Tauko

Se nuhakuume räkätauti jatkui sitten neljä viikkoa. Mahtavaa. Nyt helpottaa, onneksi, töissä asiakkaat tykkää kun ei aivastele niitten päälle.

Olen harkinnut taukoa. Tai oikeastaan jo päätin pitäväni sellaisen, ainakin nyt kesän ajan, mutta heti sitten tulee fiilis että haluaisin kuitenkin kirjoittaa. Olen jonkinlaisessa kummassa luisussa, ei tunnu siltä että alkaisi mennä huonosti, mutta asiat on jotenkin epätodellisia. Pystyn syömään ihan ok kunhan en saa mitään laihuusprovoja, mutta heti jos jään pohtimaan painoani alkaa vanhat kuviot kiertää mielessä. Tästä johtuen en lue syömishäiriöblogeja nyt, imeydyn heti lähemmäs sitä jos näen toisten kirjoittavan siitä.

Harkitsin myös Miehekkeelle kertomista. En tiedä miten saisin tämän kakisteltua, mutta olisi jo aika. Kävin läpi perhejuttuja taas, ne ovat puskeneet uniin viime aikoina. Siellä on paljon ikävää jota en välittäisi miettiä. Mieheke tietää jo niin paljon, en toisaalta haluaisi kaataa tätä enempää hänen päälleen, toisaalta hän on ainut jolle näistä voisin puhua.

Mutta tällä erää toistaiseksi hei-hei. Jos fiilistä tulee, avaudun tänne, mutta muuten yritän ottaa kiinni tästä normaaliudesta nyt kun voin, ja palailen päivittämään kun jaksan ajatella tätä taas.

Minua nyppii taas vaihteeksi

Valeriaanan kommentti (kiitos ajatustesi jakamisesta taasen, samoin Annalle, olette ihania tsemppauksinenne!): mietin tuota paranemisstrategia-asiaa, siinä on yksi vissi juuri tämän sotkun junnaamisessa. Minulla ei ole strategiaa paranemiseen. Milloin ikinä pääsenkään sen kanssa alkuun, tyssää se aina samaan esteeseen. Siihen, etten näe elämää syömishäiriön jälkeen, enkä pysty yrittämään tosissani koska en usko tosissani onnistuvani. Usko että se johtaa mihinkään. (Typerää, juu, tiedän.) Olen pysähdyksissä jotenkin. Väsynyt, kyllä, ehkä enemmän kuin itse tajuan. En saa kiinni omista ajatuksistani, siitä mitä tunnen tästä koko paskasta, en siitä mitä sen alta yrittää tulla pintaan.

Ja olen pelkuri, myönnetään nyt sekin kun aloitettiin. En tiedä mitä joudun antamaan elääkseni ilman syömisongelmia, enkä ole varma, että olen vielä valmis kaivamaan ylös luurankoja sen alta. Edelleen typerää, myönnän, mutta kun on elänyt massiivisen kieroutuman sanelemien sääntöjen mukaan, oli ne miten absurdeja tahansa, sitä ei ihan hahmota että oikeassa elämässä voi käydä lenkillä yhtenä päivänä ja syödä sipsejä haisevana sohvalla toisena, tarvitsematta olla edellisenä neuroottinen ja jälkimmäisenä bulimiaputkessa. Tai voiko, en tiedä. Minä ehkä en. Pelkään, että jos tosissani tappelen tieni ulos tästä, joudun huomaamaan etten ikinä pääse siitä kokonaan irti (tämä kuulostaa vain typerämmältä mitä pidemmälle kirjoitan). Eli suomeksi ehkä, en tiedä olenko valmis paranemaan.



Haluaisin taas pois. Jonnekin jossa voisin elää tämän kanssa tarvitsematta näytellä normaalia. Lukioaikoina elin yksin ja kävin päivittäin salilla vailla juurikaan muuta sosiaalista elämää (huom ei ollut mitenkään pimeä, pikemmin rauhallinen jakso elämässä). Löysin itseni miettimästä sitä taas. Sitä miten ei tarvinnut tapella. Siitä on pitkä aika.

Aikuistumisessa on huonot puolensa.

Koskaan ei voi olla liian rikas tai liian laiha

Otsikko heitto bullshit-roottorista. Ei tullut mitään mieleen.

Hei taas, vähästä aikaa. Tuli jo ikävä, vaikka poissaolo nettimaailmasta oli nyt kyllä paikallaan, on vähän asiat pois kurssista. Pitkä kirjoitustauko teki hyvää, ehdin katsella tekemisiäni ilman niistä raportointia (mihin olen jo sekä tottunut että kiintynyt, blogi <3), ja pikkuhiljaa jo lakkasin miettimästä "tästä kirjoitan näin"-tyyliin. Ajankäyttöni, syömiseni ja ruumiinkuvani eivät ole hallussa. En ajattele itsestäni rehellisesti, juon liikaa pitääkseni syömiseni vähempänä (toimii ikävillä sivuvaikutuksilla...) ja käytän aikaa asioihin joilla ei ole väliä ja jätän tekemättä asioita joilla on.

Jäin kiinni Miehekkeelle. Laihdutuksesta, ja lääkkeidenkäytöstä. Ja syömättömyydestä. Juomisestakin melkein. Mutta sitä en uskaltaisi tunnustaa vaikka nappaisi minut verekseltään. Se järkyttyi yllättävän vähän. Sillä on oma elämä niin sekaisin ettei voimat riitä mun sotkuihini, ja hyvä niin. En ole valmis jakamaan tätä sotaa. Oikeassa elämässä.

Mutta siis. Lähden pian taas kotiin, olin melkein kuukauden poissa, ja yritän, taas uudelleen, saada asioita kääntymään paremmaksi. Ja taas uudelleen vakuuttaa itselleni että tällä kertaa se onnistuu, tällä kertaa jaksan aloittaa niin pienistä asioista ja olla lannistumatta, että se onnistuu. Ihan ensimmäisenä leikkaan tätä perkeleenmoista koneella istumista. Ei ole tervettä istua koneen takana yhtä paljon kuin nukkua.

Täsmäharjoittelua

Harjoittelen täsmäsyömistä. Viisi-kuusi ateriaa päivässä 3 tunnin välein, riippuen miten paljon on aikaa nukkua. Ja otan vaa'attoman viikon. Vaaka saa oksentamaan liika helposti. Ei luulisi olevan vaikeaa muttei ole helppoakaan. Aterioita jää koko ajan välistä ja tuntuu että syön liikaa. Tänään on ensimmäinen päivä jona on hyvät mahikset onnistua (kello tulee jo seiskaa, neljä tuntia enää). Paitsi siltä osin etten syönyt aamupalaa, piti nyt sit muistaa sekin. Äh.

Mulla on tunne että missaan jotain. Tässä on jemmassa jokin pääsy ulos, mutten näe sitä. Tunnen kuinka sh ottaa tiukempaa otetta, mutta silti minusta tuntuu, että tästä labyrintista olisi tie ulos kun vain osaisi reitin. En haluaisi syödä, ruuan sisääntunkeminen ilman pillereitä tuntuu turvattomalta, oksu tuntuisi tulevan niin helposti. Ruoat tuntuvat syntisiltä (eikä siis hyvässä mielessä), enkä tunnista onko nälkä vai ei. Ja samalla oloni on oikeastaan ihan hyvä. En ole kovin huolestunut, minua ei ahdista puputtaa kurkkua ja syödä lääkkeitä. Minua ei häiritse, että tavoitepainoni on muuttunut ensimmäiseksi tavoitteekseni. Tai se, että syön läkeroleja yhtä paljon kuin ruokaa.

Ehkä olen vain jossain välitilassa itseni kanssa. Nielin nimittäin kiukkuni ja tein rauhan sen mimmin kanssa jonka kanssa tapeltiin elokuussa. Oikeastaan tein sen kyllä jotta Miehekkeelle tulisi kivampi mieli (HUOM! sen pyytämättä) koska se on sen kamu, mutta siitä olen oikeastaan vielä ylpeämpi, koska en ikinä laske aseita mistään muusta syystä kuin siitä, että olen itse kyllästynyt tai ahdistunut tappelemiseen. Ehkä siitä hyvästä voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei jaksaisi nyt tapella syömisen kanssa.

Pitäis kai poimia sieniä

Jokaisella pitäisi olla oma blogi johon avautua kaikesta mikä elämässä on perseellään, ja juuri tähän tarkoitukseen aion tätä blogistani nyt/taas käyttää. Viimeksikulunut viikko on ollut vähän rankka, vähäisessä määrin valaiseva ja aivan liian pitkä. Sain/ jouduin matkustamaan melkein koko viikon paikasta toiseen sosiaalisten häppeninkien, Miehekkeen ja töiden (tulevien sellaisten <3) takia. Onnekseni olen samanaikaisesti lääkkeillä jotka kieppaavat mahaa ympäri mitättömistä syistä (niinkö 5 tunnin maakuntamatkailu vaikka) ja ennalta varoittamatta ja kaiken lisäksi riittävän hullu käyttääkseni -krhm- tiettyjä ruuansulatusta tehokkaasti vaikeuttavia apteekkivalmisteita pakkosyömisen edessä. Lopputuloksena paskannan hammastahnaa, näytän narkkarilta, en ole nukkunut kahteen yöhön (heräilen pahoinvointiin), niskat on niin stanan jumissa ettei olkapäät liiku ja olen odottanut kotiinpääsyä viimeiset 48 tuntia kuin teinipoika pillua.

Anteeksi.

Mutta se valaisuosio. Olen pahemmin solmussa itseni kanssa kuin pitkilleen (niin ja siis ihan oikeasti tajuan tätä nyt...). Aikanaan eli vielä vuosi sitten mietiskelin tai ainakin yritin, mutta se jäi kun en pystynyt keskittymään. Aikanaan myös juoksin ja paastosin silloin kun homma lähti karkaamaan lapasesta, mutta nekin alkaa jäädä. Ja mitä totean. Minusta on tulossa huono ihminen. En pidä siitä mihin suuntaan liikun. Mietin liikaa ikäviä juttuja, annan niiden vaikuttaa itseeni, väsyn siihen etten luota Miehekkeen pysyvän kasassa (silläkin on päävaivoja), en pidä ihmisistä, riitelen niiden kanssa (uutta, olen aina ollut hissukka), puhun päälle ja liikaa, olen narsistinen ja ylipäätään irtaudun siitä ihmisestä joka olen halunnut olla. En vihaa itseäni, niin pitkälle on tultu, mutta en oikeastaan hirveästi pidäkään. Häpeän käytöstäni ja silti käyttäydyn koko ajan kuin idiootti. Enkä saa enää otetta siitä kuka olen ja millaiseksi niin hiivatisti haluan tulla.

Mietiskelyn aloitin silloin kun asiat oli oikeasti paskasti, kun ”toivuin anoreksiasta”, kun rasvaton piimäkin meinasi lentää kaaressa pyttyyn, Mieheke oli vielä enempi hajoillaan kuin nykyään, paniikkikohtaukset oli päivittäisiä tai ainakin viikottaisia vieraita, olin koko ajan mustelmilla (koulussa epäiltiin kotiväkivaltaa) kun kaatuilin ja raavin itseni kohtausten aikana, ja vihasin itseäni ja ruumistani, en pelkästään sitä miltä se näytti kuten nykyään vaan sitä mitä se oli yleensä. Istuin ja tuijotin seinää keskittyen ajattelemaan mitä tahansa yksittäistä asiaa kunnes pystyin näkemään sen edessäni tai tuijotin ulos ikkunasta ajatellen tyhjää. Ja puhuin tuntikausia itsekseni (terveen merkki). Tiedän että tämä on häröilyä, ketkä olette sitä mieltä olette ihan oikeassa, mutta näin sain ainakin paniikkikohtaukset harvemmiksi, ja sen jälkeen elämänhallintaa takaisin kun pää ei lyönyt koko ajan täysillä. Mutta siihen se osaltani jäi. Vedin oravanpyörää BEDin, oksentelun, anoreksian ja kaikkien kummien päähänpistojen kanssa viisi vuotta, ei vaan jaksanut, liian hapokasta. Ja ehkä se lopullinen halu parantua on aina ollut liian heikko, siinä tuli vastaan seinä, jonka viertä jatkoin viime vuoteen asti kunnes sekin tyssäsi. Ne tyypit ketä saa meditoimalla 24/7 buddhavirneen on hyviä rakentamaan henkisiä tikkaita, minä en ole. Tai syö sieniä.


Nyt. Olen väsynyt, en saa ajasta kiinni kun joka päivä meinaa loppua ennen kuin alkoikaan, en oikeastaan tiedä miksi teen mitä teen ja pieninkin viivästys tai virhe tai epäjärjestys ahdistaa. Olen toivoakseni lähestymässä sitä pistettä jossa minun on pakko alkaa tehdä jotain, koska nyt en jaksaisi vaikken todellakaan pidä tästä. Vaikka olen aina toivonut että tekisin muutokset vapaaehtoisesti, en pakkona. Silti.

Äiti ei suosittele

Niin kuin pääsin sanomasta, että tajuan olla ryypiskelemättä tyhjään vatsaan, alkoi tehdä mieli jääkaapissa lojuvaa valkoviininpohjaa. Lueskelin blogeja ja hortoilin netissä eli tsillailin kaikessa rauhassa hörpiskellen kaksi lasillista sitä viiniäni (oikeaoppisen 12 cl). Lähtiessäni laittamaan silmätippoja lattia sitten osoittautuikin yllättävän epätasaiseksi. Säälittävää kyllä, olin täydessä tinttanassa (kiitos Annalle hyvästä ilmaisusta) kolmannespullollisesta viiniä, joka vielä aika mietoa. Et näin. Niin huonosti asiat ei onneksi ole, että siitä krapulaa olisi tullut, mutta pysyn ehkä taas limulinjalla vähän aikaa...

Vilpurivalpuri

Tänään pysäytyspäivä. Krapulaa ei ole, tajuan onneksi jo olla juoskentelematta tyhjään vatsaan, mutta kotiuduin aamunkoitteessa enkä tietenkään nukkunut päivällä joten se perkeleellisin väsy saattaa odottaa vielä huomenissa. Puuhasin kolmen tunnin unilla (ihanaa kun on valoisaa... no ei oikeastikin on) päivän hyperinä kaappeja, tietokonetta, kylppärin hyllyä järjestykseen, kökötin liian pitkään epämääräisten nettisivustojen ääressä, kävin lenkillä ja nyt ilmeisesti palaan edelliseen. Pää ei ainakaan käy ihan täysillä kun joka toinen kirjain tulee vääränä ja väännän tätä tekstiä ehkä vielä huomennakin.

Pippalot olivat vaivan väärti, ainakin päätellen siitä että päkiöitä särkee aika paljon korkkareiden (ja kun en tietenkään harrasta niitä kaikkein matalimpia) jäljiltä = en istuskellut nurkassa jurottamassa. Success! Onnistuin myös livahtamaan iltagrillajaisista kotiin käymään (jotain tosi tärkeää unohtui), välttämään kaiken mikä sisälsi sokerilimpparia ja suht huomaamattomasti juomaan samaa olutta kolme tuntia. Aamuyön krapula-aamiaisella luovutin, siltä ei vältytä millään selittelyillä, mutta silloin oli jo oikeasti nälkäkin vaikkei mikään tomaatin lisäksi hirveästi herättänyt hinkuja. Itse asiassa, peruna"salaatti" meinasi tulla ylös ennen kuin ehti alaskaan, mutta sitä nyt ei onneksi kukaan huomaa aamuneljältä jos naama vähän vaihtaa väriä.

Ja sitä paitsi kamuni oli tehnyt simaa. Sima on ihanaa, sitä voi juoda vaikka olisi mikä (ja sitten ihmetellä kun on niin hypertouhukas sokerikännin jälkimainingeissa...). Siitä tulee mieleen mummola ja penska-ajan vaput, se on heti turvaruoasta seuraava, ainakin niin kauan kuin sitä on tarjolla vain kerran vuodessa.

On tosi hienoa ettei perus-ahmimisruoka herätä himoja, mutta on se samalla aikas outoakin. Toisten mättäessä krapularuokaa päässäni takoi kuin vanhasta tottumuksesta lisää!lisää!lisää!, mutta jo pelkkä katse pöydän suuntaan aiheutti pienen puistatuksen. Käytän suhteettomia summia vissyyn, salaattiin ja kurkkuun, vähän vähemmän laittilimppariin, riisikakkuihin ja funlighteen. Niitäkään paitti vissyä ei tee mieli, mutta jotain täytyy syödä ellei halua heittäytyä kerrasta kärsijärektikoksi, mikä nyt ei juuri vuoden pahimpaan pänttäysaikaan ollut suunnitelmissa, eikä kyllä muulloinkaan. Jotenkin kyllästynyt olo koko syömisestä.

Pääsiäisestä päästyä

Pääsiäinen meni kaiken kaikkiaan hämmästyttävän hyvin. En syönyt kuin katulapsi, ahmin vain kerran enkä silloinkaan ihan vailla kontrollia (ei sillä että sitä hoikistumaan olisi päässyt kuitenkaan, nou hätä), en niuhottanut ja muistelin ahkeraan lautasmallia. Ja oli kivaa. Hyvä minä! Hengailtiin Miehekkeen kanssa, paijattiin elukoita, katsottiin telkkua, juoruiltiin perheiden kanssa, ei tehty mitään. Viimasesta muistuttaa kivuliaasti älytön jumitus ensimmäisen lenkin jälkeen, sekä uhkaava tenttiahdistus ensi viikolla. Olisi voinut tajuta aloittaa vähän rauhallisemmin, mutta olin niin endorfiinipilvessä siitä että kaikki meni melkein hyvin etten malttanut olla repimättä vähän.

Mutta se melkein kohta: Omaksi (ja epäilemättä myös Miehekkeen) suureksi hämmästykseksi sain alkulomasta paniikkikohtauksen. Olisin yllättynyt vähemmän ratkaisusta talouskriisiinkin, se tuli aivan nurkan takaa. Eikä edes mikään pieni tässä nyt vähän tärisyttää-kohtaus. Säikähdin pari tuntia joka rasausta, vaatteet, kosketus, silmälasit, äänet kaikki tuntui kuristavalta, ajatukset kiersivät kehää ja päässä mölisi. Sitten alkoivat hengitysvaikeudet ja lopulta meni filmi poikki. Koko kliimaksi ei kestänyt puolta tuntiakaan, mutta olo oli niin piesty, että keräilin itseäni toiset puoli tuntia ennen raahautumista vessaan josta suoraan nukkumaan. 13 tuntia unta ja olin kunnossa. Mutten vieläkään ole keksinyt mikä viime viikon lopussa, pääsiäislomassa ja hyvässä seurassa oli niin stressaavaa, ettei siitä selvitty ilman äksönskeneä. Hyvä, en ollut nukkunut, olin matkustanut, olin kuunnellut ihmisten nahistelua joka on ahdistavaa, olin juonut ehkä liikaa kahvia, mutta olen tehnyt kaikkia noita yhtäaikaa kymmeniä kertoja viimeisen kohtauksen jälkeen (reilu vuosi sitten) ilman ongelmia.

Ihmismieli on arvoituksellinen, kyllä.

Omistettu Laitille

Laitin kommentti edellistekstiin herätti ajatuksia, joista syntyi pitkänpitkä postaus. Niin pitkä, että osa mietteistä jäi vielä odottamaan omaa lukuaankin, joten jatkoa seuraa. Välillä tulee, tässä tapauksessa hyvässä mielessä tunne, että on rämpinyt pitkään metikössä puskien oksaa tieltään, mutta yhtäkkiä rävähtää vitsa päin näköä ja on pakko pysähtyä hetkeksi. Tässäpä siis mitä tämä pysähtyminen sai miettimään.

Nyt kun joku sen sanoi, kyllä, olen elänyt tänään kunnolla-huomenna ahmin ja masennun sin-käyrällä jo varsin pitkään, tarkemmin sanottuna kuusi vuotta (pääsi ääneen vihellys ja "ei saatana" tässä kohti). Aloittettuani toipumisen anoreksiasta minulla meni yli vuoden pupunruokaa lukuun ottamatta kaikki syöminen överiksi (vertailukohdaksi, esim puuro oli ahmimisriskiruoka), sen kerran kun söin, en pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan pääni oli vielä kaukana normaalipainon hyväksymisestä noh, normaaliksi, joten yritin vuoroin epätoivoisesti pitää syömistä ja painoa kurissa, vuoroin ahmin bulimisesti. Heti kun ahmiminen rauhoittui, 'lihomisestani' ahdistuneena anoreksiaoireet palasivat, jonka jälkeen ahmiminen paheni ja näin edelleen, kunnes nykyään osaan välillä syödä ja olla syömättä, välillä en. Ongelmani on edelleen, etten hahmota mikä on normaalipainoni, miltä näytän kun näytän normaalilta ja onko se hyvä vai huono. Tässä kohtaa tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaukana toisistaan.

En mielestäni kiellä itseltäni paljoakaan mitään, tai ainakin olen pitkään yrittänyt opetella olemaan kieltämättä. Anoreksia ei paljon muuta olekaan kuin tuhoton kieltojen viidakko, ja päätettyäni päästä siitä eroon aloin vierastaa tiukkia määräyksiä. Minulla ei ole enää mitään kiellettyjä ruokia sillä perusteella paljonko rasvaa tai sokeria tai mitäkin syötävässä on. Se mikä rajoittaa syömistäni edelleen voimakkaasti (kuusi vuotta myöhemmin, doh) on, että osa syötävistä tuntuu oikeammilta osa vääremmiltä, tai siis, kurkku on oikea, sipsi on väärä. En täysin osaa selittää itselleni, ettei sillä mitä syön yhtenä iltana kuussa ole juurikaan merkitystä. Kun jonkin syömisestä tulee epäonnistunut olo, lähtee alamäki herkästi lapasesta. Taasen, tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

En tiedä, ehkä tosiaan teen tätä vanhasta tottumuksesta, pitääkseni ympäristöni tuttuna ja siten turvallisena. Tiedän miten elää viivotinjärjestyksen ja etukäteen suunnitellun ruoka-aikataulun mukaan, tiedän miten saada ajatukset muualle kun pinna alkaa kiristää. Kun maha on riittävän täynnä pää yleensä tyhjenee, kun kaikki on ennakkoon suunniteltua ei tarvitse kuin mennä mukana. Kunnes jokin prakaa, ja voi aloittaa alusta. Mutta, en ole perusluonteeltani pilkunviilari, elän ennemminkin luovassa kaaoksessa kuin siinä viivotinjärjestyksessä, en luovuta epäonnituessani välillä edes silloin kun ehkä pitäisi jo uskoa suosiolla. En ole perusluonteeltani ihminen joka rakentaa ympärilleen häkin turvaruoasta ja hyppää ikkunasta kun piirunkin menee pieleen. Miten hitossa siis olen tässä, pitämässä blogia syömishäiriöstäni?

Freak show

Olen suistanut aurani tai feng shuini tai minkälie raiteiltaan. Tai sen mikä siitä nyt oli vielä raiteillaan ja vastasi hengittämisestäni. Sain tässä viime viikon päälle lisää vähän huonoja uutisia, olen solmussa koulun kanssa johon en ole tottunut, sosiaalinen elämäni menee sekin päin äässiä jne jne jne. Joka tapauksessa lähdin tuulettumaan treeneihin, olo hieman huonona, mutta yleensähän se paranee repimisellä eikö. Ehdin tehdä viisi minsaa enne kuin rintaa alkoi painaa, henki ei meinannut kulkea ei sisään eikä ulos, ja viidessätoista minuutissa istuskelin käytävässä pystymättä seisomaan kunnolla. En saanut henkeä, huimasi, hyperventiloin kai, mutta tuntui ettei uloshengityskään toimi (enkä siis ole astmaatikko tai muutenkaan tältä osin hajalla). Niin ja rektikkotyttö oli takaisin, siellähän sitä huojuttiin synkronoituna puoli tuntia, kunnes vihelsin omalta osaltani pelin poikki ja lähdin hoippumaan kotiin. En ole kovin tuff.

Kivaa tämä stressaaminen.

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa neuroottisin

Tänään olen syönyt ihmisiksi, eilen ahmin vähän ja toissapäivänä paljon. Mietin tuota syntiruoka-asiaa, haluaisin avata suhtautumistani siihen ja tiettyjen ruokien ahmimiseen, jos se vaikka auttaisi normalisoimaan ne. Koska aikuisten oikeasti, ihmisellä ei ole ruokia joita hän ei, vailla lääketieteellisiä perusteluja vain "saa" syödä. Niinpä ostin ihan kiusakseni muutamia juttuja joita yleensä välttelen, niiden joukossa jauhelihaa (eikä siis mitään paistijauhelihaa tällä budjetilla) josta tulee huomenna soppa. Keitin sen, ja tunsin vanhan neurootikkoni heräilevän tuntiessani melkein vahingoniloista tyydytystä nyppiessäni jähmettyneitä rasvakikkareita liemen pinnalta. Hahhah, siinähän lihotatte roskista! Vierastan toisaalta pilkunhalailua, siitä tulee sama fiilis kuin silloin joskus kun laskeskelin huolissani puolikkaita kaloreita, toisaalta touhuaminen vie ajatuksia muualle. Ruokailujen väliset ajat kuluvat nopsaan kun fiksailee iäisyyden työpöytää tai meikkilaukkua tai kuivakaappia järjestykseen. Ja se on mahdottoman turvallisen tuntuista kun meinaa angstituttaa.

Mutmut, olen huomannut jotain huolestuttavaa. Kävin lukemassa ihan oikeasti terveytensä takia laihduttajan blogia (niistä saa usein terveitä herätyksiä). Hän kirjoitti omakuvasta ja mielikuvaharjoittelusta, ja pienen punastelun jälkeen totesin, etten oikeastaan tiedä miltä näytän. Puhumattakaan siitä, että tietäisin miltä näytän tavoitepainossani, tai miltä oikeastaan haluan näyttää (kun Keira Knightley ja kamut jätetään pois laskuista). Tiedän miltä näytän alipainoisena, ja tiedän etten näytä nyt siltä. Luulen tietäväni myös, etten halua näyttää alipainoiselta enää uudestaan. (Ehkä.) Olen ottanut itselaukaisijalla kuvia, mutten sietänyt katsoa niitäkään kertaa enempää. Asiat ovat niin onnellisesti, ettei kämpässämme ole kokovartalopeiliä, ja näin ollen voin olla tyytyväisen tietämätön ulkonäöstäni. Mutta, se ei ehkä auta jos haluan muuttaa olemustani, ja tietää mitä muuttaa siinä.

Niin. Miten kuvittelen onnistuvani muuttamaan ulkonäköäni mieleisekseni jos en tiedä mitä haen? Tai mitkä ovat lähtökohtani? Perkele eihän tämä tee lainkaan järkeä. Laihduttaminen oli paljon mutkattomampaa viisitoistavuotiaana. Se oli hieno juttu teinihäröilyssä, päätti laihtua ja niin laihtui, itsensä ja elämänsä peilistä katsominen kun on sen ikäisille vielä vapaaehtoista.

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei

Tänään on herkkupäivä. Mietin koko viikon mitä mahtaisin ostaa, kun ei tarvitse katsoa ruuan terveellisyyttä. Viimeisin veikkaus oli Doris-keksit ja jäätelö, vaikka niillä kerjääkin ahmimiskohtausta. Ja kalorirajakin on korkeampi kuin muina päivinä. Olin siitä ihan fiiliksissä perjantaihin asti, kun kalorirajatkin pysyivät (kyllä sen kaksi tonnia ahtaa ahmimatta kun vähän yrittää). Riemua ei pilannut lihominenkaan, sillä suureksi hämmästyksekseni painoni on pysynyt samassa. Mutmut. Minun ei tee mieli syödä. Ei tehnyt eilenkään (saattaa olla jokin yhteys siihen, että ahmin aamupäivällä melkein kilon uuniperunoita). Suklaata, Rocherin palloja tekisi mieli, mutta niitä ei nyt juuri satu olemaan kaapissa, eikä kyllä budjettia ostaakaan.

Tänään oli myös kauppapäivä (käyn kaupassa 1-2 kertaa viikossa, paitti jos tulee ahmimisreissu), jotta voin ostaa jotain kivaa. Ja mitäkö kivaa sitten ostin? Haahuilin kaupassa hyllyltä hyllylle, keräilin innottomasti (yleensä rakastan ruokakauppashoppailua) ensi viikon ruokatarpeet koska kerättävähän ne oli, ja yritin miettiä jotain kivaa. Koska vitutus on suuri jos herään huomisaamuna siihen, että tekisi ihan hirveästi mieli kauralastuja, ja sitten yrittäisin näkertää niitä yksi kerrallaan koko viikon tai odottaisin uutta herkkupäivää. Mutta edes keksihyllyltä ei löytynyt mitään. Lopulta otin litrajäätelön ja painuin kassalle. En edes vilkaissut "viimeistä viettelystä", kassan päätyhyllyn karkkeja, matkalla. Yökötti. Latoessani tavarat hihnalle melkein hävetti. Miten minä voinkin näyttää näin hinkuterveeltä, itsestään huolehtivalta, säästäväisesti ja terveellisesti elävältä opiskelijalta. Ruisleipää, kurkkua (sikahintaista btw), ruismakaronia, jogurttia (vähärasvaista), näkkileipää, ekokananmunia, kevytlevitettä (pieni rasia), hedelmiä, tomaatteja. Ja se jäätelö, josta myyjä hymähti (sunnuntaipalkalla voi ilmeisesti hymistä) sen olevan hänenkin lempijäätelöään. Ei kulmien kohotusta roskaruokavuorelle (tai naismyyjän kyseessä ollessa joskus "sinäkinkö"-hiljaisuutta), ei 'hei sä ostit nää samat mun viimevuorollakin'-katsetta, pikemminkin voi vittu jotkut on terveitä pikku herranterttuja-pankilta ei luotolta eiksnii. No ei se oli tosi kiva kassa.

Kotona katselin terveysruokavuortani ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Ja miten saan tämän pysymään. Siitä kun minulla oli tällainen olo, kun tuntui tarpeettomalta ahmia, on aika lailla aikaa. Raavin päätäni ja tulin lopulta kököttämään koneelle koska en keksinyt mitään tekemistä. Mitä sitä tekee koko sunnuntain jos ei halua laittaa ruokaa, syödä, käydä uudelleen kaupassa, katsoa telkkua tai urheilla pakonomaisesti? Ehkä virkkaan lisää sitä mekkoa joka ei valmistu varmaan ikinä.

Ja niin, eilen kalorit jäi potuista huolimatta alle. Heittelin parisatasia taulukkoon (kyllä, saan kiksejä exel-taulukostani) kaakaosta jamistäkin, että sain kalorit "täyteen". Huijausta. Mutta näyttää hyvälle. Toivottavasti tämä ei enteile mitään mässäysputkea, koska omasta puolestani voisin jatkaa tällaista maailman tappiin asti.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

Jääkaapissani asuu pieniä tonttuja jotka laittavat ruokaani lihotusainetta

Minusta alkaa tuntumaan, että minulla on laihtumiseen jonkin sortin fiksaatio (Sherlock...). Ei siinä mitään, tykkäisin olla laiha ja käytän laihtumiseen epäterveitä keinoja eikä se ole hyvä ja näin, mutta minusta alkaa tulla paranoidi. Olen jokaisen syömäni normiaterian jälkeen varma, että nyt painoni on noussut rakettina ja voin heittää entiselle maksipainolleni hyvästit kiitäessäni sen ohi uusiin ahdistusulottuvuuksiin. Että ruuassani oli enemmän rasvaa/sokeria mitä tahansa kuin luulin (niin, ja teen kaiken ruokani itse), etten kuluta niin paljon kuin arvelen, että vain salaperäisesti levähdän jos yritän syödä normaalisti. Paradoksaalisinta koko jutussa on, että lihon eniten rajoittaessani syömisiäni, koska se johtaa aina ahmintaan, nyt sen sijaan joulukilot ovat kohta historiaa (miten ihmeessä, en ole tehnyt mitään), ja jokainen alkanut ahmintani (joita on ollut päivän, parin välein) on päättynyt siihen, että tuijotan ruokaa ja pohdin syönkö vain nopeasti vaiko ahminko, sitten muistan luvanneeni olla laihduttamatta vaikka ahmisinkin, ahdistun, ja pienen painiskelun jälkeen lopetan.

(Antakaa anteeksi, ajatusoksennus menossa ja piste-näppylä kadoksissa.)

Siis, ahmintaongelmani helpottaa, pitkästä aikaa. Varsin odottamatonta. Minulla on ollut siinä aina kausia, ehkä se on sitä 'normaalia' (jos epänormaalissa voi olla sellaista) vaihtelua, joka tapauksessa olen siitä iloinen. En ajattelekaan sitä ihan niin paljoa. Ehkä tämä laihdutusmania on vienyt kaiken tilan päässäni. Laihduttamista sen sijaan ajattelen ehkä noin puolen minuutin välein, joten se on 1500 ja rapiat tänään. Heh, ajatus per kalori. Ei siinä hirveästi muuta kerkiäkään.

Mietin mitä tapahtuu sitten, kun tämä kolmekuukautinen on tarvottu. Olen koko ajan varmempi siitä, etten halua jäädä tähän kokoon, joten jonkin sortin kropanmuokkaus on edessä keväällä. Palaako ahmiminen silloin kuvioihin? Vai kykenisinkö tekemään tämän järkevästi (buahhah). Olisi tietty kiva ryhtyä pidempiaikaisesti miettimään jotain muutakin kuin ruokaa, mutta siihen en ehkä ole henkisesti valmis (edelliskerta päättyi ahmintaputkeen joka johti syömättömyyteen ja kyseenalaisiin laihdutuskeinoihin joka johti suolisto-ongelmiin joka johti kahden kuukauden vitutukseen). Joten jos en keskity syömään normaalisti, keskityn laihduttamiseen (jonka täytyy tämän kolmen kuukauden räpeltämisen jälkeen tuntua lomalta).

Pelasta maailma, tee se jo tänään, tee jotakin mahdotonta

Lupasin uutenavuonna olla laihduttamatta kolmeen kuukauteen. Meinasi tyssätä viime torstaina anopinpöytä- ja jätskiähkyyn se lupaus, mutta pahimman pitäisi nyt olla ohi. Painoni nousi jouluna ihan hirveästi koska en edelleenkään osaa olla niinkun normaalit kun kukaan ei näe, mutta eihän mitään, nyt leikitään pullahiirtä pari kuukautta ja setvitään päänuppia. Tähän pelleilyyn on pakko saada joku stoppi, en opi ikinä syömään jos olen kuusi päivää viikosta laihiksella. Lihaskuntoa ja muuta liikuntaa en jätä pois (joku raja), mutta yritän olla hukkaamatta palloa siinäkään. Eli, en jätä syömättä tarkoituksenani laihduttaa, kuntosali on pannassa ja säännölliset treenit jatkuu helmikuussa.

Ja joo, vituttaa jo valmiiksi.

Ei pelkästään se, että haluaisin mielettömästi painua salille huhkimaan ahmitut keksit ja suklaat ja piirakat pois, vaan myös siksi, etten tiedä miten pystyn tähän. Tein lupauksen Miehekkeen vieressä vietetyn ajan huumassa (se ihminen vaan tekee onnelliseksi. Sillä, että se jaksaa vielä monen vuoden jälkeen huomata jos laitan tukkani ja kehua kauniiksi saattaa tietysti olla tekemistä asian kanssa... ;), mutta yksinään omassa kämpässä arki jämähti vastaan aika kylmänä. Sillä, että lempifarkut kiristää, vatsa pömpöttää ja selluliitit kummittelee peilistä on ihmeellinen voima naisen psyykeen. Pari kuukautta ei ole yhtään mitään, voisin koittaa purkaa ahdistusta lihaskuntoiluun (tekisi tervettä meikäläiselle) pudottamatta painoa tai wohou, yrittää nauttia siitä ettei puntarin lukema määrää päivän kulkua mutta kun on niin saatanan vaikeaa. Onneksi on sentään oma puntari nyt, ei tärvitse arvailla painoa muista. En käsitä, milloin minusta tuli niin elämäntapalaihduttaja, etten enää tiedä mitä ostaa kaupasta, miten paljon syödä ja milloin. Mutta, asian hyvä puoli on, että hämmennyksen keskellä ei ahmituta ihan niin paljon kuin keskimäärin.

Pitää varmaan käydä oikeasti ostamassa joku päivittäinen ruokailu for dummies -opas, ei minulla ole tästä jutusta haisuakaan. Että huhtikuuta odotellessa sitten vain.

Itsepäisyyspäivää!

Voi Veera mikä tekniikan ihmelapsi oletkaan, ei edes ollut 50. krijoitus lähelläkään kun tämä nerokas blogipiste laskee hallintapaneelissa kai muokatut mukaan tai jotain. Ja julkaisee tekstin sillä päiväyksellä jona on aloitettu, niin. Mikä ei ole kivaa, koska avaudun tässä koneella niin epämääräisinä aikoina, että katson yleensä parhaaksi miettiä hetken unilla ja jatkaa sitten. Sitäpaitsi, minua potuttaa kroonisesti kuvien asettelu jota rämplään uusiksi parhaimmillaan kolmesti, joten muokatut mukaanlukien pitäisi olla pitkälti yli viidenkymmenen. Äh uudestaan.

No mutta. Tykkään itsenäisyyspäivästä, joten eilen oli hyvä päivä. Satuin löytämään mieskuoron esiintymässä (niin, tykkään myös mieskuoroista), ja kuuntelin fiiliksissä takapenkissä asiaankuuluvalla paatoksella laulettuja Suomilauluja. Pakko oli avata silmät välillä ja mulkaista pahasti kun mummot vieressä ryhtyivät supisemaan, mutta muuten nautin siitä kovasti. Ilta lounaineen ja muine perinteineen ei mennyt ihan putkeen, siinä konvehtirasia ja linnanjuhlat -kohdassa mopo vierähti vähän penkan puolelle, muttei pahasti. Riittävästi kuitenkin, että tänä aamuna harmitti, joten tämä sunnuntai kulunee teelinjoilla. Jos ehkä onnistun välttämään nyt harjoittelun jälkeen ruokahetket.

Nyt on kiva, jotenkin harmiton olo. Ei tee mieli tehdä mitään typerää, vaikka ensi viikko näyttää tyypilliseltä ranteiden anatomian tutustumiskierrokselta tentteineen ja palautuspäivineen. Tekisi mieli vain jammailla kotona, ehkä siivoilla vähän, no voisihan niitä tenttimatskujakin vilkaista, tapitella ikkunasta lunta..

Hyviä nämä uudet särkylääkkeet.

Äh?

Tämä on ilmeisesti vähän speshöl tämä blogspotin ohjelma, vai miksi muuten se laittaa julkaisupäiväksi tekstin kirjoituspäivän. Korjatkaa nyt joku jos julkaisin tuon tajuamattani eilen, mutta mielestäni tänään (siis hetkinen ööh) kun en iltayöstä eilennä jaksanutkaan kirjoittaa sitä loppuun. Onpaonpa.