Pitäis kai poimia sieniä

Jokaisella pitäisi olla oma blogi johon avautua kaikesta mikä elämässä on perseellään, ja juuri tähän tarkoitukseen aion tätä blogistani nyt/taas käyttää. Viimeksikulunut viikko on ollut vähän rankka, vähäisessä määrin valaiseva ja aivan liian pitkä. Sain/ jouduin matkustamaan melkein koko viikon paikasta toiseen sosiaalisten häppeninkien, Miehekkeen ja töiden (tulevien sellaisten <3) takia. Onnekseni olen samanaikaisesti lääkkeillä jotka kieppaavat mahaa ympäri mitättömistä syistä (niinkö 5 tunnin maakuntamatkailu vaikka) ja ennalta varoittamatta ja kaiken lisäksi riittävän hullu käyttääkseni -krhm- tiettyjä ruuansulatusta tehokkaasti vaikeuttavia apteekkivalmisteita pakkosyömisen edessä. Lopputuloksena paskannan hammastahnaa, näytän narkkarilta, en ole nukkunut kahteen yöhön (heräilen pahoinvointiin), niskat on niin stanan jumissa ettei olkapäät liiku ja olen odottanut kotiinpääsyä viimeiset 48 tuntia kuin teinipoika pillua.

Anteeksi.

Mutta se valaisuosio. Olen pahemmin solmussa itseni kanssa kuin pitkilleen (niin ja siis ihan oikeasti tajuan tätä nyt...). Aikanaan eli vielä vuosi sitten mietiskelin tai ainakin yritin, mutta se jäi kun en pystynyt keskittymään. Aikanaan myös juoksin ja paastosin silloin kun homma lähti karkaamaan lapasesta, mutta nekin alkaa jäädä. Ja mitä totean. Minusta on tulossa huono ihminen. En pidä siitä mihin suuntaan liikun. Mietin liikaa ikäviä juttuja, annan niiden vaikuttaa itseeni, väsyn siihen etten luota Miehekkeen pysyvän kasassa (silläkin on päävaivoja), en pidä ihmisistä, riitelen niiden kanssa (uutta, olen aina ollut hissukka), puhun päälle ja liikaa, olen narsistinen ja ylipäätään irtaudun siitä ihmisestä joka olen halunnut olla. En vihaa itseäni, niin pitkälle on tultu, mutta en oikeastaan hirveästi pidäkään. Häpeän käytöstäni ja silti käyttäydyn koko ajan kuin idiootti. Enkä saa enää otetta siitä kuka olen ja millaiseksi niin hiivatisti haluan tulla.

Mietiskelyn aloitin silloin kun asiat oli oikeasti paskasti, kun ”toivuin anoreksiasta”, kun rasvaton piimäkin meinasi lentää kaaressa pyttyyn, Mieheke oli vielä enempi hajoillaan kuin nykyään, paniikkikohtaukset oli päivittäisiä tai ainakin viikottaisia vieraita, olin koko ajan mustelmilla (koulussa epäiltiin kotiväkivaltaa) kun kaatuilin ja raavin itseni kohtausten aikana, ja vihasin itseäni ja ruumistani, en pelkästään sitä miltä se näytti kuten nykyään vaan sitä mitä se oli yleensä. Istuin ja tuijotin seinää keskittyen ajattelemaan mitä tahansa yksittäistä asiaa kunnes pystyin näkemään sen edessäni tai tuijotin ulos ikkunasta ajatellen tyhjää. Ja puhuin tuntikausia itsekseni (terveen merkki). Tiedän että tämä on häröilyä, ketkä olette sitä mieltä olette ihan oikeassa, mutta näin sain ainakin paniikkikohtaukset harvemmiksi, ja sen jälkeen elämänhallintaa takaisin kun pää ei lyönyt koko ajan täysillä. Mutta siihen se osaltani jäi. Vedin oravanpyörää BEDin, oksentelun, anoreksian ja kaikkien kummien päähänpistojen kanssa viisi vuotta, ei vaan jaksanut, liian hapokasta. Ja ehkä se lopullinen halu parantua on aina ollut liian heikko, siinä tuli vastaan seinä, jonka viertä jatkoin viime vuoteen asti kunnes sekin tyssäsi. Ne tyypit ketä saa meditoimalla 24/7 buddhavirneen on hyviä rakentamaan henkisiä tikkaita, minä en ole. Tai syö sieniä.


Nyt. Olen väsynyt, en saa ajasta kiinni kun joka päivä meinaa loppua ennen kuin alkoikaan, en oikeastaan tiedä miksi teen mitä teen ja pieninkin viivästys tai virhe tai epäjärjestys ahdistaa. Olen toivoakseni lähestymässä sitä pistettä jossa minun on pakko alkaa tehdä jotain, koska nyt en jaksaisi vaikken todellakaan pidä tästä. Vaikka olen aina toivonut että tekisin muutokset vapaaehtoisesti, en pakkona. Silti.