Aika palata

Yhtä ja toista on muuttunut, enkä oikein tiedä miten jatkaa blogiani. Olen laihtunut. Ahmiminen on kadonnut, se on poissa, ja olen huojentunut, jopa kiitollinen. Olin kesän töissä, yhdellä sanalla. Tein töitä aamusta iltaan, viikonloput ja yötkin välistä. Mieheke kesti, en kyllä käsitä miten. Laihduin, leikkautin uuden kampauksen, en ehtinyt miettimään syömistä, en liikkunut, kuntoni huononi, vanhat farkut mahtuvat silti. En oksentanut kertaakaan (aplodit tähän, kiitos).

Pelikuva tuntuu vieläkin vieraalta, mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmasta.

Nyt olen taas erossa Miehekkeestä, yksin perjantai-iltana ensimmäistä kertaa kuukausiin, juovuksissa niin ikään ensimmäistä kertaa kuukausiin (koska tämä saatanan etutalvi hyytää kämpän niin ettei selvin päin saa unta). Vähä ruoka ja riittävä ressi = kännit kahdesta rommikolasta, jee.

Helpottavaa olla takaisin kämpällä. Kämppikset lähti radalle, ihanaa olla yksin välillä. Edessä on muutoksia, valmistuminen häämöttää, sen myötä muutto Miehekkeelle, rahavaikeuksienkin loppuminen ehkä joskus. Vuosi aikaa selvitä siihen kuntoon että selviän oikeassa parisuhteessa. Se alkaa iskeä nyt. Se, että syömishäiriöelämän salailu alkaa olla lopussa.

Rauhempaa

Viime viikot on menny jotenkin sumuisesti, ja näinpä heräsin nyt järkkyyn kasaan tekemättömiä ja puolitehtyjä hommia, ahdistelevaan gradun ohjaajaan ja hirveää vauhtia lähestyvään kesään jonka valmistelut kuten vaikka kämppä on pahasti puolitiessä. Tämä sai vähän vauhtia hommiin, ei yhtään riittävästi, mutta alkuun kuitenkin.

Muuten meno on ollut yllättävän säyseää. Pidän pientä päivyriä ahmimisista ja muista häröilyistä, ja vaikka sinällään tilanne on aika sama kuin ennen, määrät ja tilanteet on menneet paljon parempaan suuntaan. Vaikka syön vähemmän kuin yleensä (ei välttis hyvä mutta kun ei tee mieli nin ei tee), ahmin myös paljon vähemmän, ja se on pikemminkin sellaista huomaamatonta jatkuvaa natustamista kuin järkijättö kohtaus. Se vaan loppuu ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Ehkä se on siitä että pystyn vihdoin nukkumaan ainakin kuusi tuntia yössä jokseenkin yhtä soittoa. Mene tiedä. Mutta yleensä kunnon ressiherätys ajaa edes miettimään ahmimista, nyt päässä on yllättävän tyyntä.

Tykkään siitä.

Ongelmia

Olen taas lakannut nukkumasta ja syömästä niin kuin tervettä olisi, ja se on antanut tilaa miettiä koko tätä kuviota lisää. Ensinnäkin, minua vituttaa etten osaa päättää haluanko olla terve vai en. Siinä ei pitäisi olla mitään miettimistä, mutta silti en pysty päättämään että lopetan tämän. Kyse ei ole enää siitä olenko sairas vai en, en ole sairas. Häilyn jossain kroonikon ja toipuvan välimaastossa, mutta en ole sairas siten kuin tämän kanssa ollaan sairaita. Oikeasti sairaita. Olen kuivilla. Miksi siis en voi päättää tätä. Välillä on päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista mitä tulee terveeseen ruokasuhteeseen, ja sitten niitä joina jääkaappi tyhjenee eikä mikään pysy sisällä. Mutta jälkimmäiset ovat selkeässä vähemmistössä, ja suurimman osan ajasta yritän selvitä syömään ahmimatta tai kestämään ahmimisen jälkipyykin.

En usko voivani olla terve. Järjetöntä, koska totta kai voisin olla, mutta en usko siihen. En usko tosissani että mikään muuttuu.

Nyt olen rauhallinen, ahmitus on pysynyt viikon poissa. Siinä on itse asiassa toinen ongelma (hokaisu nro 2). Olen valitellut aiemminkin etten syö silloin kun en ahmi. No, en taaskaan söisi jos pärjäisin ilman, kaikki maistuu paskalle. Tein listaa syötävistä joista pidän. Siis asioista joista pidän silloinkin kun tarve ahmia ei vello yli pään. Listasta tuli lyhyt. Kaikkeen mitä olen ahminut usein yhdistyy oksennusfiilis, ja vaikken olisi oksentanutkaan jotain tiettyä merkittävän paljoa, siihen yhdistyy silti ahmiminen. Enkä tykkää jutuista joita teki mieli anoreksia-aikoina, en useimmista lämpimistä ruoista enkä mistään mikä tuntuu suussa väärältä (objektiivisuus kunniaan...). En ylipäätään paljoakaan syötävistä (miksi **tussa minulla sitten on ahmimishäiriö!?!?).

Mutta tykkään:
kahvista
jäävuorisalaatista ja (suola)kurkusta
maya-suklaasta ja pandan vadelmalakusta
kuivatusta ruisleivästä
valkeasta teestä
karpalomehusta (oikeasta, ei siitä tönkkösokeroidusta huijaustiivisteestä)
avtivia-jogurteista
kylmistä keitetyistä ja kuumista uuniperunoista
omatekoisesta kanttarellipiirakasta
sipulikeitosta

Ei ihme jos on vähän ongelmia hemoglobiinin ja vatsan kanssa...

No vitja, syön mä muutakin, mutta suurimman osan ajasta niin kuin vaikka nyt kaikki (ylläluetellut mukaan lukien) syömiseen liittyvä ällöttää. Tuntuu kohtuuttomalta joutua syömään elääkseen nytkin, kun sisäistä, kaiken ylittävää pakkoa siihen ei ole.

Viikon mission (im)possible on kuvitella itsensä terveeksi. Toivottavasti uni jättää tulematta, tuota toimeksiantoa ei ehkä selvitetä 16 hereilläolotunnilla. Koska aion tapella tätä vastaan. Ja joku päivä uskon siihen että tulen terveeksi.

Valoa tunnelin päässä

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.



P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!

What a girl wants

Käytiinhän sitä pitkästä aikaa ulkona. Kivaa olla kavereiden kanssa, mutta kun Miehekkeen kaa ollaan koko kesä käyty chillailupaikoissa joissa kukaan ei tule liimaamaan itseään kiinni tisseihin (auttaa ehkä kun on melkein kaksi metriä miestä matkassa, tosin) ja kuulee oman ja toisten äänen ainakin huutamalla, niin onpahan täyteen pakattu bileluola vähän ahdistava. Mutta kamu löysi kivan oloisen miehen -minkä tarpeessa se on kipeästi, takana eroa ja näin-. Pääsin kotiin ”jo” neljältä korvat soiden ja suu kuivana kun en periaatteesta maksa vissystä yli kahta euroa (idiootti), revetäkseni riemusta kun vaaka näytti vähemmän kuin piitkään aikaan. Ehdin jo unohtaa miten hyvän hien saa pintaan tanssikapakoissa ilman että kukaan katsoo pahasti :) Selvisin muutenkin paljon fiksummin kuin kuvittelin mahdolliseksi, söin ennen lähtöä, ja ilta kului parilla viinilasillisella, kahdella juustokuutiolla ja yhdellä sipsillä (unohdin että ne on ihan stnan pahoja jos ei ole ahmintahimot päällä ja maistoin). Ja kannatti, vaaka kiitti <3 Nyt leikin krapulaa (jota tämä väsymys kyllä melkein vastaakin) ja datailen ja katon Pasilaa peiton alla, varmaan loppupäivän.

Yksi aihe mitä olen halunnut puida täällä enemmän nousi pinnalle äskettäin. Nimittäin se, että vaikka onkin aika kieroutunutta kiusata normaalipainoista (äwh, se se on) kroppaa laihduttamalla, etenkin kun tietää ettei pää välttis kestä kovin paljoa sekoiluja, teen tätä oikeastaan mielelläni. Minua ahdistaa olla tällainen läski, ei laihduttaa pakonomaisesti. Jaa miksi? Olen turhamainen, okei, ja se on yksi syy miksi en välittäisi olla pulla. Se varmaan pitää hengissä sitä anorektikkotyttöä joka muuten olisi tukehtunut läskeihini kauan sitten. Mutta silloin kun ei ole ahmiminen päällä (mikä muuten on edelleenkin tilanne, viime viikolla tuntui kerran siltä että voisi ahmituttaa mutta se meni ohi, jeejeejee!!), en ihmeemmin edes välitä syödä. Jos rääkkää itseään nälällä niin tuleehan siitä ahmimista, mutta hyvässä laihisaallossa syöminen tuntuu melkein velvollisuudelta jolla vältytään pökräämiseltä. Mitä se oikeastaan onkin. Mutta en pääse sopuun itseni kanssa siitä, onko tämä jotain ikiteinin huomionhakua, olenko oikeasti vain niin turhamainen että haluan kiusata itseäni näyttääkseni ihanteeltani, vai pääni jippo saada anoreksian kontrolli takaisin. Huolestuttavinta on, että oli se mitä tahansa noista, en välittäisi lopettaa. Enkä ole ihan varma, osaisinko. Siis kokonaankokonaan pysyvästi lopettaa laihduttamista. Toisaalta haluaisin yrittää, toisaalta olen ahminut niin kauan, etten ymmärrä miten pysyisin missään kokorajoissa jos en tasapainottaisi ahmimiskausia. Ja sitä paitsi, olen mielestäni aivan liian iso, miksi siis lopettaisin ennen kuin asia muuttuu. Varsinkin nyt, kun ahmiminen on pysynyt pois pidempiä kausia (eli +viikon) sitten sen kun olin 14. Tätä täytyy puida vielä, mutta nyt ei nuppi jaksa.

Lähden kattoon jos Pasilasta löytyis ratkaisu...

Laihiksella ei syödä ja muita viisauksia

Ääwwwh. Tämä on taas niin tätä. Het kun pääsen hyvään alkuun alkaa hiivatinmoinen täpinä siitä että haluaa tuloksia nytnytNYT eikä huomenna, ja sitten ei tee mieli syödä mitän ja vain juosta lenkillä ja siitä tulee ahmimista. Vielä en siis ahmi vaan yritän syödä ihmisiksi enkä närkkiä activiajogurttia kahta tuntia, mutta kun ei tunnu hyvältä syödä. Olen laihiksella, ei silloin syödä. Vai...? No mut, jos turinailta kamujen ja viinin kanssa ensi viikolla lisäisi vähän kalorinsaantia, ja vähentäisi ahmimisriskiä.

Hassua muuten, ei ahmituta yhtään. Ei edes ajatus sipseistä, muroista, lakusta tai tuoreesta pullasta herätä vähääkään mättöhinkuja, ei pienimpiäkään, ja olen meinannut jo pariin otteeseen jättää puolitiehen sapuskan jonka olen päättänyt syödä. Tiedä sitten onko se halua onnistua vai vähän liikaa intoilua laihduttamisesta, mutta sopii juuri nyt oikein hyvin.

Vilpurivalpuri

Tänään pysäytyspäivä. Krapulaa ei ole, tajuan onneksi jo olla juoskentelematta tyhjään vatsaan, mutta kotiuduin aamunkoitteessa enkä tietenkään nukkunut päivällä joten se perkeleellisin väsy saattaa odottaa vielä huomenissa. Puuhasin kolmen tunnin unilla (ihanaa kun on valoisaa... no ei oikeastikin on) päivän hyperinä kaappeja, tietokonetta, kylppärin hyllyä järjestykseen, kökötin liian pitkään epämääräisten nettisivustojen ääressä, kävin lenkillä ja nyt ilmeisesti palaan edelliseen. Pää ei ainakaan käy ihan täysillä kun joka toinen kirjain tulee vääränä ja väännän tätä tekstiä ehkä vielä huomennakin.

Pippalot olivat vaivan väärti, ainakin päätellen siitä että päkiöitä särkee aika paljon korkkareiden (ja kun en tietenkään harrasta niitä kaikkein matalimpia) jäljiltä = en istuskellut nurkassa jurottamassa. Success! Onnistuin myös livahtamaan iltagrillajaisista kotiin käymään (jotain tosi tärkeää unohtui), välttämään kaiken mikä sisälsi sokerilimpparia ja suht huomaamattomasti juomaan samaa olutta kolme tuntia. Aamuyön krapula-aamiaisella luovutin, siltä ei vältytä millään selittelyillä, mutta silloin oli jo oikeasti nälkäkin vaikkei mikään tomaatin lisäksi hirveästi herättänyt hinkuja. Itse asiassa, peruna"salaatti" meinasi tulla ylös ennen kuin ehti alaskaan, mutta sitä nyt ei onneksi kukaan huomaa aamuneljältä jos naama vähän vaihtaa väriä.

Ja sitä paitsi kamuni oli tehnyt simaa. Sima on ihanaa, sitä voi juoda vaikka olisi mikä (ja sitten ihmetellä kun on niin hypertouhukas sokerikännin jälkimainingeissa...). Siitä tulee mieleen mummola ja penska-ajan vaput, se on heti turvaruoasta seuraava, ainakin niin kauan kuin sitä on tarjolla vain kerran vuodessa.

On tosi hienoa ettei perus-ahmimisruoka herätä himoja, mutta on se samalla aikas outoakin. Toisten mättäessä krapularuokaa päässäni takoi kuin vanhasta tottumuksesta lisää!lisää!lisää!, mutta jo pelkkä katse pöydän suuntaan aiheutti pienen puistatuksen. Käytän suhteettomia summia vissyyn, salaattiin ja kurkkuun, vähän vähemmän laittilimppariin, riisikakkuihin ja funlighteen. Niitäkään paitti vissyä ei tee mieli, mutta jotain täytyy syödä ellei halua heittäytyä kerrasta kärsijärektikoksi, mikä nyt ei juuri vuoden pahimpaan pänttäysaikaan ollut suunnitelmissa, eikä kyllä muulloinkaan. Jotenkin kyllästynyt olo koko syömisestä.

Tee lupaus, pidä se

Olen nyt virallisesti laihiksella (paitsi siis jos joku oikeassa elämässä kysyy, tietty). Tein painotavoitteet, liikuntasuunnitelman, kunnon edistymisen suunnitelman, koko hässäkän. Olen oikeastaan aika innoissani siitä, vaikka pelkään ahmimista. Olen hyssytellyt ahmimista ehkä liikaakin, periaatteella jos en ajattele sitä, en tee sitä. Se ei surku kyllä toimi. En voi yhtä kaikki lakata ajattelemasta ruokaa, ja jos ajattelen ruokaa, ahmimiskohtaus hiippailee aina jostain puskasta pilaamaan kaiken. Samalla se on meizör-jarru tämän onnistumisessa, koska edes vanha rektikkopääni ei onnistu saamaan minua olemaan kiltisti kovin montaa viikkoa jos ahmin kaiken aina takaisin. En halua olla ahmimishäiriöinen, en halua potkia uinuvaa anoreksiaani enää hereille päästämällä olemukseni lössähtämään, en halua pelätä lempifarkkujen vetämistä jalkaan. Pieniä, tärkeitä juttuja, jotka ehkäkenties voisivat auttaa projektin onnistumisessa.

Koitin miettiä miten ahmimismomentin saisi ulos yhtälöstä, menestyksettä. En halua laittaa ahmimisesta rangaistusta (koska pian olen tilanteessa jossa en ehdi suorittaa edellisiä alta seuraavien puskiessa päälle), en halua painaa sitä villaisella, en halua järjestää 'ahmimispäiviä' koska ne ovat yleensä johtaneet ahmimiseen etukäteen. Voin syödä aamupuuroa ja lämmintä ruokaa ja iltapalaa, se tuskin lopettaa sitä. Voin 'sallia' kaikki ruoat (niinhän teen nytkin), mutta niin kauan kuin en osaa sorkkia ajatuksistani 'pizza-on-pahasta' kohtaa pois, ne tulevat olemaan ja pysymään syntiruokina, amen. Ja tulen ahmimaan niitä, jos niikseen on. Niinkin hullu ajatus kävi mielessäni, että yrittäisin oppia elämään ahmimisen kanssa. Niin huonosti asiat eivät kyllä vielä ole.

Jotenkin tylsä olo. Haluaisin muuttaa radikaalisti ulkonäköäni, suhdettani siihen, suhtautumistani ruokaan, mutta elämässäni ei ole kimmoketta muutokselle. Väännän motivaatiota kesästä, lomasta, juhlista, mutta se jokin, joka oikeasti muuttaisi tomumajani koostumusta puuttuu. Laitoin pudotustavoitteekseni puolet all time favourite tavoitteestani, painon, jossa pysyin pitkään pitämättä. Ihan rehellisesti ottain haluaisin siitä vielä toiset viisi kiloa alaspäin, mutta nyt sellainen tuntuu hyyvin kaukaiselta. Miksikö? Siksi etten osaa kuvitella itseäni siinä, vaikka pitkään painoin senkin verran ja tiedän näyttäväni (ja olevanikin mittojen mukaan) hyvältä ja terveeltä.

En koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa näyttäisin hyvältä ja terveeltä kymmenen kiloa laihempana. En myöskään uskonut, että joutuisin myöntämään kieltäneeni sen. Nyt joudun.

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei

Tänään on herkkupäivä. Mietin koko viikon mitä mahtaisin ostaa, kun ei tarvitse katsoa ruuan terveellisyyttä. Viimeisin veikkaus oli Doris-keksit ja jäätelö, vaikka niillä kerjääkin ahmimiskohtausta. Ja kalorirajakin on korkeampi kuin muina päivinä. Olin siitä ihan fiiliksissä perjantaihin asti, kun kalorirajatkin pysyivät (kyllä sen kaksi tonnia ahtaa ahmimatta kun vähän yrittää). Riemua ei pilannut lihominenkaan, sillä suureksi hämmästyksekseni painoni on pysynyt samassa. Mutmut. Minun ei tee mieli syödä. Ei tehnyt eilenkään (saattaa olla jokin yhteys siihen, että ahmin aamupäivällä melkein kilon uuniperunoita). Suklaata, Rocherin palloja tekisi mieli, mutta niitä ei nyt juuri satu olemaan kaapissa, eikä kyllä budjettia ostaakaan.

Tänään oli myös kauppapäivä (käyn kaupassa 1-2 kertaa viikossa, paitti jos tulee ahmimisreissu), jotta voin ostaa jotain kivaa. Ja mitäkö kivaa sitten ostin? Haahuilin kaupassa hyllyltä hyllylle, keräilin innottomasti (yleensä rakastan ruokakauppashoppailua) ensi viikon ruokatarpeet koska kerättävähän ne oli, ja yritin miettiä jotain kivaa. Koska vitutus on suuri jos herään huomisaamuna siihen, että tekisi ihan hirveästi mieli kauralastuja, ja sitten yrittäisin näkertää niitä yksi kerrallaan koko viikon tai odottaisin uutta herkkupäivää. Mutta edes keksihyllyltä ei löytynyt mitään. Lopulta otin litrajäätelön ja painuin kassalle. En edes vilkaissut "viimeistä viettelystä", kassan päätyhyllyn karkkeja, matkalla. Yökötti. Latoessani tavarat hihnalle melkein hävetti. Miten minä voinkin näyttää näin hinkuterveeltä, itsestään huolehtivalta, säästäväisesti ja terveellisesti elävältä opiskelijalta. Ruisleipää, kurkkua (sikahintaista btw), ruismakaronia, jogurttia (vähärasvaista), näkkileipää, ekokananmunia, kevytlevitettä (pieni rasia), hedelmiä, tomaatteja. Ja se jäätelö, josta myyjä hymähti (sunnuntaipalkalla voi ilmeisesti hymistä) sen olevan hänenkin lempijäätelöään. Ei kulmien kohotusta roskaruokavuorelle (tai naismyyjän kyseessä ollessa joskus "sinäkinkö"-hiljaisuutta), ei 'hei sä ostit nää samat mun viimevuorollakin'-katsetta, pikemminkin voi vittu jotkut on terveitä pikku herranterttuja-pankilta ei luotolta eiksnii. No ei se oli tosi kiva kassa.

Kotona katselin terveysruokavuortani ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Ja miten saan tämän pysymään. Siitä kun minulla oli tällainen olo, kun tuntui tarpeettomalta ahmia, on aika lailla aikaa. Raavin päätäni ja tulin lopulta kököttämään koneelle koska en keksinyt mitään tekemistä. Mitä sitä tekee koko sunnuntain jos ei halua laittaa ruokaa, syödä, käydä uudelleen kaupassa, katsoa telkkua tai urheilla pakonomaisesti? Ehkä virkkaan lisää sitä mekkoa joka ei valmistu varmaan ikinä.

Ja niin, eilen kalorit jäi potuista huolimatta alle. Heittelin parisatasia taulukkoon (kyllä, saan kiksejä exel-taulukostani) kaakaosta jamistäkin, että sain kalorit "täyteen". Huijausta. Mutta näyttää hyvälle. Toivottavasti tämä ei enteile mitään mässäysputkea, koska omasta puolestani voisin jatkaa tällaista maailman tappiin asti.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

I'm blue dapadii

Kuten katsottavissa, nyt iski joku hinku siniseen, joten blogi vaihtoi väriä ainaskin vähäksi aikaa. Sininen on ihana, jotenkin niin (kevät)talvinen.

Ensimmäinen syömispäivä jopa onnistuneesti takana. Koko ajan on ahmimisolo kun syö vähän väliä (kahden tonnin syömiseen saa muutes rampata alvariinsa jääkapilla), mutta laitoin kaikki annokset valmiiksi ja keskityin lopettamaan kun piti kaikki kuusi kertaa ja menin pois keittiöstä syömään joten homma pysyi näpeissä. Oikeastaan tämä syömisen kanssa räknääminen on ihan hauskaa, tepastelin Bree van de Kamp-tepastelua puoli päivää pitkin kämppää sörssäämässä soppaa ja salaattia laulaen kämppisten ratoksi Kitkeriä Neitsyitä. Mittasin, laskin reseptien kaloreita, hermoilin jääkaapin, tomaatit, näkkäripaketit järjestykseen, touhusin touhusin touhusin kunnes nyt on ilta ja voin käydä nukkumaan ja toistaa saman huomenna. Onneksi touhuamista riittää, eläköön tekemisen euforia! Neljä päivää. Sunnuntai on herkkupäivä, jos pysyn sinne saakka ahmimatta tai lopettamatta syömistä, aivan sama vaikka järsisin yhden päivän multia kukiltakin.

Jääkaapissani asuu pieniä tonttuja jotka laittavat ruokaani lihotusainetta

Minusta alkaa tuntumaan, että minulla on laihtumiseen jonkin sortin fiksaatio (Sherlock...). Ei siinä mitään, tykkäisin olla laiha ja käytän laihtumiseen epäterveitä keinoja eikä se ole hyvä ja näin, mutta minusta alkaa tulla paranoidi. Olen jokaisen syömäni normiaterian jälkeen varma, että nyt painoni on noussut rakettina ja voin heittää entiselle maksipainolleni hyvästit kiitäessäni sen ohi uusiin ahdistusulottuvuuksiin. Että ruuassani oli enemmän rasvaa/sokeria mitä tahansa kuin luulin (niin, ja teen kaiken ruokani itse), etten kuluta niin paljon kuin arvelen, että vain salaperäisesti levähdän jos yritän syödä normaalisti. Paradoksaalisinta koko jutussa on, että lihon eniten rajoittaessani syömisiäni, koska se johtaa aina ahmintaan, nyt sen sijaan joulukilot ovat kohta historiaa (miten ihmeessä, en ole tehnyt mitään), ja jokainen alkanut ahmintani (joita on ollut päivän, parin välein) on päättynyt siihen, että tuijotan ruokaa ja pohdin syönkö vain nopeasti vaiko ahminko, sitten muistan luvanneeni olla laihduttamatta vaikka ahmisinkin, ahdistun, ja pienen painiskelun jälkeen lopetan.

(Antakaa anteeksi, ajatusoksennus menossa ja piste-näppylä kadoksissa.)

Siis, ahmintaongelmani helpottaa, pitkästä aikaa. Varsin odottamatonta. Minulla on ollut siinä aina kausia, ehkä se on sitä 'normaalia' (jos epänormaalissa voi olla sellaista) vaihtelua, joka tapauksessa olen siitä iloinen. En ajattelekaan sitä ihan niin paljoa. Ehkä tämä laihdutusmania on vienyt kaiken tilan päässäni. Laihduttamista sen sijaan ajattelen ehkä noin puolen minuutin välein, joten se on 1500 ja rapiat tänään. Heh, ajatus per kalori. Ei siinä hirveästi muuta kerkiäkään.

Mietin mitä tapahtuu sitten, kun tämä kolmekuukautinen on tarvottu. Olen koko ajan varmempi siitä, etten halua jäädä tähän kokoon, joten jonkin sortin kropanmuokkaus on edessä keväällä. Palaako ahmiminen silloin kuvioihin? Vai kykenisinkö tekemään tämän järkevästi (buahhah). Olisi tietty kiva ryhtyä pidempiaikaisesti miettimään jotain muutakin kuin ruokaa, mutta siihen en ehkä ole henkisesti valmis (edelliskerta päättyi ahmintaputkeen joka johti syömättömyyteen ja kyseenalaisiin laihdutuskeinoihin joka johti suolisto-ongelmiin joka johti kahden kuukauden vitutukseen). Joten jos en keskity syömään normaalisti, keskityn laihduttamiseen (jonka täytyy tämän kolmen kuukauden räpeltämisen jälkeen tuntua lomalta).