perjantai 23. tammikuuta 2009

Ohi on!

Alkuvuoden Veerantappoputki on nyt jotakuinkin kasassa, ja voin rauhassa vetää lonkkaa koko viikonlopun. Wiih! Jo oli aikakin, alkoi kiristää jo muuallakin kuin vyötäröllä. Ja niin, syömiseni ovat ihan päin helvettiä, alan pian käyttää itsestäni näitä norsu-valas-tankki -kategorian ilmauksia, mietin laihduttamista aina kun nukun tai syön (jälkimmäinen on hiukka irvokasta- mättää sapuskaa suuhunsa ja kuvitella dieettiä) mutta juuri nyt on välitys vähässä. Jos tilanne olisi toinen, ottaisin tähän äpäkän parin päivän ryyppyputken, mutta (TÄTTÄDÄTÄÄ!) Mieheke pääsee sittenkin tulemaan, joten luvassa on kaiken hyvän huipuksi paljon telkun töllöttelyä, kaupungilla käppäilyä ja hm-hm-hmmiä, jotka toivottavasti tuulettavat vähän päätäni. Awh, ratkean tähän tyytyväisyyteeni (joskin aamun ahmimishetkeen myös) ihan juuri.

No mut joo. Hyvästä yrityksestä huolimatta laihdutus rullaa mielessä jatkuvasti. En vain osaa olla ajattelematta sitä, kun vatsamakkarat pomppivat näköpiirissä. Ajattelin, että jos saisin nyt vähän päätäni ja näinollen syömisiäni rauhoittumaan, ottaisin vielä toisen kuukauden laihduttamattomuusharjoituksia, ja sitten jonkun terveen, hitaan tavoitteen maaliskuulle. Katsoo nyt. Ei tämä ole muuta kuin sitä, etten osaa olla vähintäänkin muka-laihduttamatta, muttei ole kiva olla tyytymätön itseensä tekemättä asialle mitään.

Muutes, edellisen tekstin syyllisyysoksentaminen kumma kyllä auttoi. Onnistuin keskittymään mietiskelemään asian tiimoilta, ja muistin kuinka tyhjäpääteininä päätin kostaa kaverilleni luottamuksen pettämisen ja välirikon pahentamalla silloin jo olemassa olevaa anoreksiaani (tyyliin vielä sä näet et voi tehdä noin) tehdäkseni hänen olonsa huonoksi. Ja tässä ollaan nyt, en tiedä olisiko taudinkuvassani ollut eroa ilman sitä, mutta tyhmää se oli joka tapauksessa. Ehkä sillä on jotain tekemistä ruikutusallergiani kanssa. Bittu mikä itsesääli-idiootti olenkaan ollut.

Et näin. Pitää lähtä ruokkoamaan itseni ennen Miehekkeen tuloa, näytän siivottomalta.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Vahinko kiertämään

Ja nyt kaikki kivat myötätuntoiset hyvät ihmiset ja kaverit simmut kiinni ja siirtykää seuraavaan blogiin kiitos.

Nimittäin tämä hävettää itseänikin (mikä on pääsyy siihen, että kirjoitan siitä tänne, en aio avautua siitä muualla), mutta minkäs teen. Olen huono ystävä. Paha ihminen. Paha ja vittuuntunut ihminen, tarkemmin ottaen. Rikoin tässä neljän seinän sisällä -putkeni ja suostuin kaverini kahvilapyyntöön. Kamullani on ns. ollut vaikeeta jo hyvän aikaa, ja silloin kaverit on niitä kelle puretaan ja ketkä kuuntelevät eikös niin. Niin. Ja minä kuuntelen ja nyökyttelen ja mietin ratkaisumahdollisuuksia ja näin. Nyt tarina on toistanut itseään jonkin aikaa (koko juttu jatkunut ~ vuoden), ja alkaa saada draamamaisia piirteitä (mihin tällainen voisi johtaa, ja miten huonosti se voi mennä ja miten vaikeaa hänellä on ajatella sitä ja elää sen kanssa). Hän on puhuu sen kaikille joka kerta nähdessä, ja viimeisen parin kuukauden aikana juttu on käsittääkseni menettänyt uutisarvoaan tuttavapiirissä (tilanne kun on rauhoittunut). Ymmärrän, että voi tuntua väärälle että ihmisten elämä jatkuu hänestä huolimatta, ja se, että ihmiset (vaikkeivät voi ymmärtää tästä ja miltä se tuntuu mitään eivätkä tietää miten lohduttaa/neuvoa/ymmärtää) antavat tyhjänpäiväisiä neuvoja ja menevät vaikeiksi kun hän sanoo sulkeissa olleen ääneen, tai yrittävät vaihtaa puheenaihetta. Kai se kuuluu jotenkin prosessiin. Mutta nyt draamakunigattaren (aiemmin aivan oikeutettu) show löi minullakin jauhot kurkkuun. Kuuntelin kaksi tuntia nonstop ruikutusta, tuon sulkeissa olleen kun ehdotin jotain, muutamat muuhun liittyvät valitukset ja sitä miten hän on erilainen ja erilaisessa asemassa muihin nähden.

No hyvä, se on varmaan joku vaihe, ehkä hänelle ei ole aiemmin tapahtunut vastaavaa, ehkä hän tarvitsee sosiaalista hyvitystä siitä että hänellä kävi paska mäihä, ehkä hän ei halua tehdä extraa saadakseen elämänsä uomiinsa ja haluaa vakuuttaa ympäristönsä siitä ettei se ole mahdollista.

Mutta hän kerjää sääliä. Ei enää myötatuntoa, tukea, apua. Vain sääliä. Enkä voi sietää ihmisiä (en itseäni, saati muita) jotka kerjäämällä ja toisia syyllistämällä ruikuttavat voivoita, elämä on epäreiluata, miten sinä jaksatia, ja saathan sinä puhutia ihmisiltä, joiden elämä ei ainakaan vaikuta kiinnostavan häntä pätkän vertaa (kertaan nyt vielä, juttu ei ole uusi, minusta on ihan normia ettei tilanteen ollessa paha kykene muuhun). Olin lopulta melkein koko kaksituntisen hiljaa, mikä oli ihan hyvä, luulisin, en kertonut kuulumisiani kun vuoroa ei tullut enkä ehdottanut mitään. Tunsin oloni hyväksikäytetyksi (ja voin vakuuttaa etten tunne niin usein), tuntui kuin hän olisi saanut tyydytystä siitä, että märehti kustannuksellani. Käydessäni vessassa päätin heittää hirveä hiljaa hiipivällä vittuuntumisellani ja vakaasti yrittää aloittaa keskustelua, täällä sattui yksi meihin kumpaankaan suoranaisesti liittymätön hassu tapaus ja kertoisin sen. Mutta en lopputapaamisemme aikana saanut kertaakaan suunvuoroa vaihtaa aihetta.

Sääli, se olisi saatanut piristää häntä.

Kiitos jos et lukenut tänne saakka. Tämä häiritsee minua, ja blogi on sopivan anonyymi kanava kaataa harmitus ja häpeä ja epäystävämäisyys (ihan oikeasti, tuolloin sanotaan mitä ajatellaan ja selvitetään juttu vaikka se tarkoittaisi haukkuja ja välirikkoa) viattomien sivullisten niskaan. Epäilen ihmistuntemustani ja oman ärsyyntymiseni syitä vain nyt niin paljolti, että tekee hyvää iskeä tällä näppistä. Lohduttaudun sillä, ettei sinulla ollut velvollisuutta lukea tänne asti.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Supergirls just fly?

Ennen kuin menen siihen mitä varsinaisesti kirjoitan tänään, hehkutan pientä saavutusta: En syönyt loppuviikon lounastarpeitani torstaina, ja näinollen minulla on tänäänkin tiedossa lämmin ruoka (päätin, että jos ahmin ne, en osta uusia ruokatarpeita ennen kuin ensi viikolla). Huhhahhei!

Ja sitten kotimaan uutisiin. Olen kiireinen. Niin kiireinen, etten ole
siivonnut kämppääni kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun tulin joulun jälkeen kotiin, nukun liian vähän vähintään joka toinen yö, enkä ehdi ajattelemaan sitä, että olen paksu enkä tee asialle mitään muuta kuin syön lisää (se on muuten hyvä juttu se, etten ehdi ajattelemaan siis). Näinköhän alitajuisesti sössin tahallani alkuviikosta, jotta en varmasti ehdi miettimään liikaa, kuka tietää. Joka tapauksessa, nyt tekemisen määrä alkaa paisua yli äyräiden. Pidin edellisen vapaapäivän ennen loppiaista, eikä seuraavaakaan kuulu ennen kuin viikon päästä, jolloin helpottaa vähäksi aikaa. Ja kirsikkana kakkuun, Mieheke ei ehkä pääsekään tulemaan silloin, ja jos niin, joudun keksimään itselleni lisää tekemistä (yövuoroja on kuulemma vapaana, hmm) etten poksahda tämän kolmen viikon putken jälkeen silkasta alipaineesta. Tekemistä kyllä on, juttuja on alkanut kasautumaan (ja minussa asuu sen verta pientä perfektionistia että annan asian häiritä), voisin korjata tämän paskan koneenikin joka jumittaa joka toisessa sanassa, tai koittaa helpottaa helmikuuta tekemällä vaikka jotain etukäteenkin. Mutta en haluaisi, ja koska se on minulle aika harvinaista, on ehkä syytä ottaa se huomioon.

Istuin eilisiltana lukemassa, juomassa punkkua ja puhumassa itsekseni hyvän tovin. Join enemmän kuin yleensä, söin siihen kaveriksi hedelmäsiivuja (vaikka olen vakuuttunut siitä, ettei punkun kanssa pitäisi syödä hapanta koska se värjää hampaita vieläkin enemmän, pruuv mii vrong) ja mietin miksi revin itseäni niin moneen suuntaan. Kai se on se tyypillinen illuusio siitä, että ollakseen riittävä täytyy olla kiireinen, mutta olen aina pitänyt näkyvää kiireisyyttä merkkinä järjestelykyvyttömyydestä (ja minä en ole järjestelykyvytön [enhän]). Nyt kuitenkaan oma kiireisyyteni ei voisi olla enää kovin paljon näkyvämpää, en ole tavannut yhtäkään ihmistä ajanviettomielessä kahteen viikkoon, kämppäni on kuvottava (onneksi kämppiksillä ei ole ollut asiaa, joka kerta kun kuulostaa siltä, että joku on tulossa koputtamaan lähden vastaan etteivät he näkisi huonettani), tiskejä lojuu, ja nuo punkku-luku-yksinpuhelut (kuten myös bloggailu) ovat pois uniajastani, mutta en usko pysyväni järjissäni tai ainakaan työkunnossa ilman niitä.

Väsyttää, kello on 12 lauantaina ja minua väsyttää ihan perkeleesti. Ja jos keksin olla jaksamatta tätä viikkoa, tämä ei helpota kuin ehkä vapuksi, joten syitä painaa olisi kyllä. Ja helkkari, se on yksi viikko, mihin itsekurini on karannut. Ajattelin hetken vakavissani että kirjoittaisin ensi yön, minulla on kaksi novelliajatusta odottamassa siirtymistä paperille, siihen riittäisi virtaa kyllä, oman elämän elettävänä pitämiseen sen sijaan ei. Voi äly.

torstai 15. tammikuuta 2009

Itku lyhyestä ilosta

Niin siinä sitten kävi, että päästyäni ahmimattomuuden makuun ruma peikko ryömi taas esiin kaapistaan, ja tämän päivää olen vuoroin mättänyt kaikkea käsiin sattuvaa, vuoroin tuijottanut itku kurkussa Läski-Lauantaina makkaroistani muistoksi ottamaani kuvaa. Syötyäni kaksi terveellistä, normaalia ateriaa napostelin (Virhe 1.) ruiskräkkereitä teen seurana. Kun en voinut lopettaa, otin kuvan eteeni, ja se auttoi kunnes vein mukini keittiöön (Virhe 2. Ahmiessa ei mennä keittiöön). Sillä reissulla hävisivät jäljellä olleet koti-hillot ja puoli pakettia hapankorppuja. Tongin kaappejani, etsien jotain mistä ei ollut tarkoitus tulla loppuviikon lounaat, söin mitä löysin, istuin sängylläni miettien eikö täällä ole mitään muuta syötävää, muistin vierasvarahunajan, no, tiedätte mitä sitten tapahtui. Lähdin lenkille, mikä helpotti, muttei tarpeeksi ettenkö olisi paluumatkalla poikennut hakemassa paikallisesta halpamarketista lastin mandariineja ja purkkihedelmiä (Virhe? en ole ihan varma). Nyt mussutan vuoroin niitä, vuoroin purkkaa ja yritän pysyä poissa kyökistä (pakkasessa on vielä lisää hilloa) ettei tämä karkaisi ihan totaalisesti lapasesta.

Tämä on nöyryyttävää. Mandariinit on kohta loppu, ja olen enää piirun päässä siitä pisteestä, jossa tuikkaan vaatekaappini tuleen siinä toivossa, etten synkimmälläkään hetkellä lähde lähikauppaan pelkissä kengissä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Jääkaapissani asuu pieniä tonttuja jotka laittavat ruokaani lihotusainetta

Minusta alkaa tuntumaan, että minulla on laihtumiseen jonkin sortin fiksaatio (Sherlock...). Ei siinä mitään, tykkäisin olla laiha ja käytän laihtumiseen epäterveitä keinoja eikä se ole hyvä ja näin, mutta minusta alkaa tulla paranoidi. Olen jokaisen syömäni normiaterian jälkeen varma, että nyt painoni on noussut rakettina ja voin heittää entiselle maksipainolleni hyvästit kiitäessäni sen ohi uusiin ahdistusulottuvuuksiin. Että ruuassani oli enemmän rasvaa/sokeria mitä tahansa kuin luulin (niin, ja teen kaiken ruokani itse), etten kuluta niin paljon kuin arvelen, että vain salaperäisesti levähdän jos yritän syödä normaalisti. Paradoksaalisinta koko jutussa on, että lihon eniten rajoittaessani syömisiäni, koska se johtaa aina ahmintaan, nyt sen sijaan joulukilot ovat kohta historiaa (miten ihmeessä, en ole tehnyt mitään), ja jokainen alkanut ahmintani (joita on ollut päivän, parin välein) on päättynyt siihen, että tuijotan ruokaa ja pohdin syönkö vain nopeasti vaiko ahminko, sitten muistan luvanneeni olla laihduttamatta vaikka ahmisinkin, ahdistun, ja pienen painiskelun jälkeen lopetan.

(Antakaa anteeksi, ajatusoksennus menossa ja piste-näppylä kadoksissa.)

Siis, ahmintaongelmani helpottaa, pitkästä aikaa. Varsin odottamatonta. Minulla on ollut siinä aina kausia, ehkä se on sitä 'normaalia' (jos epänormaalissa voi olla sellaista) vaihtelua, joka tapauksessa olen siitä iloinen. En ajattelekaan sitä ihan niin paljoa. Ehkä tämä laihdutusmania on vienyt kaiken tilan päässäni. Laihduttamista sen sijaan ajattelen ehkä noin puolen minuutin välein, joten se on 1500 ja rapiat tänään. Heh, ajatus per kalori. Ei siinä hirveästi muuta kerkiäkään.

Mietin mitä tapahtuu sitten, kun tämä kolmekuukautinen on tarvottu. Olen koko ajan varmempi siitä, etten halua jäädä tähän kokoon, joten jonkin sortin kropanmuokkaus on edessä keväällä. Palaako ahmiminen silloin kuvioihin? Vai kykenisinkö tekemään tämän järkevästi (buahhah). Olisi tietty kiva ryhtyä pidempiaikaisesti miettimään jotain muutakin kuin ruokaa, mutta siihen en ehkä ole henkisesti valmis (edelliskerta päättyi ahmintaputkeen joka johti syömättömyyteen ja kyseenalaisiin laihdutuskeinoihin joka johti suolisto-ongelmiin joka johti kahden kuukauden vitutukseen). Joten jos en keskity syömään normaalisti, keskityn laihduttamiseen (jonka täytyy tämän kolmen kuukauden räpeltämisen jälkeen tuntua lomalta).

tiistai 13. tammikuuta 2009

1+1=WTF

Jos on lusikalla annettu ei kai voi kauhalla vaatia. Kössähisin tässä erään asian vähän keskivertoa pahemmin, ja sain askarrella hetken keksiäkseni että mitäs nyt. Ei sinänsä liian yllättävää, mutta jotenkin se vain joka kerta nostattaa yhtä suuren häpeän, itkuraivon ja vitutuksen aallon (kössäys ei liity syömishäiriöön, jos ei oteta lukuun sitä ettei sitä ehkä olisi tapahtunut jos olisin keskittynyt teini-ikäisenä vatsani pienentämisen sijasta aivojeni kasvattamiseen, yksityiskohdat jääkööt siis kertomatta, siltä varalta että joku tuttu lukee). No mutta, vietin tässä iloisesti tovin elellen tonnikalan ja purkan voimin, korjaillen onnettomuutta. Viimeisin suunnilleen onnistuikin, ja nyt minulla on edessäni kiireisen ja haastavan kaksiviikkoisen sijasta (joka siis oli ohjelmassa ennen kuin tuhlasin kaiken aikani turhaan työhön) paniikkipaskat housussa juoksemista kymmen päivää tai kunnes pää tai jalat pettävät alta. Jee!

Helpotuttaa (siis etten olekaan tuomittu opiskelijan pahimpaan painajaiseen) väsyttää (en ole nukkunut), ärsyttää, vituttaa.

Varsinkin viimeistä, Mieheke tulee vasta kahden viikon päästä.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Pää jumittaa, ei keksi otsikkoa

Vetäisin tässä flip-boing perslennot mielenrauhalleni ja hyvinvoinnilleni, kuvaannollisesti tosin vain. En nukkunut toissayönä, mistä kiitoksena pääni särki tietyömaajytytystä armotta koko eilisen (olen tainnut joskus avautua näistä päänsäryistäni, ehkä). Napsin päänsärkylääkkeitä ja päässä soi joskus lapsikuorossa laulettu Tikka-laulu, enkä saanut tehtyä mitään. Koska koko päivä oli turha, päätin illalla pitää lupauksen kaverilleni lähteä hänen kanssaan pippaloihin. Siellä oli minun lisäkseni tasan yksi selvänä (tai no, minäkin olin särkylääkepöhnässä), ja ruokaa, joka turvottaa kilon jos sitä syö neljä suuntäyttä! Sitähän minä tosin en tiennyt ennen kuin tänä aamuna.

Vaaka näytti enemmän kuin ikinä. Oikeasti ikinä.

Kylppärin peilin mukaan tämä on turvotusta (en tiennyt, että silmien yläpuolellekin voi tulla näin isot silmäpussit). Sitä paitsi en säryltäni syönyt eilen pippaloruoan lisäksi kuin pari ruissaria. Mutta hituttaa se silti. Ja tästä päivästä uhkaa vauhdilla tulla yhtä mälsä kuin eilisestä. Päänsärky tekee pikkuhiljaa tuloaan, mutta päätin etten ota tänään lääkkeitä. Riittää tältä viikolta niiden kanssa, sitä paitsi niillä saattaa olla osuutensa tähän pöhöönkin. Onpahan laiharittomuus turvattu, liikunta -juoksulenkistä puhumattakaan- on poissa laskuista kun pääkään ei käänny ilman pientä pahoinvointia.

Väsyttää ihan pirusti, mutta mitään muuta ei olisikaan kuin hoidettavia hommia. Säästäisiköhän pääni minut uudelta sätkyltä jos otan pari kahvikupposta ja koitan hyökätä kohti lauantaita niiden voimin.

Niin juu, oli muuten kivat pippalot ne eiliset, vaikka lyhyesti olinkin. Tosin meikkini vaihtoi väriä kun illan superkaunis emäntä mainitsi olevansa iloinen joulukiloista. Oli kuulemma laihtunut viime keväänä ja ettei se hyvä juttu ole sekään. Ja tosiaan, en nukkunut toissayönä koska ahmin toissailtana. Niih.

torstai 8. tammikuuta 2009

Leikisti lieassa

En ole laihiksella vaikka painan ihan tositosi paljon ja se ottaa tositosi paljon päähän. Pelkään hiukka hysteerisesti ahmimiskohtausta, jota siis vielä tänä aikana kun olen ollut kotona ei ole tullut, koska en voi ottaa perinteistä psykonarttukohtausta jälkikäteen tasaamaan painoa (koska se luetaan laihduttamiseksi). Syön kahden tunnin välein, olen koko ajan nälkäinen enkä uskaltanut ostaa kaupasta mitään nyrkkiä pienempää jota voisi napostella ja josta siis voisi alkaa ahmintakohtaus. Ja rehellinen ollakseni huijaan. Toivon, että laihduttamattomuus laihduttaisi minua edes pari kiloa. Mutta se, etten uskalla ahmia on oikein hyvä juttu, joten jotain hyvää tässäkin. En vain tiedä miten päin olisin keittiössä. Tein eilisiltana kymmeneltä (!!!) nälkääni vihannesomenadippiä jossa oli avokadoa (jota btw en vihaa vaikka rasva tirskuu hampaissa), mietin mitä ihmisenruokintaoppaat sanovat iltasyömisestä, otin kaveriksi lasin punkkua, ihmettelin koko touhuani vähän aikaa ja söin lopulta sen dipin. Leikin, että on hyvä kausi, jona hetkellisesti uskon syömishäiriön olevan häipymässä, tai että olen ihan hoikka vaikka painoindeksini alkaisi kakkosella. Syön leikisti hyvällä ruokahalulla, käyn leikisti ihan muuten vaan kaverin kanssa kävelyllä, teen iltapalaa joka leikisti ei lihota eikä laihduta, niin kuin hyvinä kausina on tapana.

Mutta nyt ei ole hyvä kausi. Nyt on hyvän kauden jälkeisen todellisuuden ja kehnon kauden välinen kausi, jotka edeltävät sinkäyrän alinta, Tosi Paskaa kautta. Jos tämä lykkää viimeisintä eteenpäin vaikka kesälle, jolloin minulla on Mieheke tukena, oikein kiva, jos ei, internet saastunee entistä pahemmasta angstista tässä kevään mittaan.

Löysin päiväkirjakirjoituksia viime kevättalvelta (kirjoitan päiväkirjaa harvoin ja yleensä jollekin satunnaiselle vihkoaukeamalle, joten ne ovat kaikki ripoteltuna hävyksiin kämpässäni), joissa puin jotain minun ja Miehekkeen kriisiä, podin läskiahdistusta ja huimausta (ai mikä se on?) ja painoin viisi kiloa vähemmän kuin nyt kiitos takana olleen Tosi Paskan kauden. Miten sitä joka vuosi unohtaakin, että on jatkanut tätä samaa rataa n+1 vuotta, ja sairaus toistaa itseään pienin variaatioin ja jatkuu vaan.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Pelasta maailma, tee se jo tänään, tee jotakin mahdotonta

Lupasin uutenavuonna olla laihduttamatta kolmeen kuukauteen. Meinasi tyssätä viime torstaina anopinpöytä- ja jätskiähkyyn se lupaus, mutta pahimman pitäisi nyt olla ohi. Painoni nousi jouluna ihan hirveästi koska en edelleenkään osaa olla niinkun normaalit kun kukaan ei näe, mutta eihän mitään, nyt leikitään pullahiirtä pari kuukautta ja setvitään päänuppia. Tähän pelleilyyn on pakko saada joku stoppi, en opi ikinä syömään jos olen kuusi päivää viikosta laihiksella. Lihaskuntoa ja muuta liikuntaa en jätä pois (joku raja), mutta yritän olla hukkaamatta palloa siinäkään. Eli, en jätä syömättä tarkoituksenani laihduttaa, kuntosali on pannassa ja säännölliset treenit jatkuu helmikuussa.

Ja joo, vituttaa jo valmiiksi.

Ei pelkästään se, että haluaisin mielettömästi painua salille huhkimaan ahmitut keksit ja suklaat ja piirakat pois, vaan myös siksi, etten tiedä miten pystyn tähän. Tein lupauksen Miehekkeen vieressä vietetyn ajan huumassa (se ihminen vaan tekee onnelliseksi. Sillä, että se jaksaa vielä monen vuoden jälkeen huomata jos laitan tukkani ja kehua kauniiksi saattaa tietysti olla tekemistä asian kanssa... ;), mutta yksinään omassa kämpässä arki jämähti vastaan aika kylmänä. Sillä, että lempifarkut kiristää, vatsa pömpöttää ja selluliitit kummittelee peilistä on ihmeellinen voima naisen psyykeen. Pari kuukautta ei ole yhtään mitään, voisin koittaa purkaa ahdistusta lihaskuntoiluun (tekisi tervettä meikäläiselle) pudottamatta painoa tai wohou, yrittää nauttia siitä ettei puntarin lukema määrää päivän kulkua mutta kun on niin saatanan vaikeaa. Onneksi on sentään oma puntari nyt, ei tärvitse arvailla painoa muista. En käsitä, milloin minusta tuli niin elämäntapalaihduttaja, etten enää tiedä mitä ostaa kaupasta, miten paljon syödä ja milloin. Mutta, asian hyvä puoli on, että hämmennyksen keskellä ei ahmituta ihan niin paljon kuin keskimäärin.

Pitää varmaan käydä oikeasti ostamassa joku päivittäinen ruokailu for dummies -opas, ei minulla ole tästä jutusta haisuakaan. Että huhtikuuta odotellessa sitten vain.