Minua nyppii taas vaihteeksi

Valeriaanan kommentti (kiitos ajatustesi jakamisesta taasen, samoin Annalle, olette ihania tsemppauksinenne!): mietin tuota paranemisstrategia-asiaa, siinä on yksi vissi juuri tämän sotkun junnaamisessa. Minulla ei ole strategiaa paranemiseen. Milloin ikinä pääsenkään sen kanssa alkuun, tyssää se aina samaan esteeseen. Siihen, etten näe elämää syömishäiriön jälkeen, enkä pysty yrittämään tosissani koska en usko tosissani onnistuvani. Usko että se johtaa mihinkään. (Typerää, juu, tiedän.) Olen pysähdyksissä jotenkin. Väsynyt, kyllä, ehkä enemmän kuin itse tajuan. En saa kiinni omista ajatuksistani, siitä mitä tunnen tästä koko paskasta, en siitä mitä sen alta yrittää tulla pintaan.

Ja olen pelkuri, myönnetään nyt sekin kun aloitettiin. En tiedä mitä joudun antamaan elääkseni ilman syömisongelmia, enkä ole varma, että olen vielä valmis kaivamaan ylös luurankoja sen alta. Edelleen typerää, myönnän, mutta kun on elänyt massiivisen kieroutuman sanelemien sääntöjen mukaan, oli ne miten absurdeja tahansa, sitä ei ihan hahmota että oikeassa elämässä voi käydä lenkillä yhtenä päivänä ja syödä sipsejä haisevana sohvalla toisena, tarvitsematta olla edellisenä neuroottinen ja jälkimmäisenä bulimiaputkessa. Tai voiko, en tiedä. Minä ehkä en. Pelkään, että jos tosissani tappelen tieni ulos tästä, joudun huomaamaan etten ikinä pääse siitä kokonaan irti (tämä kuulostaa vain typerämmältä mitä pidemmälle kirjoitan). Eli suomeksi ehkä, en tiedä olenko valmis paranemaan.



Haluaisin taas pois. Jonnekin jossa voisin elää tämän kanssa tarvitsematta näytellä normaalia. Lukioaikoina elin yksin ja kävin päivittäin salilla vailla juurikaan muuta sosiaalista elämää (huom ei ollut mitenkään pimeä, pikemmin rauhallinen jakso elämässä). Löysin itseni miettimästä sitä taas. Sitä miten ei tarvinnut tapella. Siitä on pitkä aika.

Aikuistumisessa on huonot puolensa.