sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Kerrosta alemmas, kiitos!

Se ahmimiskohtaus sitten tuli.

Vedettyäni siihen pisteeseen, että kumartuminen nosti oksun suuhun, seisoin huoneessani vapisten, silmät kiinni, ja rukoilin että kämppis aloittaisi jo imuroinnin, kääntäisi musiikin kovalle ja rymyäisi mahdollisimman kauan jotta ehdin oksentaa tämän kaiken.

Ja kauan siihen menikin, en käsitä kuinka saatoin syödä niin valtavasti. Hyi saatana että inhottaa. Syöminen, oksentaminen, minä, kaikki.

En ilmeisesti aio oppia.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Sössähdys

Oletteko huomanneet, että ihmiset tykkäävät tuputtaa syötävää illanistujaisissa? Ja kun närkkii riittävän kauan kurkkutikkujaan turhan monet rupeavat katsomaan kieroon ja sitten on syötävä muiden mieliksi ja sitten on paha olo ja vituttaa.

Kamujen kanssa istuminen on hauskaa. Mutta. En käsitä miksi joka helkkarin kerta paikalla pitää olla ahmijan täsmäsetti sipsejä, tuckeja, juustoa, karkkia ja suklaata ja bonusnumerona jotan leivonnaista vielä. Istuin silmät kierossa puoli iltaa yrittäen huomaamatta olla syömättä ja puoli iltaa yrittäen huomaamattomasti vetää kaiken, ja se on perseestä. Ja lauantai aukeaa maha sekaisin (viikko oli dieetin suhteen oikein onnistunut eiliseen asti, joten massu ei oikein tykännyt mätöistä), turvoksissa semikrapulassa vailla mitään toivoa saada aikaan muuta kuin hammaspesun ja telkun katsomista.

Mikä hatuttaa eniten, on että halusin oksentaa. Mietin kuinka menisin muiden tupakkatauon aikana vessaan, valittelisin roskaa piilarissa, hoitaisin homman nopsaan ja olisin loppuajan syömättä. Kävin sen mielessäni läpi niin monta kertaa että olin varma siitä että tekisin sen kaikista hyvistä lupauksista huolimatta. Mutta en tehnyt. Ja se kadutti tänä aamuna, niin paljon että itketti. Ei ole hyvä.

Huomasin, etten ole ahminut yli kuukauteen. Olisin vielä ylpeämpi jos olo ei olisi näin paska.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Pitäis kai poimia sieniä

Jokaisella pitäisi olla oma blogi johon avautua kaikesta mikä elämässä on perseellään, ja juuri tähän tarkoitukseen aion tätä blogistani nyt/taas käyttää. Viimeksikulunut viikko on ollut vähän rankka, vähäisessä määrin valaiseva ja aivan liian pitkä. Sain/ jouduin matkustamaan melkein koko viikon paikasta toiseen sosiaalisten häppeninkien, Miehekkeen ja töiden (tulevien sellaisten <3) takia. Onnekseni olen samanaikaisesti lääkkeillä jotka kieppaavat mahaa ympäri mitättömistä syistä (niinkö 5 tunnin maakuntamatkailu vaikka) ja ennalta varoittamatta ja kaiken lisäksi riittävän hullu käyttääkseni -krhm- tiettyjä ruuansulatusta tehokkaasti vaikeuttavia apteekkivalmisteita pakkosyömisen edessä. Lopputuloksena paskannan hammastahnaa, näytän narkkarilta, en ole nukkunut kahteen yöhön (heräilen pahoinvointiin), niskat on niin stanan jumissa ettei olkapäät liiku ja olen odottanut kotiinpääsyä viimeiset 48 tuntia kuin teinipoika pillua.

Anteeksi.

Mutta se valaisuosio. Olen pahemmin solmussa itseni kanssa kuin pitkilleen (niin ja siis ihan oikeasti tajuan tätä nyt...). Aikanaan eli vielä vuosi sitten mietiskelin tai ainakin yritin, mutta se jäi kun en pystynyt keskittymään. Aikanaan myös juoksin ja paastosin silloin kun homma lähti karkaamaan lapasesta, mutta nekin alkaa jäädä. Ja mitä totean. Minusta on tulossa huono ihminen. En pidä siitä mihin suuntaan liikun. Mietin liikaa ikäviä juttuja, annan niiden vaikuttaa itseeni, väsyn siihen etten luota Miehekkeen pysyvän kasassa (silläkin on päävaivoja), en pidä ihmisistä, riitelen niiden kanssa (uutta, olen aina ollut hissukka), puhun päälle ja liikaa, olen narsistinen ja ylipäätään irtaudun siitä ihmisestä joka olen halunnut olla. En vihaa itseäni, niin pitkälle on tultu, mutta en oikeastaan hirveästi pidäkään. Häpeän käytöstäni ja silti käyttäydyn koko ajan kuin idiootti. Enkä saa enää otetta siitä kuka olen ja millaiseksi niin hiivatisti haluan tulla.

Mietiskelyn aloitin silloin kun asiat oli oikeasti paskasti, kun ”toivuin anoreksiasta”, kun rasvaton piimäkin meinasi lentää kaaressa pyttyyn, Mieheke oli vielä enempi hajoillaan kuin nykyään, paniikkikohtaukset oli päivittäisiä tai ainakin viikottaisia vieraita, olin koko ajan mustelmilla (koulussa epäiltiin kotiväkivaltaa) kun kaatuilin ja raavin itseni kohtausten aikana, ja vihasin itseäni ja ruumistani, en pelkästään sitä miltä se näytti kuten nykyään vaan sitä mitä se oli yleensä. Istuin ja tuijotin seinää keskittyen ajattelemaan mitä tahansa yksittäistä asiaa kunnes pystyin näkemään sen edessäni tai tuijotin ulos ikkunasta ajatellen tyhjää. Ja puhuin tuntikausia itsekseni (terveen merkki). Tiedän että tämä on häröilyä, ketkä olette sitä mieltä olette ihan oikeassa, mutta näin sain ainakin paniikkikohtaukset harvemmiksi, ja sen jälkeen elämänhallintaa takaisin kun pää ei lyönyt koko ajan täysillä. Mutta siihen se osaltani jäi. Vedin oravanpyörää BEDin, oksentelun, anoreksian ja kaikkien kummien päähänpistojen kanssa viisi vuotta, ei vaan jaksanut, liian hapokasta. Ja ehkä se lopullinen halu parantua on aina ollut liian heikko, siinä tuli vastaan seinä, jonka viertä jatkoin viime vuoteen asti kunnes sekin tyssäsi. Ne tyypit ketä saa meditoimalla 24/7 buddhavirneen on hyviä rakentamaan henkisiä tikkaita, minä en ole. Tai syö sieniä.


Nyt. Olen väsynyt, en saa ajasta kiinni kun joka päivä meinaa loppua ennen kuin alkoikaan, en oikeastaan tiedä miksi teen mitä teen ja pieninkin viivästys tai virhe tai epäjärjestys ahdistaa. Olen toivoakseni lähestymässä sitä pistettä jossa minun on pakko alkaa tehdä jotain, koska nyt en jaksaisi vaikken todellakaan pidä tästä. Vaikka olen aina toivonut että tekisin muutokset vapaaehtoisesti, en pakkona. Silti.

lauantai 12. syyskuuta 2009

What a girl wants

Käytiinhän sitä pitkästä aikaa ulkona. Kivaa olla kavereiden kanssa, mutta kun Miehekkeen kaa ollaan koko kesä käyty chillailupaikoissa joissa kukaan ei tule liimaamaan itseään kiinni tisseihin (auttaa ehkä kun on melkein kaksi metriä miestä matkassa, tosin) ja kuulee oman ja toisten äänen ainakin huutamalla, niin onpahan täyteen pakattu bileluola vähän ahdistava. Mutta kamu löysi kivan oloisen miehen -minkä tarpeessa se on kipeästi, takana eroa ja näin-. Pääsin kotiin ”jo” neljältä korvat soiden ja suu kuivana kun en periaatteesta maksa vissystä yli kahta euroa (idiootti), revetäkseni riemusta kun vaaka näytti vähemmän kuin piitkään aikaan. Ehdin jo unohtaa miten hyvän hien saa pintaan tanssikapakoissa ilman että kukaan katsoo pahasti :) Selvisin muutenkin paljon fiksummin kuin kuvittelin mahdolliseksi, söin ennen lähtöä, ja ilta kului parilla viinilasillisella, kahdella juustokuutiolla ja yhdellä sipsillä (unohdin että ne on ihan stnan pahoja jos ei ole ahmintahimot päällä ja maistoin). Ja kannatti, vaaka kiitti <3 Nyt leikin krapulaa (jota tämä väsymys kyllä melkein vastaakin) ja datailen ja katon Pasilaa peiton alla, varmaan loppupäivän.

Yksi aihe mitä olen halunnut puida täällä enemmän nousi pinnalle äskettäin. Nimittäin se, että vaikka onkin aika kieroutunutta kiusata normaalipainoista (äwh, se se on) kroppaa laihduttamalla, etenkin kun tietää ettei pää välttis kestä kovin paljoa sekoiluja, teen tätä oikeastaan mielelläni. Minua ahdistaa olla tällainen läski, ei laihduttaa pakonomaisesti. Jaa miksi? Olen turhamainen, okei, ja se on yksi syy miksi en välittäisi olla pulla. Se varmaan pitää hengissä sitä anorektikkotyttöä joka muuten olisi tukehtunut läskeihini kauan sitten. Mutta silloin kun ei ole ahmiminen päällä (mikä muuten on edelleenkin tilanne, viime viikolla tuntui kerran siltä että voisi ahmituttaa mutta se meni ohi, jeejeejee!!), en ihmeemmin edes välitä syödä. Jos rääkkää itseään nälällä niin tuleehan siitä ahmimista, mutta hyvässä laihisaallossa syöminen tuntuu melkein velvollisuudelta jolla vältytään pökräämiseltä. Mitä se oikeastaan onkin. Mutta en pääse sopuun itseni kanssa siitä, onko tämä jotain ikiteinin huomionhakua, olenko oikeasti vain niin turhamainen että haluan kiusata itseäni näyttääkseni ihanteeltani, vai pääni jippo saada anoreksian kontrolli takaisin. Huolestuttavinta on, että oli se mitä tahansa noista, en välittäisi lopettaa. Enkä ole ihan varma, osaisinko. Siis kokonaankokonaan pysyvästi lopettaa laihduttamista. Toisaalta haluaisin yrittää, toisaalta olen ahminut niin kauan, etten ymmärrä miten pysyisin missään kokorajoissa jos en tasapainottaisi ahmimiskausia. Ja sitä paitsi, olen mielestäni aivan liian iso, miksi siis lopettaisin ennen kuin asia muuttuu. Varsinkin nyt, kun ahmiminen on pysynyt pois pidempiä kausia (eli +viikon) sitten sen kun olin 14. Tätä täytyy puida vielä, mutta nyt ei nuppi jaksa.

Lähden kattoon jos Pasilasta löytyis ratkaisu...

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Laihiksella ei syödä ja muita viisauksia

Ääwwwh. Tämä on taas niin tätä. Het kun pääsen hyvään alkuun alkaa hiivatinmoinen täpinä siitä että haluaa tuloksia nytnytNYT eikä huomenna, ja sitten ei tee mieli syödä mitän ja vain juosta lenkillä ja siitä tulee ahmimista. Vielä en siis ahmi vaan yritän syödä ihmisiksi enkä närkkiä activiajogurttia kahta tuntia, mutta kun ei tunnu hyvältä syödä. Olen laihiksella, ei silloin syödä. Vai...? No mut, jos turinailta kamujen ja viinin kanssa ensi viikolla lisäisi vähän kalorinsaantia, ja vähentäisi ahmimisriskiä.

Hassua muuten, ei ahmituta yhtään. Ei edes ajatus sipseistä, muroista, lakusta tai tuoreesta pullasta herätä vähääkään mättöhinkuja, ei pienimpiäkään, ja olen meinannut jo pariin otteeseen jättää puolitiehen sapuskan jonka olen päättänyt syödä. Tiedä sitten onko se halua onnistua vai vähän liikaa intoilua laihduttamisesta, mutta sopii juuri nyt oikein hyvin.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Tervetullutta pahoinvointia

Ei tämä sitten niin kauheaa olekaan. Sattui samaan työryhmään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tyyppi josta tykkään (kaverin esiaste tjtn), kämppä alkaa näyttää asuttavalta, ja alan harkita että jaksaisin tehdä bloginikin hyväksi taas jotain. Lisäksi päätin ottaa lainan eli päivystyksille voi sanoa hei-hei, ei tätä hommaa oikeen kestä jos hengaa öisin valveilla.

Ja laihdutus on alkanut mallikkaasti. Makkarini on jääkylmä, joten hiippailen kotosalla villasukissa teemuki kourassa mikä on hyvä kun en yleensä juo yhtään tarpeeksi. Lisäksi vatsani on skitsahtanut jostakin iltaisin jo monta päivää, tunti-pari ennen nukkumaanmenoa tulee huono olo, joten iltapala jää aika vähäiseksi. Ja juuri ILTAPALA on se mikä yleensä karkaa käsistä eniten, joten olen tyytyväinen vaikka vähän oksettaakin. Kroppa on selvästi mukana tässä missiossa! Hyvin paljon todennäköisempää on, että se on joku mäntti närästys tai menkat, mutta eipä mua haittaa olla tyytyväinen kolmeen lusikalliseen jogurttia ennen petiä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

When a bitch wants to win, she starts losing

Pitkästä aikaa taas! Tulin päivittämään näyttämään pitkää nenää jos joku arveli minun jo kokonaan häipyneen. Eli. Ahdistaa kertaa sata. Läskit sen kun leviää, mahallaan jos rötköttää katsomassa telkkua painuu sellaiset kraaterit peitosta turvonneeseen kroppaan että peilin edessä ei keksi kuka makkara sieltä katselee takaisin. Häivyin jo Miehekkeen luota masentumaan takaisin kämppääni johon päin en ole sylkäissytkään kolmeen kuukauteen. Käytiin reissussa, Italiassa, ja ihanaa oli. Sain tosin ilkeän muistutuksen siitä, etten ole laiha enää, mutta silti. Tsissus, minkä näköisiä naisia Välimeren seutu on täpösellään! Käytiin Nizzassakin, kerratkaa edellinen lause tuhannella niin tiedätte mitä ajattelin ne päivät. Että sitä onkin kykenevä sättimään ulkonäköään niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Olen taas ihan vitun pihalla kaikesta. Takaisin rutiineissani, koulussa, väsäilen thinspbookkeja ja kaipaan Miehekettä. Ennen lähtöä ehdin vielä polttamaan päreeni, hmm, neiti-ihmiseen jota on pakko kestää vaikka se välillä käy yli sietokyvyn. Nyt ollaan varmaan riidoissa, mikä häiritsee eloani paljon vähemmän kuin ehkä pitäisi. Se mikä häiritsee, että se saamarin - - - on laihduttanut (kuuluu lähipiirin krediitinkeräysmetodeihin...) ja se ottaa päähän niin maan stanasti. Minä en ole laihduttanut, yllätys yllätys. Olen sama leveäperse pyöriäinen kuin keväälläkin.

Mutta en kauaa. Jumalauta vihaan lällyreisiäni, allejani (jotka tosin ovat pysyneet armollisen pieninä verrattuna elopainooni) ja ennen kaikkea aivan liian kauas selkäpuolesta pullahtanuitta napaani enemmän kuin pitkään aikaan. Enkä välitä tarpeeksi siitä, millainen luuseri olen kun suuntaan voimavarani mieluummin skitsoamiseen kuin ongelmieni setvimiseen. En niin kauan, kuin ulkonäköni on tällainen pettymys.

Näin että pirteitä syysterveisiä Veeralta.