Tee lupaus, pidä se

Olen nyt virallisesti laihiksella (paitsi siis jos joku oikeassa elämässä kysyy, tietty). Tein painotavoitteet, liikuntasuunnitelman, kunnon edistymisen suunnitelman, koko hässäkän. Olen oikeastaan aika innoissani siitä, vaikka pelkään ahmimista. Olen hyssytellyt ahmimista ehkä liikaakin, periaatteella jos en ajattele sitä, en tee sitä. Se ei surku kyllä toimi. En voi yhtä kaikki lakata ajattelemasta ruokaa, ja jos ajattelen ruokaa, ahmimiskohtaus hiippailee aina jostain puskasta pilaamaan kaiken. Samalla se on meizör-jarru tämän onnistumisessa, koska edes vanha rektikkopääni ei onnistu saamaan minua olemaan kiltisti kovin montaa viikkoa jos ahmin kaiken aina takaisin. En halua olla ahmimishäiriöinen, en halua potkia uinuvaa anoreksiaani enää hereille päästämällä olemukseni lössähtämään, en halua pelätä lempifarkkujen vetämistä jalkaan. Pieniä, tärkeitä juttuja, jotka ehkäkenties voisivat auttaa projektin onnistumisessa.

Koitin miettiä miten ahmimismomentin saisi ulos yhtälöstä, menestyksettä. En halua laittaa ahmimisesta rangaistusta (koska pian olen tilanteessa jossa en ehdi suorittaa edellisiä alta seuraavien puskiessa päälle), en halua painaa sitä villaisella, en halua järjestää 'ahmimispäiviä' koska ne ovat yleensä johtaneet ahmimiseen etukäteen. Voin syödä aamupuuroa ja lämmintä ruokaa ja iltapalaa, se tuskin lopettaa sitä. Voin 'sallia' kaikki ruoat (niinhän teen nytkin), mutta niin kauan kuin en osaa sorkkia ajatuksistani 'pizza-on-pahasta' kohtaa pois, ne tulevat olemaan ja pysymään syntiruokina, amen. Ja tulen ahmimaan niitä, jos niikseen on. Niinkin hullu ajatus kävi mielessäni, että yrittäisin oppia elämään ahmimisen kanssa. Niin huonosti asiat eivät kyllä vielä ole.

Jotenkin tylsä olo. Haluaisin muuttaa radikaalisti ulkonäköäni, suhdettani siihen, suhtautumistani ruokaan, mutta elämässäni ei ole kimmoketta muutokselle. Väännän motivaatiota kesästä, lomasta, juhlista, mutta se jokin, joka oikeasti muuttaisi tomumajani koostumusta puuttuu. Laitoin pudotustavoitteekseni puolet all time favourite tavoitteestani, painon, jossa pysyin pitkään pitämättä. Ihan rehellisesti ottain haluaisin siitä vielä toiset viisi kiloa alaspäin, mutta nyt sellainen tuntuu hyyvin kaukaiselta. Miksikö? Siksi etten osaa kuvitella itseäni siinä, vaikka pitkään painoin senkin verran ja tiedän näyttäväni (ja olevanikin mittojen mukaan) hyvältä ja terveeltä.

En koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa näyttäisin hyvältä ja terveeltä kymmenen kiloa laihempana. En myöskään uskonut, että joutuisin myöntämään kieltäneeni sen. Nyt joudun.

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei

Tänään on herkkupäivä. Mietin koko viikon mitä mahtaisin ostaa, kun ei tarvitse katsoa ruuan terveellisyyttä. Viimeisin veikkaus oli Doris-keksit ja jäätelö, vaikka niillä kerjääkin ahmimiskohtausta. Ja kalorirajakin on korkeampi kuin muina päivinä. Olin siitä ihan fiiliksissä perjantaihin asti, kun kalorirajatkin pysyivät (kyllä sen kaksi tonnia ahtaa ahmimatta kun vähän yrittää). Riemua ei pilannut lihominenkaan, sillä suureksi hämmästyksekseni painoni on pysynyt samassa. Mutmut. Minun ei tee mieli syödä. Ei tehnyt eilenkään (saattaa olla jokin yhteys siihen, että ahmin aamupäivällä melkein kilon uuniperunoita). Suklaata, Rocherin palloja tekisi mieli, mutta niitä ei nyt juuri satu olemaan kaapissa, eikä kyllä budjettia ostaakaan.

Tänään oli myös kauppapäivä (käyn kaupassa 1-2 kertaa viikossa, paitti jos tulee ahmimisreissu), jotta voin ostaa jotain kivaa. Ja mitäkö kivaa sitten ostin? Haahuilin kaupassa hyllyltä hyllylle, keräilin innottomasti (yleensä rakastan ruokakauppashoppailua) ensi viikon ruokatarpeet koska kerättävähän ne oli, ja yritin miettiä jotain kivaa. Koska vitutus on suuri jos herään huomisaamuna siihen, että tekisi ihan hirveästi mieli kauralastuja, ja sitten yrittäisin näkertää niitä yksi kerrallaan koko viikon tai odottaisin uutta herkkupäivää. Mutta edes keksihyllyltä ei löytynyt mitään. Lopulta otin litrajäätelön ja painuin kassalle. En edes vilkaissut "viimeistä viettelystä", kassan päätyhyllyn karkkeja, matkalla. Yökötti. Latoessani tavarat hihnalle melkein hävetti. Miten minä voinkin näyttää näin hinkuterveeltä, itsestään huolehtivalta, säästäväisesti ja terveellisesti elävältä opiskelijalta. Ruisleipää, kurkkua (sikahintaista btw), ruismakaronia, jogurttia (vähärasvaista), näkkileipää, ekokananmunia, kevytlevitettä (pieni rasia), hedelmiä, tomaatteja. Ja se jäätelö, josta myyjä hymähti (sunnuntaipalkalla voi ilmeisesti hymistä) sen olevan hänenkin lempijäätelöään. Ei kulmien kohotusta roskaruokavuorelle (tai naismyyjän kyseessä ollessa joskus "sinäkinkö"-hiljaisuutta), ei 'hei sä ostit nää samat mun viimevuorollakin'-katsetta, pikemminkin voi vittu jotkut on terveitä pikku herranterttuja-pankilta ei luotolta eiksnii. No ei se oli tosi kiva kassa.

Kotona katselin terveysruokavuortani ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Ja miten saan tämän pysymään. Siitä kun minulla oli tällainen olo, kun tuntui tarpeettomalta ahmia, on aika lailla aikaa. Raavin päätäni ja tulin lopulta kököttämään koneelle koska en keksinyt mitään tekemistä. Mitä sitä tekee koko sunnuntain jos ei halua laittaa ruokaa, syödä, käydä uudelleen kaupassa, katsoa telkkua tai urheilla pakonomaisesti? Ehkä virkkaan lisää sitä mekkoa joka ei valmistu varmaan ikinä.

Ja niin, eilen kalorit jäi potuista huolimatta alle. Heittelin parisatasia taulukkoon (kyllä, saan kiksejä exel-taulukostani) kaakaosta jamistäkin, että sain kalorit "täyteen". Huijausta. Mutta näyttää hyvälle. Toivottavasti tämä ei enteile mitään mässäysputkea, koska omasta puolestani voisin jatkaa tällaista maailman tappiin asti.

Melkein kunniallinen loppu

Huijasin vähän eilen, otin illalla pari kalkkitablettia hiljentämään mahaa ja laitoin iltateehen lusikallisen hunajaa. Se minulle suotakoon, tulipahan uni pyytelemättä. Tänä aamuna oli melkein harras olo kun sain piimälasillisen kätösiini, katselin auringonnousua ja odotin kahvin tippumista. Kaiken lisäksi se oli oikeaa piimää, kun lähikaupassa ei ollut rasvatonta. Taidan shopittaa lähiseudun huonoimmin varustellussa pikkumarketissa. Ja se kahvihan vasta hyvää oli, kahden päivän tauon jälkeen.

Arvelin aamulla aloittaa syömisen kurkku-tomaattilinjalla jo illalla, ja tehdä huomiseksi ruokasuunnitelman. Elämän perustotuuksia, ei kannata jättää liikaa hyvän yrityksen varaan, ettei lähde homma lapasesta. Kuljeskelin koulun jälkeen kaupassa kuin ihmemaassa (onneksi ostoslista kännyssä) hiplailemassa paketteja todennäköisesti typerä virne naamallani. Psyyke petti, ja sain perusteltua itselleni miksi minusta tulisi maailman onnellisin ihminen jos saisin pari uuniperunaa tänäiltana (mikä fiksaatio tämäkin on). No hyvä, kyllä tulikin kun sain ne lautaselleni. Tajusinpa vielä syödäkin hitaasti, parempi niin koska ähky siitä tuli joka tapauksessa.

Ikävä kyllä minun ja uuniperunan kuherruskuukausi oli lyhytaikainen. Harhauduin pitkästä aikaa lasiluurangon sivuille, ja läskiahdistus iski välittömästi. Ryhdyin kirjoittamaan etten häipyisi pienten tyttöjen huoneeseen tekemään mitään typerää, seuraavaksi ohjelmassa on kirje äitille ja sitten vaikka pasianssia niin kauan, että maha on taas suunnilleen tyhjä ja voin mennä nukkumaan. Ei pelkoa ahmimisesta siis, *ituttaa että ylipäätään avasin suuni. Miksi minulla on VÄLIPÄIVÄ jos prkl mätän ruokaa PAASTOpäivinä?!? Suututtaa. Vaaka sentään näyttää samaa kuin aamulla, eli vähän verrattuna viime viikkoon. Ja huomisen ruokasuunnitelma on hyvä. Ja oli se pottu sittenkin taivaallista.