään aikaan. Onneksi oli vuoro, ja olin niin puhki että menin nukkumaan heti kun pääsin. Mutta sama ahmitutus jatkui maanantaiaamuna. Aloin miettiä omppusäkillisen hakemistakin pahimpaan syömishimoon, mutta ennen luentoa ei ehtinyt. Lusikoin siinä hilloa aamupuurooni, ja puntaroidessani viimeistä lusikallista jätinkin sen vain pois, "siltä varalta että pidän mättöpäivän". Ilman sen kummempaa kiristelyä. Tuijotin hetken epäuskoisena puuroani. Jätän hilloa vähemmäksi vaikka voisin syödä huomisen tentin muistiinpanotkin pestolla valeltuna (ja sen puuron syöminen yli kolmessa minuutissa oli työn takana). Mutta no, jos saan syödä mitä haluan pian, voin ehkä nyt olla syömättä. Eli, psykologia toimii! Tai on toiminut nyt (melkein) kaksi päivää.

Okei, ei ole edelleenkään kiva ajatella, että suunnitelmallisesti mätän itseni sairaaksi, mutta en millään kykene syömään itseäni hengiltä yhdessä illassa. Toisekseen päälle voisi tehdä ihan hyvää jos söisin kyttäämättä ja ilman ahmimiskohtauksen syyllistämistä vaikka kerran viikossa. Minulla on koko ajan olo, etten onnistu lopettamaan syömistä kun kerran aloitan, samassa -ehkä juuri siksi- haluaisin lopettaa syömisen kokonaan. Pistin säännöksi, että ennen perjantaita ei yhtään ahmintaa, eikä karkkia tai vastaavaa. Muuten homma peruuntuu. Ja se on aika hyvä porkkana. Ajattelin jopa lähteä lenkillekin vielä tänä iltana, eli alan taas saada itsestäni kiinni. Jee!

Ja sitä paitsi, jos voin näin olla kuusi päivää ahmimatta (ja näinollen myös sekoilematta muuten), hyöty on huomattavasti haittaa suurempi. Perjantai-ilta syödään, lauantai palaudutaan ja tyhjennellään, sunnuntaina palataan niin normaaliin elämään kuin se minulle on mahdollista. Heh, jään mielenkiinnolla seuraamaan uusimman ihmiskokeeni edistymistä.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Run Run Run (KillerBunny is coming)

Kävin eilen maksamassa puhelinlaskun, mikä pakotti vilkaisemaan tilin saldoa. Lyhykäisinkin vilkaisu riitti vakuuttamaan minut siitä, ettei nyt ole hyvä aika ostaa kauhumekkoja eikä kuntosalikortteja, vaan on hyvä aika mennä sunnuntaina iltavuoroon. Ja hoitaa liikunta lähtemällä lenkille raikkaaseen luontoon (?!), jossa yllättäen olikin aika kivaa. Moloko hakkasi korvissa kun väistelin koiranpaskoja ja juttelin mielikuvitusjuoksukaverille. Laiskottelin illan kuunnellen k d langia ja kuvitellen, että tänään on vapaapäivä. Mutta parempi vaan kun ei ole, haluan nimittäin watershedin koska ei ole yhtään sama kuunnella lempiartistiaan juutuubista, ja siihen tarvitaan parikymppiä ylimääräistä.

Olen kaihoillut viime päivinä viime kevättä. Olin silloin viikon yksikseni kämpässä, hengailin kaiket päivät minihellemekossa, nukuin ja valvoin milloin sattui, pänttäsin kuin heikkopäinen, paastoilin, ja kävin välillä pihalla katsomassa kun aurinko paistaa. Olin aika tyytyväinen kaikkeen silloin. Jääkaappi ja pakastin oli tyhjennetty kun olin lähdössä minäkin kesäksi pois, ei ollut muuta tekemistä kuin lukea ja katsoa hassuja leffoja, väkrätä sekokeksejä kaappiin jääneistä aineksista (elin niillä koko viikon silloin kun en paastonnut) ja antaa kropan rauhoittua pitkähkön sekoiluputken jälkeen. Nyt olen koko ajan kiireinen, en nuku hyvin, kouluhommat alkavat kasaantua, ja syömiseni valuu hitaasti mutta varmasti kohti sitä samaa suolistontappodieettiä jota noudatin viime vuoden. Ensin en syö, ja kun vaistot alkavat pistää riittävästi vastaan, syön kaiken minkä kiinni saan. Tästä ei ole pitkä matka ähkyn itsehoitoon apteekin vapaankaupan lääkkeillä. Ja siitä ei ole pitkä matka, no, ketkä ovat testanneet tietävät.

En halua siihen, mutta en osaa pakottaa itseäni syömäänkään silloin kun mieli ei tee, ilman, että siitä sukeutuisi kaappientyhjennyssessio. Mietin jo, että ottaisin yhden päivän viikosta, jona voisin mättää mitä huvittaa koko päivän. Se saattaisi motivoida olemaan ahmimatta muulloin, ja voisin saada syömistä säännöllisemmäksi. Toisaalta ajatus etukäteen suunnitellusta ahminnasta puistattaa, mutta ehkä vielä enemmän puistattaa seurata tätä hidasta laskua kohti tuttua häiriökierrettä.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Mitä ikinä teetkin, älä kirjoita humalassa, vai miten se oli

Olen hiukka maassa. En ole syönyt juuri, juonut sen sijaan, enkä kestäisi selvin päin itseäni ja perussuomalaisia läskejäni juuri nyt. Olen suossa asian kanssa, joka voi kääntää koko mukavantylsän pikku arkielämäni päälaelleen, mitä en siis missään tapauksessa halua. Jos näin tulee käymään, hiippailen varpaisillani hyvän aikaa, mikä ei siis sekään ole hirveän kivaa. Mistä olen tyytyväinen on, että minulla on oma pikku blogi johon oksentaa tämä kaikki.

Olen kuunnellut illan sellaista paskanjauhantaa ettei pitkään aikaan, ja lopulta kyllästyttyäni sosiaalisten perjantai-iltaan tulin kotiin tyhjentämään punkkutonkkaa.
Minua ahdistaa juomiseni, ennen kaikkea syömiseni, ja ehkä sitäkin enemmän (tai ainakin yhtä paljon) se, etten voi suosiolla pysyä poissa asioista, joista tiedän tulevan ongelmia. No okei, sitten voisin pysyä pois syömästä myös. Mutta minua vituttaa se että tunnen itseni läskiksi mitä en ole. Ja se, että suffittelen pro-anablogeilla joille minulla ei ole mitään asiaa. Joka sentti minussa on LIIKAA, ja haluaisin paastota kunnes se valkea kauhumekko (jonka muuten käyn perkele sentään ostamassa huomenna jos se on vielä myymättä) roikkuu joka suunnasta. Voi helkkari, eikö tämä myöhäisteiniangsti lopu ikinä.

Mutta hyvä, nyt lähden nukkumaan pääni selväksi. Aamulla ostan ensi töikseni kortin vakisallilleni koska siellä ehkä tulisi käytyä, jotta saan purettua tätä skitsoilua johonkin. Ja kerrankin en pakota itseäni syömään jos ei tunnu siltä. Ei jaksa. Leikin tervehenkistä -vai mikä se oli- joskus toiste.

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Vergiliuksen matkassa

Kertailin vähäs 'terveyskuurini' kulkua, ja pakko myöntää, että nämä kolme viikkoa ovat menneet aika paskasti. Paras saavutus on ollut kahvin vähentäminen ja lämmin ruoka enimmillään neljänä peräkkäisenä päivänä (joista yksi puuroa). En ole ehtinyt (=vaivautunut) liikkumaan juurikaan aiempaa enempää, ja muutenkin nämä viikot ovat olleet niin vuoristorataa etten voi sanoa voivani henkisestikään pätkääkään paremmin. Taisin valita huonomman puoleisen ajan. Kaiken kruunaa se, että olen valvonut nyt kaksi yötä pitäen itseäni hereillä karkkia mussuttamalla vääntäen uudestaan kadonneita esseitä. Tänä aamuna olo oli aivan hirveä, suussa maistui jokin minkä kuvittelisin olevan suht lähellä rotanpaskaa ja peilistä katseleva aamuhirviö lieni karannut Dantelta. Todella, olo oli kuin krapulassa vaikkei juomapuoli sisältänyt mitään kahvia vahvempaa. Buranaa tosin otin yöllä kun olo oli huono. Hetken mietittyäni tajusin, etten väsyksissäni muistanut pestä hampaitani yöllä. Kiskot sen sijaan kyllä sain suuhuni, jotta varmasti joka karkinmuru hautoi hampaankolossa aamuun asti. Voi yäk. Ruoka ei ole maistunut, näkersin väkisellä pari leipää tänään. Karkkia kyllä menisi, varsinkin kun suussa on vieläkin ilkeä tunne, mutta mässytys on pakko saada nyt loppumaan.

Mikä kääntää eniten on, että en muista milloin olisin viimeksi oikeasti yrittänyt näin paljon olla kunnolla näinkin pitkään, ja sitten kaikki menee päin seiniä. Ei luulisi ruoan syömisen, karkin pitämisen alle sadassa grammassa kerrallaan, kahdeksan tunnin unien ja muun tervehenkisen nyt olevan näin vaativaa. Pettymys korostui, kun kävin tänään tappamassa aikaa (koulu-urakka on toistaiseksi loppu) kirppiksellä että saisin kunnon nälän johon voisin syödä jotain kunnollista. Löysin ihanan mekon (jolla oli hirveä hinta). Mutta, mekko on valkea (omistan tasan kaksi valkeaa vaatetta..) ja vartalonmyötäinen. Vaikka tykkäsin siitä hirveästi, jouduin sovituskopissa toteamaan, etten tässä alennuskompleksissa suostuisi menemään ihmisten ilmoille se päälläni. Olen niin turvoksissa karkista ja kaikesta paskasta ja väsynyt ja ällötyksessä, että tunnen itseni läskipalleroksi aamutakissakin. Mutta haluaisin sen silti. Päässä soi jo Diras Que Estoy Loco, sillä hullu olen jos syydän euroni mekkoon jota käyttäessä itsetunto tilataan Finlandia-talon rakennuttajalta.

Ajattelin ryhtyä parin päivän piimä-mehu-hedelmä -dieetille, jotta saisin tämän ällötysfiiliksen loppumaan ja vatsan edes jotenkin kuntoon. Kaiken lisäksi nimittäin masuparkani on aika hämmennyksissään valveillapitovaliostani, varsinkin kun kunnon ahmimisia ei ole ollut vähään aikaan. Mietin jo, olenko oikeasti tulossa sairaaksi kun koko ajan tuntuu että voisi oksentaa, vaikken ole syönyt juurikaan mitään. En kestä päätäni tällaisessa tilassa. En halua syödä, haluan ahmia, mutta ällöttää niin hirveästi ettei se leipäkään maistu. Taitaa olla syytä mennä nukkumaan.

Päivän fiiliskuva, olkaatpa hyvät.

tiistai 14. lokakuuta 2008

Vihaan vihaan

VIHAAN kirjallisten töiden vääntämistä keskellä yötä viimeisen palautuspäivän lähestyessä, ja ennen kaikkea sitä, että yöllä vääntäminen on lähinnä omaa, ja vähän koneviiruksen syytä. Vihaan myös sitä, etten kykene muistamaan yhden viidestä (joissa on neljä liikaa) sähköpostistani salasanaa. Ja tätä härän***kaa mitä olen kirjoittanut viime tunnit.

Että hyvää tiistaita.

maanantai 13. lokakuuta 2008

too much monday, not enough coffee


Mielikuvituksetonta ottaa kuvia kuvasivuilta, mutta lolcatsit on ihania.

Minulla on taas tunnustettavaa. Kärsin pienoisesta ahdistuksesta eilisaamuna, ja kun oli sunnuntai ja aikaa tein suolahuuhtelun vähentämään lakuähkyä (joka vain jatkui ja jatkui). Se nyt ei ole epäterveellisintä mitä voisin tehdä, mutta ei ehkä kuulu terveyselämäkuuriinkaan. Mutta hyvä, en tee enää niin ennen kuin kuuri on loppu, eli ainakaan seuraavaan kolmeen viikkoon. Ehkä. Nimittäin illan treeneissä tunsin pitkästä aikaa itseni jokseenkin sopusuhtaisen näköiseksi. Johtuipa se sitten on-off terveyselämästäni tai huuhtelusta tai uudesta kivasta paidasta (todennäköisin), se oli oikein helpottavaa, koska en ole tuntenut oloani kovin viehättäväksi viime aikoina. Ja ihokin on viimein lakannut kukkimasta. Sitten ohjaaja tuli siihen viereen venyttelemään pikkuisia jalkojaan niskan taakse ja koko ilo oli mennyttä. Vaan ei elämä se on kaunis. Taidan olla vähän ihastunut siihen.

Tänään on riittänyt ärsytyksen aiheita, mutta olen silti ollut esimerkillinen nuori ja kokannut lämmintä ruokaa (=keittänyt ruismakaronia). Aamu alkoi huokaisulla, kun tummantumman Pauligin kahvini (jota juon vain pari kertaa viikossa koska se maksaa pirusti) pussi oli auennut itsekseen, ja kahvi seissyt tuulettumassa varmaan päiviä. Ehdin jo laittaa väljähtyneen kahvin tippumaan kun muistin, että tänään piti olla kahviton päivä, koska perjantaina ei kyennyt. Joten huomenna ei juoda kahvia, ja se harmittaa jo valmiiksi. Miksei sitä ihminen saisi olla vapaasti riippuvainen kaikesta mitä keksii? Siksi, että sitten sitä olisi kaikesta riippuvainen. Ainakin minä.

Hm, lähden takaisin välttelemään menetettyjen koulujuttujen uudelleenkirjoittamista. Hauskaa maanantaita!

lauantai 11. lokakuuta 2008

Suddenly I see

...this is what I wanna be. Ei sillä, että se liittyisi mitenkään aiheeseen, on vain soinut koko päivän päässä.

Niin, aihe. Elämässä on mukavia, ikäviä ja tosi paskoja asioita. Viimeiseen kategoriaan kuuluvat tietokoneviirukset, joiden takia joutuu tyhjentämään ja uudelleenasentamaan koko koneensa ja heittämään hyvästit jokaiselle backupittomalle (kyllä, raiskaan sivutyönäni suomen kieltä..) sähköiselle dokumentille elämästään. Ei tarvinne tarkentaa minkä parissa olen puuhaillut viime päivät.

Olen aika tyytyväinen, että tämä pikku blogi on olemassa. Suurin osa päiväkirjoistani nimittäin kuuluu tuohon kadonneeseen osaan, on vähemmän orpo olo kun voi käydä kopioimassa hengentuotteitaan netistä.

Muttamutta, nyt alan pikku hiljaa päästä jaloilleni, ja tajuta mitä ruoka-(jos tietäisin, mikä on 'valion' vastakohta, kirjoittaisin sen tähän) on tapahtunut. Olen elänyt puurolla, salmiakilla ja kahvilla, ja kun koneen hautajaisissa meni pariin otteeseen yövuoroon, punkulla. No hyvä puoli -positiivista ajattelua et cetera- en siirtynyt liemikuutio- enkä tyhjennä jääkaappi-dieetille kuten yleensä ollessani noinkin stressissä. Huono puoli: nyt ällöttää, turvottaa ja väsyttää. Piristin päätäni kaupunkimaratonilla tänään, mikä auttoi välttämään pahimman karkkikrapulan. Olen siis edelleen mukana Pyrkimyksessä Terveempään Elämään. Iltapalaksi hedelmäsmoothie ja vihreää teetä, aamupalaksi kananmunaa ja leipä, tästä tämä taas lähtee. Salmiakkia jäi, ikävä kyllä, mutta piilotin sen kaapin perukoille jonne se toivoakseni unohtuu Miehekkeen seuraavaan vierailuun asti, jolloin hän saa hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä.

tiistai 7. lokakuuta 2008

V Ä S Y

Koska minkään järkevän tekeminen ei enää onnistu, on selvästikin aika tulla BLOGITTAMAAN. Duunin takia olen nukkunut huonosti viitisen tuntia, koulun takia tehnyt puoliunessa tentin, ja koska kävin viimeksi suihkussa sunnuntai-iltana, mikä ei ole tapaistani (monen päivän tauot siis, sunnuntai-illassa ei mitään vikaa), olo on aika mähmäinen, ja koska unohdin ottaa vuoroon hammasharjan ja menin sieltä suoraan luennoille, no, arvaatte varmaan. MUTTA, pikku todellisuuteni kääntyi taas päälaelleen, kun vuorovastaavana oli eilisiltana mielettömän kaunis, mielettömän treenattu ja kaikin puolin täydellinen BMI 16-nainen. Sen jälkeen en ole ollut enää yhtään niin vakuuttunut siitä, etten haluaisi laihduttaa. Mikä on tyhmää. Koska kaiken järjen mukaan voisin ylipäätään järkeistyä ensin vähän ja ryhtyä vasta sitten olemaan vakuuttunut asioista.

Väsyttää.


Olen ryhtynyt neulomaan hereillä pysyäkseni, se on kivaa. Se pitää myös näpit erossa napostelusta, mikä on sekin kivaa. Onneksi kohta voi mennä nukku, ja pysytellä tajuttomana seuraavat kymmenen tuntia. Se eritoten on kivaa. Miten voi ihminen olla näin tiutau pienen valvomisen ja kahden kellonympäri-päivän jälkeen. Sain sentään käytyä kaupassa, mikä on huomisen hommista pois. Tosin lapoin koriin vain hienon hiusjutun ja sekalaista light-paskaa, joten loppuviikon ruokavalio on köyhänlainen. En uskalla ostaa väsyneenä mitään muuta kuin mainittuja kevytsapuskoja, joita sitten en syö, mistä seuraa kaikenlaisia puutoksia taikka ahmimista. Mihinkähän voisin tehdä valituksen terveyteni pilaamisesta jos iskee tekemisen puute.

Mutta jesh, tämä täti painuu torjumaan naamakraattereita ja sitten näkemään unia laihoista treeninaisista. Sou long!

Editpedit

Äh, kämppis ehti ensin suihkuun. Vielä pitää valvoa vartti.

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

Epäonnistunut kehityskeskustelu puntarin kanssa

Koin viikon järkytyksen tänäaamuna astahtaessani vaa’alle. Olen likipitäen yhtä pulskassa kunnossa kuin kolme vuotta sitten jolloin olin ainakin kuvien (kaikki ne poltettakoon) perusteella pulskempi kuin koskaan. Menkat tai vitutus tai turvonnut pää tai mikä tahansa, minä en voi painaa niin paljoa. Mutta ei se mitään, elämässä on haasteita ja näin, ja minä suhtaudun tällaisiin pyhäpäivän kriiseihin kuten aikuinen ainakin.

Kaivamalla laksatiivit kaapista nimittäin. Ja syömällä aamu-ja päiväruoaksi kahvia.

Saattoi kyllä olla virhe, vaikkas ihan oikeasti ei edes syöttöporsaita lihoteta tällaisella aikataululla. Varmaan kroppani ilkeä kosto viime viikon hairahduksista tällein hyvän päivän jälkeen, osui ja upposi. No hyvä, iltapäiväksi järkiinnyin, heitin suunnitelmani palata ruoan pariin jouluna samaan laatikkoon laksojen kanssa minne se kuuluikin, ja tein mikämikäpöperöä. Tuijotettua tiukasti lautastani ja lisättyäni ketsuppia sain sitä syötyä enemmän kuin olisin uskonut. Tunnelma sisuksissani pysyi onneksi siinä rauhallisena, että uskalsin lähteä treeneihin iltapäivällä, mikä oli kivaa kuten aina ja vähensi vähän ranteiden raapimista. Sittemmin olen istunut kuuntelemassa Aimee Mannia, pelaamassa spider-pasianssia, juomassa lisää liköörikaakaota, järsimässä keksiä ja välttämässä minkä tahansa ajattelua. Kaikki edellä mainitut onnistuvat hämmentävän hyvin. Tämän tuloksena kaikkein eniten maailmassa minua juuri nyt vituttavat umpikujaan päättynyt korttipeli ja silmiin kuivavat piilarit joita en jaksa käydä vaihtamassa pois, ja se on olosuhteet huomioon ottaen hyvä asia.

Täydellisyyspäivä

Joskus aikoinaan minulla oli tapana pitää ’täydellisyyspäiviä’, joina söin (tai lähinnä olin syömättä), liikuin ja ylipäätään elin oikein ihanteellisen etukäteissuunnitelman mukaan. Täydellisyyspäivästä sai vihreän hymiön kalenteriin, ja voi sitä ylpeyttä kun sai viiden suoran teinariin. Koska viime päivät eivät nyt juuri menneet täydellisesti, tuumasin ottaa vähän kiinni menetetyssä terveysintoilussa. Niinpä tein päiväsuunnitelman, jossa tottakai oppikirjanmukaista syömistä. Kävin aamulla hölkkäilemässä vajaan levyllisen Kwania, söin aamupalaksi vitamiinilisiä, kaksi siivua ruisleipää ja kaksi kananmunaa (plus vaniljasokerilla maustettua kahvia!!!), tein hommia kovasti, ja huolimatta aamupalasta söin vielä lounaaksi soppaakin.
Niin, ja persikankin, naminami. Ja kaiken huippu, selvisin vielä kunnialla illanistujaisista kamujen kanssa. Ja olen aika mahdottoman polleana juuri nyt, mikälisikäli jos joku ei huomannut. Nyt arvelin istuskella hetken vilttiin kääriytyneenä, tassussa muki terästettyä kaakaota ja katsoa vähän hömppää Bree van de Kamp-hymy naamallani.

On aika yllättävän rentoa mennä etukäteen tehdyn suunnitelman mukaan, ja vain keskittyä pitämään ylimääräinen poissa mielestä. Varsinkin sen jälkeen, kun eilisilta-yö loppui nolosti ratsatessani kämppisten kuivakaappeja herkkujen varalta. Löysin vain pirusti teetä, mikä oli oikein hyvä asia. Aiemmin vain paastosta on tullut tällainen kiva, rauhallinen olo. Olen aina vihannut ruokapäiväkirjoja sun muuta kyttäysdokumentointia, mutta tämä kyllä vapauttaa pääkapasiteettia. Pitää varmaan kokoilla plääni huomiseksikin, voisi vaikka siivota. Tai no, ehkä maanantaina.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Salmiakkisuklaan lorun loppu

Ystäväni salmiakkisuklaa on poissa, loppu levy katosi pohjattomaan kuiluun nimeltään mahani toissailtana. Surtuani tapausta aikani vessanpöntön vieressä totesin, ettei ole terveellistä yrittää etsiä sitä takaisin sormijälkiruualla, mennyttä mikä mennyttä. Niinpä menin nukkumaan, mikä minusta oli olosuhteisiin nähden fiksusti tehty. Hyvä minä!

Minulla on tasainen alamäki päällä. En ole ahminut –varsinaisesti- mutta syömiseen alkaa tulla se tietty holtiton fiilis, joka ennen pitkää yleensä loppuu sessioon. Olin eilen kylässä ihmisellä, jota kutsun ystäväkseni vaikka hän antaa sellaisia kiitoslahjoja kuin salmiakkisuklaalevy. Juotiin teetä, syötiin (minä kohteliaisuudesta) piirakkaa ja löpistiin. Oikein mukavaa. Minulla vain on tämä vieras ruokakaappi –juttu, mutta yleensä saan jotenkin hillittyä itseni kun isäntäväki on vieressä. Nyt en. Kamun poistuessaan vessaan käänsin puoli pakettia keksejä, ja puhuessaan puhelimessa seesaminsiemeniä. Ja CREAMCRACKEREITA, jotka ovat paitsi valkeaa vehnää myös kuiviltaan tosi pahoja. En ikinä syö niitä (enkä ainakaan enää…) Onnekseni muita paketteja ei ollut avattuna. Mutta tuo on paitsi turhauttavaa kunnolla syömisen kannalta, myös aika noloa, vartekin kun jää kiinni suu täynnä ja murut rinnuksilla (miten onneksi tällä kertaa ei käynyt).



Niinpä raijauduin tänäaamuna ennen luentoja sauvakävelemään ja Pohtimaan Tilannettani. Haluan pitää itseäni kauniina, olla hyvis, tehdä paljon Järkeviä Päätöksiä jne. Vuorottainen syyllisyys ja itseinho syömisjutuista eivät ainakaan edesauta noita. Huonosti syömistä sen sijaan kylläkin, se ruokkii hyvin itse itseään. Lisäksi pieni potku itsetuntoni persauksiin voisi tehdä ihan hyvää sekin, niin en koko ajan pohtisi miten päin hmhm jutut menee. Jos onnistuisin vähän kokoamaan hunningolle päässyttä ulkomuotoani jaksaisin ehkä muistuttaa itseäni niistä hyvistä puolista joita ulkokouoressani on. Sitten voisin olla Itsevarma, nätti, Järkeviä Pätöksiä tekevä ahkera ja tervehenkinen nuori nainen. Ja lisäksi siivota kämppäni joka on aivan liian sekava jotta siellä kukaan pystyisi ajattelemaan, tehdä oikeaa ruokaa puuron sijasta jotta jaksaisi tehdä järkeviä päätöksiä, ja pelastaa maailman.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Ei hyvä

Jos kerran väkiste täytyy käydä hehkuttamassa miten ”tärkeää on, että tämä nyt onnistuu”, niin MIKÄ PAKKO SE ON RYSÄYTTÄÄ KOHTA SEURAAVAAN ESTEESEEN. Vittu. Aloitin terveen elämän viikko sitten, enkä ole päässyt kuin pitkiä harppauksia taaksepäin. Viime viikolla en syönyt juuri mitään, viikonloppuna epäterveellisen sekalaisesti (ja varsin juomapitoisesti), ja varmistaakseni tappioni, kaadoin eilen koko päivän kahvia, söin päivän ruuaksi puuroa jolla tunnetusti elää vaikkas miten pitkään, ja iltapalaksi neljä riviä salmiakkisuklaata (äääh…). Ja nyt olo on huono, turvonnut, ahdistunut, vittuuntunut. Kaiken huipuksi nettivika on koneessani joka näinollen lähtee yökylään konelekurille, ja naapurilla oli viime yönnä bileet.

Yritin selittää itselleni, että suklaahairahdus johtui väsymyksestä ja stressistä ja siitä etten ole ehtinyt liikkumaan yhtään mikä sekoittaa pääni. Tällä haavaa vain tuntuma on, että olen laiska ja itsekuriton paska, joka menettää viimeisenkin selkärankansa jollei syömishäiriön neuroottisuus pidä huolta järjestyksestä. Ei lohduttanut edes se, että vaikka söin sentään neljä riviä, en äitynyt ahmimaan mitään.

Eikä tämä ole ainoa vitutuksen (anteeksi aikuinen kielenkäyttöni) aihe. Lisäksi rivi enempi-vähempi seuraamiani blogeja on muuttunut ei-julkisiksi, lakannut muuten vain päivittämästä ja pahimmillaan poistunut kokonaan. Ookoo, jos haluaa häipyä blogimaailmasta niin eihän siinä mitään, mutta tuota salaamista dissaan. Minusta se, etteivät uudet tai vanhat ei-tilaavat lukijat ole tervetulleita blogille kuin antamalla sähköpostiosoitteensa, sotii blogin perusideaa vastaan. Niinpä muutaman asiaankuuluvan äkäisen klikkauksen jälkeen nämä tuttavat poistuivat pikavalikostani. Lähdin etsiskelemään hakuammunnalla uusia, ja löysinkin jokusen. On jotenkin työlästä perehtyä useampaan uuteen blogiin kerrallaan, mutta minkäs tekee. Jotain sitä tarvitsee aamukahvin kaveriksi. Niinpä IISO SYDÄN täältä ketutuksen keskeltä teille kaikille bloggailijoille jotka urheasti kirjoitatte blogejanne julkisina.