maanantai 30. marraskuuta 2009

Paluu arkeen

Hyvät uutiset ensin: syöminen on normalisoitunut kivasti. Se meni siihen että dumlelakusta tuli jumalaton ällötys ja ähky, olin pari päivää käytännössä syömättä (käytännössä koska en laske kahvimaitoa ja kurkkusiivuja dippikastikkeella koska ainakin yritän olla sitä mieltä ettei se ole ruokaa), tämän jälkeen ruokahalu alkoi palailla. Enkä ole ahminut (toinen hyvä uutinen, aplodeja) juurikaan. Näinpä elelen tällä haavaa nuudeleilla ja paketillisella pipareita, kävin kyllä hakemassa oikeitakin ruoka-aineksia muttei ole vielä tullut inspiraatiota palata kyökkiin.


Syömättä ollessa on aina loputtoman paljon aikaa. Kun ei laita ruokaa, istu keittiössä syömässä sitä, ei ajattele ruokaa, ei vedä monituntisia ahmimiskohtauksia, aikaa on äkkiä hirveän paljon. Sitä minä kyllä rakastan siinä. Sitä että ehtii ajatella aivan liikaakin. Ei pitäisi sanoa näin, mutta minusta tuntuu että kahden viikon syömättömyys on parasta mitä olen tehnyt tänä vuonna. Ja kuten edellisestä voi ehkä päätellä, pakko myöntää, että elämäni on aika ikävää.


Luen tentteihin, valvon, kaljottelen kivojen puolivieraiden ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa, kyllästyn kämppikseen, istun tunti tunnin jälkeen tietokoneen ääressä tekemättä oikeastaan mitään vain siksi ettei ole muutakaan tekemistä, käyn treeneissä (no se ei tosin ole lainkaan ikävää <3), juhlissa joissa en juo ja joista tulen aivan liian myöhään kotiin, nukun vuoroin liian vähän ja liian paljon, oksentelen mitättömistä syistä. Siivoan, pyykkään, järjestelen tavarani uudelleen ja uudelleen enkä kuule miehestäni kahteen viikkoon vaikka kuvittelemme olevamme parisuhteessa. Ja säädän syömiseni kanssa, välillä tuntuu että vain siksi, että olen tottunut tekemään niin ja saan siitä vähän lisää täytettä tähän ihan kivaan ja hiivatin tyhjään arkeen. Toisaalta valmistuminen ja yliopiston taakse jättäminen pelottaa valtavasti, mutta toisaalta haluaisin mielettömästi tämän elämänvaiheen jo loppuvan ja päästä pois täältä. Elämässäni ei ole oikeasti kunnolla muuttunut mikään aikoihin. (Tähän teki hetken mieli kirjoittaa jotain sellaista kuin "tätäkö tämä nyt on" mutta se lentäisi niin pahasti yli että uudet lukijat (lämpimästi tervetuloa!) katuisivat klikkausta.)

No juu ei mikään suuri oivallus, mutta puhdisti ilmaa jotenkin myöntää että minussa ja elämässäni on paljon asioita joista en pidä. Ei tarvitse olla täydellinen, en minä sitä sano, mutta tässä saattaisi olla hitu siitä mikä on hiertänyt jo pidemmän aikaa, epämääräinen tunne siitä että jotain on vinollaan enemmän kuin päältä näyttää.

Että oli tuosta ruokalamasta sen verran hyötyä että tätä tuli mietittyä.

Ja laihduinkin siinä, huomasin juuri.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Onneksi en ole armeijassa siellä mua sanottaisi vässykäksi

Mietin pitkään mitä vastaan Valeriaanan kommenttiin siitä, haluanko toipua. Mietin siksi, että vaikka tämän blogin tarkoitus on purkaa syömishäiriöajatukset hyvässä ja pahassa, tämä on asia josta mieluiten valehtelen. Haluan olla syömättä, en syö siksi että se tuntuu väärältä, se ei laihduta, en ole mielestäni riittävän laiha ja muita selityksiä MUTTA käsi sydämelle, en syö koska en jaksa lekkiä olevani terve ja normaali. En vielä, en nyt kun väsyttää, asiat hajoilee, vuorokauden tunnit eivät riitä ja en jaksa painautua läpi siitä prässistä jota toipuminen on. En halua parantua. En nyt. Vaikkei paranemisessa ei ole väliaikoja, eikä sille tule koskaan parempaa aikaa kuin nyt, silti. Takerrun tähän paskaan koska sen kanssa tiedän mitä teen, toipuminen on hyppy tuntemattomaan josta on tähän asti tullut kahta pahempi helvetti neljästi, enkä jaksa uskoa voivani lopettaa uraani anoreksialla päätymättä bulimikoksi. Koska niin siinä on käynyt. En jaksa sietää sitä että vihaan kehoani, ulkonäköäni, syömistä, oksentamista, toipumisen epäonnistumista. Se etten syö, tai syönhän minä joskin aika vähän, on stabiilia. Se pitää asioita pikkuisen paremmin kasassa. Kyllä tämä sin-käyrä tästä taas nousee, suuntaan tai toiseen, ja haluan edelleenkin uskoa että jonakin päivänä niin korkealle ettei alas tarvitse tulla enää takaisin. Mutta se päivä ei ole tänään.

En käsitä kuinka saatan myöntää sitä edes täällä. Myöntää sitä etten jaksa enkä halua kestää ahmimista ja suhtautua positiivisesti, väittää ryhtyväni hyväksymään itseni (no niin paksuiksi ei minunkaan juttuni kyllä usein mene) ja jatkaa joskus aloitettua paranemisprosessia sen sijaan että luovutan peilistä katsovan läskihirviön ja parin veemäisen päivän/viikon/kuukauden masentamina. Mutta tulipahan myönnettyä.


Oli mulla kyllä hyvääkin kerrottavaa. Skarppasin eilen syömisten kanssa sen verta että tein lounaan (jota sai tosin vähän tapella alas, osansa ehkä silläkin etten ole kummoinen kokki). Piti saada luettua tenttiin, oikein pätevä syy istua vartti keittiössä lautasen ääressä. Nousin aamulla lukemaan ja keittelemään kahvia, ja söin "aamupalan" kämppiksen pöydälle avoimena jättämästä sipsipussista (tekisi mieli laukoa muutama valittu sana hänelle tästä aiheesta) . Tuli niin huono olo että teki mieli painua vessaan, mutta edes minä en viitsi herätellä kämppäkavereita purjoilemalla aamuviideltä parin naksun takia. Hurraa sille. Sen jälkeen ei kyllä ole liiemmin tehnyt mieli mitään.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Syömisen loppumisesta

Nyt se on alkanut tapahtua. Syömisen loppuminen. Syöminen alkaa loppua, tunnen joka päivä miten se käy vähemmäksi ja vähemmäksi. En ahmi. Ei ahmituta, ei lainkaan, tuntuu absurdilta koko ajatuskin. Minäkö mättäisin ruokaa, siis vaikkei ole nälkä, vaikkei tee mieli? Minäkö, miksi ihmeessä? Mutta niin se vain on, ahmimishäiriöni on painunut maan alle jälkiä jättämättä, enkä ilman sitä halua enää syödäkään.

Sen huomaa ensimmäiseksi iltapalasta. Ilta on ahmimisen kanssa kaikkein vaikein, silloin syö vahingossa liikaa ja silloin ehtii ahmimaan jos ei ole menoa. Iltapalan pois jääminen on ensimmäinen varma merkki. Mahan kurniminen nukkumaan mennessä, kun ei viitsi lähteä keittiöön enää päivällisen jälkeen. Aamupala on seuraava. Kun otan vain kahvin mukaani koska en ”ehdi” juoda sitä kotona, tai täytän ristikkoa aamupalapöydässä kuppini kanssa sen näköisenä kuin olisin jo syönyt, siitä tietää ettei syömistä jatku enää kauaa. Kun jätän eväätkin kotiin, vaihdan ne termarilliseen vettä ja teepusseihin, voi alkaa odottamaan mitä tapahtuu. Sitten lopuksi, kun syöminen loppuu. Ja sen jälkeen, kun syömisen loppumisesta kuluu riittävästi aikaa jottei niin enää voi jatkua. Sitä mitä sitten tapahtuu.


Sitä mitä minulle taas tapahtuu.

torstai 5. marraskuuta 2009

Valoa tunnelin päässä

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.



P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!

perjantai 16. lokakuuta 2009

Pääongelmia

Lueskelin tässä tyyppien blogeja ja törmäsin monta kertaa toteamukseen laihat ihmiset on täydellisiä. Itse en ole siitä ihan vakuuttunut, tunnen paljon hernekeppejä jotka ovat täysiverisiä biatcheja, osan kohdalla väitän jopa että nämä kaksi ovat jokseensa verrannollisia (tytöistä tulee ilkeitä kun ne ei saa syödäkseen ja pitää itteään toisista parempina). Aika tekopyhää multa kun mähän siis en pidä laihuutta mitenkään kauniina, rait, mutta jos oikein muistan en ollut yhtään parempi ihminen silloin kun painoin nelkyt kiloa. No se siitä jäin vain miettimään. Helpolla pääsisi jos laihtumalla tulisi täydelliseksi.

Ja sit ihmettelen kun päätä särkee ja nappeja kuluu.

Vaakaton viikko kuten täsmäsyöminenkin menee päin helvettiä, en ole punnannut aamuisin (vaikka pari kertaa olen unenpöpperössä jo vetänyt villasukkia jalasta ja sitten keksinyt ettei puntarille olekaan asiaa) mutta välillä huijaan ja käyn illalla. En tajunnut olevani siinä niin kiinni. Tai tajusin mutten tunnustanut. Helpottaa vähän tietää että paino huitelee suunnilleen samoissa, eikä läskiahdistus ole niin paha kun käy vaatteet päällä syömisen ja juomisen jälkeen. Silti, aika säälittävää, olen riippuvainen kahdenkympin patterilaitteesta jonka valmistaja ei edes ole FunFactory.

Niin, ja päivän paras uutinen: olen tulossa kipeäksi ja Mieheke tulee tänä viikonloppuna. Loistohomma. Pitäisi raahautua kauppaan ostamaan nuudeleita, en saa kipeänä syötyä muuta (ja yhdistän ne jotenkin kipeänä oloon joten en ikinä osta niitä muuten, vaikka ehkä kannattaisi niin ei tarttisi sairaana mennä kauppaan). Tai ehkä hyppyytän Miehekkeen sitten kun se tulee, vaikka se onkin vähän eksyksissä mun lähikaupan lempijuttujen kanssa.

Äh kaljuunnun taas, villasukkien pohjat on ihan täynnä hiuksia. Pitäisiköhän vitamiininappeja syödä enemmän vai vähemmän.



Mene nyt särky jo hiiteen siitä. Tai toimi edes saamarin bloggeri ettei tarvitse nyhjätä miljoonaa kertaa samaa tekstiä uusiksi

maanantai 12. lokakuuta 2009

Täsmäharjoittelua

Harjoittelen täsmäsyömistä. Viisi-kuusi ateriaa päivässä 3 tunnin välein, riippuen miten paljon on aikaa nukkua. Ja otan vaa'attoman viikon. Vaaka saa oksentamaan liika helposti. Ei luulisi olevan vaikeaa muttei ole helppoakaan. Aterioita jää koko ajan välistä ja tuntuu että syön liikaa. Tänään on ensimmäinen päivä jona on hyvät mahikset onnistua (kello tulee jo seiskaa, neljä tuntia enää). Paitsi siltä osin etten syönyt aamupalaa, piti nyt sit muistaa sekin. Äh.

Mulla on tunne että missaan jotain. Tässä on jemmassa jokin pääsy ulos, mutten näe sitä. Tunnen kuinka sh ottaa tiukempaa otetta, mutta silti minusta tuntuu, että tästä labyrintista olisi tie ulos kun vain osaisi reitin. En haluaisi syödä, ruuan sisääntunkeminen ilman pillereitä tuntuu turvattomalta, oksu tuntuisi tulevan niin helposti. Ruoat tuntuvat syntisiltä (eikä siis hyvässä mielessä), enkä tunnista onko nälkä vai ei. Ja samalla oloni on oikeastaan ihan hyvä. En ole kovin huolestunut, minua ei ahdista puputtaa kurkkua ja syödä lääkkeitä. Minua ei häiritse, että tavoitepainoni on muuttunut ensimmäiseksi tavoitteekseni. Tai se, että syön läkeroleja yhtä paljon kuin ruokaa.

Ehkä olen vain jossain välitilassa itseni kanssa. Nielin nimittäin kiukkuni ja tein rauhan sen mimmin kanssa jonka kanssa tapeltiin elokuussa. Oikeastaan tein sen kyllä jotta Miehekkeelle tulisi kivampi mieli (HUOM! sen pyytämättä) koska se on sen kamu, mutta siitä olen oikeastaan vielä ylpeämpi, koska en ikinä laske aseita mistään muusta syystä kuin siitä, että olen itse kyllästynyt tai ahdistunut tappelemiseen. Ehkä siitä hyvästä voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei jaksaisi nyt tapella syömisen kanssa.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Treeneistä

Kaikki ketä tykkäätte hyvästä lauserakenteesta ja johdonmukaisesta asiatekstista voitte siirtyä seuraavaan blogiin, tästä soperruksesta ei saa selvää millään ilveellä mutta julkaisempa kuitenkin kun liittyy sh käyttäytymiseeni aika läheisesti.

Vaihteeksi aihe josta tykkäänkin jopa. Näes, en ole hirveästi halunnut kertoilla urheiluharrastuksestani tänä syksynä, syystä että, siirryin vähän paremman porukan treeniryhmään kuukausi sitten ja tunnen itseni siellä yhdeksi v#tun eksyneeksi sorsaksi keskellä joutsenlampea. Olen ainoa siellä entisestä ryhmästäni, ne on treenannut näitä juttuja jo aiemmin ja olen koko ajan pihalla. Lankatyttökin (en linkitä kun en ole tehnyt siitä aihetta mutta kerroin siitä joskus helmikuussa ehkä) on siellä, lisäksi porukkaa kunnioittaa läsnäolollaan joku ex-ammattilaistähtönenkin, joka urheilun vuoksi heiluu siellä meikäläisten, jotka herättiin treeneihin 10 vuotta liian myöhään, kanssa. Et itsetunto korkeella. Mutta jos jotain hyvää, olen jo nyt edennyt öbaut triplasti sen mitä viime vuonna yhteensä, lämmittää sydäntä huomata että osaa jotan. Oih!


Lankatytöstä muuten, nyt kun näki sen pitkästä aikaa huomasi miksi se on siellä eikä ammattilaisissa. Anoreksiansa takia (ja voi olla että sekin on oikeasti herännyt vuosikymmenen liian myöhään). Se treenaa innottomasti ja sekoilee edelleen, jos se oisi terve se olisi aivan helvetin hyvä mutta ei pysy mukana kun näyttää pökräävän koko ajan. Jopa minä (buahhah) teen välillä paremmin kuin se, ja se on treenannut ainakin tuplasti kauemmin kuin minä.

Hattu kun vanhemmat ei tajunneet tuupata treeneihin neljävuotiaana, mistä sitä tietää mitä minustakin olisi tullut. Tai sitten ei.

No mut taidan mennä nukkuun, vähän turhan tiivis viikko takana ja seuraava alkaa kymmenen tunnin päästä.

torstai 1. lokakuuta 2009

Anteeksi häiriö

Oksentaminen on jännä juttu. Kun kerran menee erehtymään pytylle väärin päin, sitä olisi ramppaamassa siellä koko ajan. Aamupalajogurtti, keitto päivällä ja iltamysli meinasivat kaikki käydä yli voimien. Huolimatta siitä, että heräsin sunnuntaina kurkku kipeänä, naama taikinana, ja kädet värisi pitkälle iltapäivään. Ei mikään voittajafiilis. Mutta tästä on pakko nousta. En voi alkaa tehdä sitä taas, muuten sille ei tule loppua. Lähdin ensiavuksi pariksi tunniksi treeneihin, ja lupauduin kamun koiravahdiksi jotta pääsen vähäksi aikaa pois kotoa. Lähden nyt viikonlopuksikin pois, en taida kestää keskenäni kämpillä jääkaapin ja posliiniponin kaverina.

Ja se tärkein, mikä kypsyi treeneissä kompuroidessa vapiseviin kinttuihini: Ajattelin aloittaa täsmäsyömisen uudestaan. Minulle täsmäsyönti on juhlaedustus syömishäiriöstä, silloin täsmäsyödään kun ollaan häiriintyneitä. En pidä siitä tai ole siinä kovin hyvä, mutta minulla on liian epävarma olo itsestäni nyt. Ja kylmä tosiasia saattaa olla, että olen (ehkä ihan vähän) häiriintynyt, mitä tulee syömisiini. Minua ei haittaa tarpeeksi se, että oksensin, minua haittaa enemmän se, että ahmin. Ja ahmin, vaikka olin syönyt neljä ateriaa päivän kuluessa. Itse asiassa minua haittaa se, että ylipäätään syön enkä oksenna. Tarvitsen tukea jostain, että saan riittävästi aikaa minun ja oksusession väliin, että jaksan lakata toistamasta sitä. Viime kevät muistutti jo aivan riittävästi miksi sitä kannattaa välttää. Vaikka sitten täsmäsyönnin hinnalla.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Kerrosta alemmas, kiitos!

Se ahmimiskohtaus sitten tuli.

Vedettyäni siihen pisteeseen, että kumartuminen nosti oksun suuhun, seisoin huoneessani vapisten, silmät kiinni, ja rukoilin että kämppis aloittaisi jo imuroinnin, kääntäisi musiikin kovalle ja rymyäisi mahdollisimman kauan jotta ehdin oksentaa tämän kaiken.

Ja kauan siihen menikin, en käsitä kuinka saatoin syödä niin valtavasti. Hyi saatana että inhottaa. Syöminen, oksentaminen, minä, kaikki.

En ilmeisesti aio oppia.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Sössähdys

Oletteko huomanneet, että ihmiset tykkäävät tuputtaa syötävää illanistujaisissa? Ja kun närkkii riittävän kauan kurkkutikkujaan turhan monet rupeavat katsomaan kieroon ja sitten on syötävä muiden mieliksi ja sitten on paha olo ja vituttaa.

Kamujen kanssa istuminen on hauskaa. Mutta. En käsitä miksi joka helkkarin kerta paikalla pitää olla ahmijan täsmäsetti sipsejä, tuckeja, juustoa, karkkia ja suklaata ja bonusnumerona jotan leivonnaista vielä. Istuin silmät kierossa puoli iltaa yrittäen huomaamatta olla syömättä ja puoli iltaa yrittäen huomaamattomasti vetää kaiken, ja se on perseestä. Ja lauantai aukeaa maha sekaisin (viikko oli dieetin suhteen oikein onnistunut eiliseen asti, joten massu ei oikein tykännyt mätöistä), turvoksissa semikrapulassa vailla mitään toivoa saada aikaan muuta kuin hammaspesun ja telkun katsomista.

Mikä hatuttaa eniten, on että halusin oksentaa. Mietin kuinka menisin muiden tupakkatauon aikana vessaan, valittelisin roskaa piilarissa, hoitaisin homman nopsaan ja olisin loppuajan syömättä. Kävin sen mielessäni läpi niin monta kertaa että olin varma siitä että tekisin sen kaikista hyvistä lupauksista huolimatta. Mutta en tehnyt. Ja se kadutti tänä aamuna, niin paljon että itketti. Ei ole hyvä.

Huomasin, etten ole ahminut yli kuukauteen. Olisin vielä ylpeämpi jos olo ei olisi näin paska.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Pitäis kai poimia sieniä

Jokaisella pitäisi olla oma blogi johon avautua kaikesta mikä elämässä on perseellään, ja juuri tähän tarkoitukseen aion tätä blogistani nyt/taas käyttää. Viimeksikulunut viikko on ollut vähän rankka, vähäisessä määrin valaiseva ja aivan liian pitkä. Sain/ jouduin matkustamaan melkein koko viikon paikasta toiseen sosiaalisten häppeninkien, Miehekkeen ja töiden (tulevien sellaisten <3) takia. Onnekseni olen samanaikaisesti lääkkeillä jotka kieppaavat mahaa ympäri mitättömistä syistä (niinkö 5 tunnin maakuntamatkailu vaikka) ja ennalta varoittamatta ja kaiken lisäksi riittävän hullu käyttääkseni -krhm- tiettyjä ruuansulatusta tehokkaasti vaikeuttavia apteekkivalmisteita pakkosyömisen edessä. Lopputuloksena paskannan hammastahnaa, näytän narkkarilta, en ole nukkunut kahteen yöhön (heräilen pahoinvointiin), niskat on niin stanan jumissa ettei olkapäät liiku ja olen odottanut kotiinpääsyä viimeiset 48 tuntia kuin teinipoika pillua.

Anteeksi.

Mutta se valaisuosio. Olen pahemmin solmussa itseni kanssa kuin pitkilleen (niin ja siis ihan oikeasti tajuan tätä nyt...). Aikanaan eli vielä vuosi sitten mietiskelin tai ainakin yritin, mutta se jäi kun en pystynyt keskittymään. Aikanaan myös juoksin ja paastosin silloin kun homma lähti karkaamaan lapasesta, mutta nekin alkaa jäädä. Ja mitä totean. Minusta on tulossa huono ihminen. En pidä siitä mihin suuntaan liikun. Mietin liikaa ikäviä juttuja, annan niiden vaikuttaa itseeni, väsyn siihen etten luota Miehekkeen pysyvän kasassa (silläkin on päävaivoja), en pidä ihmisistä, riitelen niiden kanssa (uutta, olen aina ollut hissukka), puhun päälle ja liikaa, olen narsistinen ja ylipäätään irtaudun siitä ihmisestä joka olen halunnut olla. En vihaa itseäni, niin pitkälle on tultu, mutta en oikeastaan hirveästi pidäkään. Häpeän käytöstäni ja silti käyttäydyn koko ajan kuin idiootti. Enkä saa enää otetta siitä kuka olen ja millaiseksi niin hiivatisti haluan tulla.

Mietiskelyn aloitin silloin kun asiat oli oikeasti paskasti, kun ”toivuin anoreksiasta”, kun rasvaton piimäkin meinasi lentää kaaressa pyttyyn, Mieheke oli vielä enempi hajoillaan kuin nykyään, paniikkikohtaukset oli päivittäisiä tai ainakin viikottaisia vieraita, olin koko ajan mustelmilla (koulussa epäiltiin kotiväkivaltaa) kun kaatuilin ja raavin itseni kohtausten aikana, ja vihasin itseäni ja ruumistani, en pelkästään sitä miltä se näytti kuten nykyään vaan sitä mitä se oli yleensä. Istuin ja tuijotin seinää keskittyen ajattelemaan mitä tahansa yksittäistä asiaa kunnes pystyin näkemään sen edessäni tai tuijotin ulos ikkunasta ajatellen tyhjää. Ja puhuin tuntikausia itsekseni (terveen merkki). Tiedän että tämä on häröilyä, ketkä olette sitä mieltä olette ihan oikeassa, mutta näin sain ainakin paniikkikohtaukset harvemmiksi, ja sen jälkeen elämänhallintaa takaisin kun pää ei lyönyt koko ajan täysillä. Mutta siihen se osaltani jäi. Vedin oravanpyörää BEDin, oksentelun, anoreksian ja kaikkien kummien päähänpistojen kanssa viisi vuotta, ei vaan jaksanut, liian hapokasta. Ja ehkä se lopullinen halu parantua on aina ollut liian heikko, siinä tuli vastaan seinä, jonka viertä jatkoin viime vuoteen asti kunnes sekin tyssäsi. Ne tyypit ketä saa meditoimalla 24/7 buddhavirneen on hyviä rakentamaan henkisiä tikkaita, minä en ole. Tai syö sieniä.


Nyt. Olen väsynyt, en saa ajasta kiinni kun joka päivä meinaa loppua ennen kuin alkoikaan, en oikeastaan tiedä miksi teen mitä teen ja pieninkin viivästys tai virhe tai epäjärjestys ahdistaa. Olen toivoakseni lähestymässä sitä pistettä jossa minun on pakko alkaa tehdä jotain, koska nyt en jaksaisi vaikken todellakaan pidä tästä. Vaikka olen aina toivonut että tekisin muutokset vapaaehtoisesti, en pakkona. Silti.

lauantai 12. syyskuuta 2009

What a girl wants

Käytiinhän sitä pitkästä aikaa ulkona. Kivaa olla kavereiden kanssa, mutta kun Miehekkeen kaa ollaan koko kesä käyty chillailupaikoissa joissa kukaan ei tule liimaamaan itseään kiinni tisseihin (auttaa ehkä kun on melkein kaksi metriä miestä matkassa, tosin) ja kuulee oman ja toisten äänen ainakin huutamalla, niin onpahan täyteen pakattu bileluola vähän ahdistava. Mutta kamu löysi kivan oloisen miehen -minkä tarpeessa se on kipeästi, takana eroa ja näin-. Pääsin kotiin ”jo” neljältä korvat soiden ja suu kuivana kun en periaatteesta maksa vissystä yli kahta euroa (idiootti), revetäkseni riemusta kun vaaka näytti vähemmän kuin piitkään aikaan. Ehdin jo unohtaa miten hyvän hien saa pintaan tanssikapakoissa ilman että kukaan katsoo pahasti :) Selvisin muutenkin paljon fiksummin kuin kuvittelin mahdolliseksi, söin ennen lähtöä, ja ilta kului parilla viinilasillisella, kahdella juustokuutiolla ja yhdellä sipsillä (unohdin että ne on ihan stnan pahoja jos ei ole ahmintahimot päällä ja maistoin). Ja kannatti, vaaka kiitti <3 Nyt leikin krapulaa (jota tämä väsymys kyllä melkein vastaakin) ja datailen ja katon Pasilaa peiton alla, varmaan loppupäivän.

Yksi aihe mitä olen halunnut puida täällä enemmän nousi pinnalle äskettäin. Nimittäin se, että vaikka onkin aika kieroutunutta kiusata normaalipainoista (äwh, se se on) kroppaa laihduttamalla, etenkin kun tietää ettei pää välttis kestä kovin paljoa sekoiluja, teen tätä oikeastaan mielelläni. Minua ahdistaa olla tällainen läski, ei laihduttaa pakonomaisesti. Jaa miksi? Olen turhamainen, okei, ja se on yksi syy miksi en välittäisi olla pulla. Se varmaan pitää hengissä sitä anorektikkotyttöä joka muuten olisi tukehtunut läskeihini kauan sitten. Mutta silloin kun ei ole ahmiminen päällä (mikä muuten on edelleenkin tilanne, viime viikolla tuntui kerran siltä että voisi ahmituttaa mutta se meni ohi, jeejeejee!!), en ihmeemmin edes välitä syödä. Jos rääkkää itseään nälällä niin tuleehan siitä ahmimista, mutta hyvässä laihisaallossa syöminen tuntuu melkein velvollisuudelta jolla vältytään pökräämiseltä. Mitä se oikeastaan onkin. Mutta en pääse sopuun itseni kanssa siitä, onko tämä jotain ikiteinin huomionhakua, olenko oikeasti vain niin turhamainen että haluan kiusata itseäni näyttääkseni ihanteeltani, vai pääni jippo saada anoreksian kontrolli takaisin. Huolestuttavinta on, että oli se mitä tahansa noista, en välittäisi lopettaa. Enkä ole ihan varma, osaisinko. Siis kokonaankokonaan pysyvästi lopettaa laihduttamista. Toisaalta haluaisin yrittää, toisaalta olen ahminut niin kauan, etten ymmärrä miten pysyisin missään kokorajoissa jos en tasapainottaisi ahmimiskausia. Ja sitä paitsi, olen mielestäni aivan liian iso, miksi siis lopettaisin ennen kuin asia muuttuu. Varsinkin nyt, kun ahmiminen on pysynyt pois pidempiä kausia (eli +viikon) sitten sen kun olin 14. Tätä täytyy puida vielä, mutta nyt ei nuppi jaksa.

Lähden kattoon jos Pasilasta löytyis ratkaisu...

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Laihiksella ei syödä ja muita viisauksia

Ääwwwh. Tämä on taas niin tätä. Het kun pääsen hyvään alkuun alkaa hiivatinmoinen täpinä siitä että haluaa tuloksia nytnytNYT eikä huomenna, ja sitten ei tee mieli syödä mitän ja vain juosta lenkillä ja siitä tulee ahmimista. Vielä en siis ahmi vaan yritän syödä ihmisiksi enkä närkkiä activiajogurttia kahta tuntia, mutta kun ei tunnu hyvältä syödä. Olen laihiksella, ei silloin syödä. Vai...? No mut, jos turinailta kamujen ja viinin kanssa ensi viikolla lisäisi vähän kalorinsaantia, ja vähentäisi ahmimisriskiä.

Hassua muuten, ei ahmituta yhtään. Ei edes ajatus sipseistä, muroista, lakusta tai tuoreesta pullasta herätä vähääkään mättöhinkuja, ei pienimpiäkään, ja olen meinannut jo pariin otteeseen jättää puolitiehen sapuskan jonka olen päättänyt syödä. Tiedä sitten onko se halua onnistua vai vähän liikaa intoilua laihduttamisesta, mutta sopii juuri nyt oikein hyvin.

perjantai 4. syyskuuta 2009

Tervetullutta pahoinvointia

Ei tämä sitten niin kauheaa olekaan. Sattui samaan työryhmään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tyyppi josta tykkään (kaverin esiaste tjtn), kämppä alkaa näyttää asuttavalta, ja alan harkita että jaksaisin tehdä bloginikin hyväksi taas jotain. Lisäksi päätin ottaa lainan eli päivystyksille voi sanoa hei-hei, ei tätä hommaa oikeen kestä jos hengaa öisin valveilla.

Ja laihdutus on alkanut mallikkaasti. Makkarini on jääkylmä, joten hiippailen kotosalla villasukissa teemuki kourassa mikä on hyvä kun en yleensä juo yhtään tarpeeksi. Lisäksi vatsani on skitsahtanut jostakin iltaisin jo monta päivää, tunti-pari ennen nukkumaanmenoa tulee huono olo, joten iltapala jää aika vähäiseksi. Ja juuri ILTAPALA on se mikä yleensä karkaa käsistä eniten, joten olen tyytyväinen vaikka vähän oksettaakin. Kroppa on selvästi mukana tässä missiossa! Hyvin paljon todennäköisempää on, että se on joku mäntti närästys tai menkat, mutta eipä mua haittaa olla tyytyväinen kolmeen lusikalliseen jogurttia ennen petiä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

When a bitch wants to win, she starts losing

Pitkästä aikaa taas! Tulin päivittämään näyttämään pitkää nenää jos joku arveli minun jo kokonaan häipyneen. Eli. Ahdistaa kertaa sata. Läskit sen kun leviää, mahallaan jos rötköttää katsomassa telkkua painuu sellaiset kraaterit peitosta turvonneeseen kroppaan että peilin edessä ei keksi kuka makkara sieltä katselee takaisin. Häivyin jo Miehekkeen luota masentumaan takaisin kämppääni johon päin en ole sylkäissytkään kolmeen kuukauteen. Käytiin reissussa, Italiassa, ja ihanaa oli. Sain tosin ilkeän muistutuksen siitä, etten ole laiha enää, mutta silti. Tsissus, minkä näköisiä naisia Välimeren seutu on täpösellään! Käytiin Nizzassakin, kerratkaa edellinen lause tuhannella niin tiedätte mitä ajattelin ne päivät. Että sitä onkin kykenevä sättimään ulkonäköään niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Olen taas ihan vitun pihalla kaikesta. Takaisin rutiineissani, koulussa, väsäilen thinspbookkeja ja kaipaan Miehekettä. Ennen lähtöä ehdin vielä polttamaan päreeni, hmm, neiti-ihmiseen jota on pakko kestää vaikka se välillä käy yli sietokyvyn. Nyt ollaan varmaan riidoissa, mikä häiritsee eloani paljon vähemmän kuin ehkä pitäisi. Se mikä häiritsee, että se saamarin - - - on laihduttanut (kuuluu lähipiirin krediitinkeräysmetodeihin...) ja se ottaa päähän niin maan stanasti. Minä en ole laihduttanut, yllätys yllätys. Olen sama leveäperse pyöriäinen kuin keväälläkin.

Mutta en kauaa. Jumalauta vihaan lällyreisiäni, allejani (jotka tosin ovat pysyneet armollisen pieninä verrattuna elopainooni) ja ennen kaikkea aivan liian kauas selkäpuolesta pullahtanuitta napaani enemmän kuin pitkään aikaan. Enkä välitä tarpeeksi siitä, millainen luuseri olen kun suuntaan voimavarani mieluummin skitsoamiseen kuin ongelmieni setvimiseen. En niin kauan, kuin ulkonäköni on tällainen pettymys.

Näin että pirteitä syysterveisiä Veeralta.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Tasapainolaudalla itsetunto

Yliopistokaupunki kutsui ja ollaan taas Miehekkeen kämpillä. Koristin täällä asuntoa yksinäni viikon kun Mieheke jäi lopettelemaan urakkaa vanhaan kotikaupunkiin vanhalle pomolle ja minä tulin takaisin tänne huomattavasti siedettävämpään hommaan. Työ on tosiaan kivaa, pakottaa ylös aamuvarhaisella ja on fyysistä mikä tekee syömisestä vähän helpompaa. Ehkä kiitos sille selvisin yksinolostakin suht hyvin. Silti itsetunto on tehnyt syöksykierrettä, läskiahdistus ottaa koko ajan suurempia mittoja, ja jollen söisi jokaista ateriaa joko Miehekkeen kanssa tai autossa (pirun pitkät työmatkat, kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun pakko on syödä ettei pyörry) oksentaisin varmaan useamman kerran päivässä. Turvaruoat alkavat olla mennyttä, mikään ”synnitön”, kurkut, porkkanat, näkkäri jne ei maistu, tai jos maistuu, kilon kerta-annoksina.

Mikä hitto kesässä on niin vaikeaa? En ole edelleenkään vetänyt uikkaria päälle kertaakaan, eikä ole suunnitelmissakaan sen puoleen, typerää. Valo ja puolipukeiset ihmiset saavat tuntemaan itsensä niin... rumaksi.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Edistysaskel

Ostin kesämekon. Tyköistuvan, värikkään, hassun kesämekon kokoa M, enkä yskinyt sitä edes varttia. Itseasiassa kokoa S ei ollut, mekko on alesta, ja se oli pieni M, mikä tosin ei muuta piiruakaan sitä tosiasiaa, että ostin yläosallisen vaatteen kokoa jokin muu kuin S. Yläosallisen siksi, ettei minua siunattu samaa kokoa olevilla ylä- ja alaruumiilla. Että näin.

Mietin, uskaltaisinko varovasti kysyä työkaverilta (siltä laihalta), miten paljon se urheilee. Näetsen, nainen on näyttänyt mahtavalta ne neljä vuotta mitkä olen sen nimeltä tiennyt, se painaa ehkä 45 kiloa, lihasvoima varmaan parempi kuin minun, sillä on noin vuoden ikäinen lapsi enkä ole nähnyt sitä ikinä väsyneenä. Onko tuollaista mahdollista tehdä ilman häikkää päässä tai burn outia? En siis ajatellut kysyä onko sillä jompaa kumpaa, mutta vähän herättää keskustelua siitä mitä se tekee sen eteen. Se nimittäin loisi ihan uutta uskoa kunnolliseen paranemiseen, jos voisi uskoa sen olevan ihan mahdollista. Ettei tarvitsisi lihoa enää enempää. Tai että voisi laihtua sen näköiseksi, ettei tarvitsisi aina katsoa omaa peilikuvaa kuin vierasta. Se käy väsyttämään pidemmän päälle, kun ei hahmota itseään ja mittojaan, ja kun omakuva heittää vuoroin suht normaalin, vuoroin tankin välillä. Ja jos vaikka voisi tuntea itsensä hoikaksi. Kaipaan sitä.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Pieniä suuria muutoksia

Työt alkoivat pari viikkoa sitten, ja sen jälkeen vapaa-aika on rajoittunut nukkumiseen ja suihkussa käymiseen. Selittelen tässä kirjoitustaukoja, jotka tulevat jatkumaan edelleen. Netti on rämä ja koneen edessä istuminen ei vaan jotenkin sovi kesähässäkkään.

Mitä siis olen tehnyt paitsi skitsahtanut äitin sanomisista. Tärkeintä, mitä en ole. En ole oksuillut. Siinä ei tällä kertaa (joskus kun jaksan, muistelen vanhoja ja sitä miten silloin näiden kuvioiden kanssa meni) tapahtunut mitään isoa ahaa-elämystä, se vain loppui, kun päätin lopettaa sen heti alkuunsa. Päätöstä vauhditti se, että olen koko ajan töissä tai Miehekkeen kanssa, enkä kestä miettiä että kuulikohan/ haistoikohan/ arvasikohan tuo yksi nyt jotain.

Sääli kyllä, tuon päätöksen jälkeen olisi voinut mennä paremminkin. Oksentaminen on riittävän hyvä syy olla ahmimatta (ei tarvitse sitten oksentaa), ja sen loputtua ahminta on taas välillä nostanut päätään. Onnellinen parikiloinen, jonka tiputin ahminnasta huolimatta keväällä uhkaa tulla takaisin, ja se kiristää ruuvia koko ajan pahemmin. Hetkittäin jopa hyväksyn, että en ole laiha, mutta grammaakaan tästä läskimpi en suostu olemaan. Arki sujuu nyt omalla painollaan kun olen töissä niin paljon kuin jaksan ja loppuajan Miehekkeen kanssa, mutta olo on hutera. Laiha työkaveri saa ajattelemaan oksentamista ja loputtomia juoksulenkkejä, kylppärin peili itkemään. Työ on fyysistä ja pakottaa syömään ja käymään suihkussa, molemmat hyviä asioita, vaikka Miehekkeen voikkarit nostavatkin palan kurkkuun. Ja ei, en ole käynyt uimassa, enkä aio.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

"Perse leviää"

No niin. Äitien kuuluu olla kivoja, kannustavia ja sokeita tyttäriensä ulkoisille virheille, eikö. Avaudun äidistäkin (lista kasvaa koko ajan) lisää paremmalla ajalla, mutta niin paljon kuin äitiäni rakastankin, hän ei kuulu siihen ryhmään naisia, joka myöntäisi ketään itseään kauniimmaksi. Eikä hänen pidäkään, hän on, ja varsinkin nuorempana hän oli hätkähdyttävän kaunis nainen. Ja hyvin, hyvin laiha.

Tuli tässä kotona käydessäni puheeksi velipojan urheiluharrastus, hän harjoittelee cooperiin. Äiti kysyi olenko juossut paljon viime aikoina. En, opinnot ja työt pitävät kiireisenä. ”Niinhän se on, istuminen ja pänttääminen levittää persausta”. Ei hyvä ihme se tärähti, vaikka se oli tarkoitettu vain vitsiksi, vaikka nauroin sille, vaikka – tai ehkä ennen kaikkea siksi – tiesin sen olevan täysin totta. Riisi ja kastike oli tulla ylös samassa paikkaa.

Tiedän ettei äiti haluaisi minun olevan tämän painoinen, olen liian painava ollakseni hänen tyttärensä. Tiedän Miehekkeen pitävän laihoista naisista (tiedän koska joskus aikoinaan kysyin ja hän vastaa rehellisesti mistä olen iloinen). En siedä ajatusta siitä, että minulla on näin iso vatsa ja takamus, halveksin omaa heikkouttani, ja tunnen itseni koko ajan lihavaksi, vaikka olisin laihin joukossa (mitä tapahtuu tosin valitettavan harvoin). Tiedän ettei kumpikaan heistä tarkoita sillä pahaa, ne ovat heidän mielipiteitään. En tarkoita itselleni pahaa, mutta se on minun mielipiteeni. Miksi helvetissä siis jatkan tätä, miksen laihduta painoon, jonka tiedän itselleni mukavaksi.

Koska en uskalla. Koska pelkään, etten pysty siihen, ja koska pelkään, että jos onnistun, se ei riitäkään. Loukutan itseni tuntemaan oloni pahaksi ja pysymään siinä, olemaan muuttamatta tilannetta, jottei minun tarvitsisi kohdata epäonnistumista tai sairautta, josta en ole parantunut. Mikä kusipää sitä voikaan itseään kohtaan olla.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Rauha maassa ja Veeralla vähän parempi tahto

Kiitos kaikki ketkä tulitte lukemaan. Olen saanut uuden lukijankin, kiitos ja kumarrus. En meinaa saada aloitettua mistään kun on yli kaksi viikkoa ollut taukoa blogimaailmasta. Meinasin tulla vain töksäyttämään blogin olevan lomalla. Pääni kannalta vaan nyt ei ole lainkaan hyvä aika taukoilla, joten yritän järkkäillä nettiä siten että annan kuullua itsestäni useammin kuin kahden viikon välein. Haluaisin muuttaa blogin ulkoasunkin, vanha tympiinnyttää, ja pitäisi viimein käydä läpi blogit joita luen ja joita en lue ja laittaa edelliset näytille. Mikä siinäkin on vaikeaa, kertoa mitä seuraa?

Mutta kuulumisia. En tee mitään. Makaan Miehekkeellä ja hakkaan pasianssia, nukun. Tämä oli ihan hyvä siirto, tihrustelin toissa viikon itkua, hajoilin nukkumattomuuteen ja söin kun Mieheke muistutti ja silloinkin paskasti. Viimeisen suhteen meno ei kyllä ole muuttunut, kaikki meinaa tulla ylös sitä mukaa kun saan alas, mutta syödään Miehekkeen kanssa kaksi kertaa päivässä yhdessä joten kyllä tässä tolpillaan pysyy. Eikä tämä niin dramaattista ole, jos jaksaisin säätää pääni kanssa niin kuin pitäisi, saisin syötyä varmaan ihan kivasti eikä tarvitsisi oksennella niitä lakupatukoita (niistä on tulossa hitti) mutta kun ei jaksa. Niinpä hajoilen ylimääräiseen näkkäriin tai vedän jälkiruokakastiketetran iltapalaksi ja puklailen jos Mieheke ei ole kotona.

Eniten ei edes vituta kaikki eli syöminen, vaan ihan yleisesti se, etten jaksa. En käsitä mikä nyhvötys tähän nyt piti kesän alkuun kiskaista. Keväästä olisi voinut selvitä paremmin. Päässä kiertää laihdutus, reidet ja vatsa saavat raapimaan itseään enkä taaskaan kehtaisi hortoilla Miehekkeen nähden alasti. Mutta ei jaksa tehdä asialle mitään. Vittu kun viitsisi, niin varastaisi jostain ison nosturin, hivaisi sillä itsensä jaloilleen ja paukuttaisi vielä pari kertaa pään seinään että varmasti jäisi liiat mietteet miettimättä.

lauantai 30. toukokuuta 2009

I´m wearing the shoe ´til it fits

Mieheke tulee tänään. Suunnitelmat muuttuivat, töiden takia ollaan sittenkin suuri osa kesää samassa kaupungissa kuin aina ennenkin, ja samaan mustalaistyyliin kuin aina ennenkin kämpätään jossain satunnaisissa nurkissa todennäköisesti pikkuveljeni kanssa ja häivytään jossain kohti Miehekkeelle jos työt järjestyy. Eikä lähdetä reissuun niinkuin haluttiin. Kuten aina ennenkin. Avauduin eilisiltana paperikirjaan siitä miten vihoviimeisen täynnä olen tätä, kun aika lipuu ohi enkä ota mistään kiinni. Pari vuotta sitten asuin kolmen kesäkuukauden aikana seitsemässä osoitteessa (en kyllä vaihtanut niistä yhtäkään postiin) enkä liikkunut minnekään ilman yöpymiskamppeita. Ja peruin kesäsuunnitelmat kun tuli hyvä sauma olla töissä suunniteltu loma. Lupasin itselleni ettei ikinä enää, vaan mitä nyt. Kahden kaupungin välillä ramppaamisesta on hyvä aloittaa, ja odotanpas vaan, enköhän viimeistään heinäkuuksi ole muuttanut kesäautooni ja kämppää parkkipaikan laidalla. Voi elämä että olen täynnä tätä, miksi Miehekkeen piti lupautua töihin sinne, miksei se ole voinut säästää tukia sen vertaa ettei tarvitsisi ottaa vastaan jokaista työsunnuntaita tuli se sitten miten huonoon väliin vain! Haluaisin häipyä. Olla tuntemattomassa paikassa tuntemattomien ihmisten kanssa Soneran kantaman takana. En täällä, en vanhempieni kaupungissa enkä ehkä enää Miehekkeelläkään. Vaikka hetken mietin että paskanmarjat, minä olen siellä oli työpaikkani miten epämääräinen tahansa, kämppään Miehekkeellä ja syön sen kämppiksen keksejä koko kesän, Mieheke saa olla missä lystää.

Mieheke kuitenkin tulee tänne tänään, itse asiassa taitaa olla jo matkalla. Se ei onneksi muuttunut, vaikken ehkä ole parhaimmillani tyttöystävänä nyt. Tein sentään suolahuuhtelun huijaamaan ilmapalloturvotustani vähemmäksi, kehtaan ehkä poistua ovesta asemalle vastaan. Pari tuntia aikaa järkätä piiloon jutut mitä Miehekkeen ei välttis tarvitse nähdä (ei siis mitään vakavampaa kuin syömis- ja painopäivyrit, paastoteet, parit thinspiskuvat, piristäväpurkit sun muut, nikotiinipurkat joudun kyllä ehkä tunnustamaan jos en halua testata josko äkkivieroitus parantaisi tuultani) ja siivota vessa vielä kertaalleen. Ja heittää tämä paskaangstaus nurkkaan, meidän piti koko viikko lukea vähän ja testailla sängyn jousituksia paljon, ei mököttää rahan puutetta.

Olisinkohan onnellisempi jos lopettaisin kaiken suunnittelun vähäksi aikaa?

maanantai 25. toukokuuta 2009

Viiniä ja vitutusta

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.

torstai 21. toukokuuta 2009

Ähky (joka tuntuu paljon pahemmalta kuin muistin)

Ihan kuin alkaisi nuppi rakoilla tuon edellisen postauksen perusteella, tai ainakaan en ihan tunnistanut itseäni siitä enää aamulla. Joka tapauksessa hyyvin fiksua kukkua öitä punkun kanssa kun aamulla herää auringon noustessa ikkunaa vastapäätä eli suht aikaisin (mikä on kyllä muuten oikein ihanaa) hommiin. Ja ensi viikko hengittää niskaan vaikka taitaa olla vasta torstai. No ju, mutta sainpahan sitä vähistä unistani taas maksaakin.

Näes. En ole ahminut kunnolla moneen viikkoon (sipsilandiassa käväisykään viikko sitten ei mennyt ahminnaksi kun oli katsojia vaikka olikin muuten kamalaa), ja vaikka sapuskani on aika laadutonta kun en viitsiydy kauppaan ostamaan mitään mistä voisi tehdä oikeaa ruokaa, syön kuitenkin ihan mukavasti enkä hirveän paljon siihen nähden etten liiku juuri lainkaan. Aamulla herättyäni tiskirätti suussa nakersin jotan aprikooseja ja leipää, päivä meni hyvin, mutta sitten löysin vierasvarakeksit (jotain jyväjuttuja + 500kcal /100 grammaa) jotka jostain aika erikoisesta päähänpistosta avasin lukukaveriksi, ja ennen kuin huomasinkaan koko puketti oli tyhjä ja nyt yököttää. Paketillinen. Keksejä. Voi. Veera. Mutta ihan takuulla en lähde moikkaamaan vessaa en, vaikka vatsaa vääntää niin pirusti. Enkä keittiötäkään, koska tämä syöminen ei nimittäin jatku tästä, en aio kiskoa kohtausta kun tuostakin tuli jo näin paha olla. Pitikö tämä perseily taas aloittaa uudestaan? Juuri kun meni melkein nätisti? Sitä paitsi niille kakuille olisi oikeasti ollut käyttöä kun vieraita tulee. Ai mikä ANoreksia, ei mulla ainakaan, ei ei.

Vässytytys

Olen kehittämässä on-off suhdetta opintojeni kanssa. Välillä väännän verenmaku suussa vihoviimeisen kyllästyneenä olemaan hikipinko, joka istuu päivä päivältä ja ilta illalta kotona kasvattamassa hometta perseeseensä lukien tenttiin jonka tietoja ei soisi koskaan tarvitsevansa. Sitten välillä taas muistan miksi teen tätä. Niin kuin eilen. Pänttäsin hulluna, aloitin heti tultuani edellisestä tentistä, katsoin välillä hetken telkkua kun en kyennyt keskittymään ja jatkoin taas pikkutunneille. Toisaalta kaipasin sitä fiilistä kun yhdeltä yöllä vääntää matskun kimpussa aivan kympillä ja lamppu syttyy päässä Aaa näin!, mutta samalla lasken tunteja siihen kun pääsen koko sotkusta pariksi kuukaudeksi. Mikä sitä ihmistä riivaa että pitää ottaa näin saakelin pitkä tutkinto? Tänäänkin, ei kun eilen, kävin hökäsemässä ihan kohtuuhyvää arvosanaa tentistä, eli miten niin muka en ole motivoitunut, mutta mutta kun paukut loppuu enkä osaa enkä jaksa olla tyytyväinen itseeni vaikka miten vaikeaa se muka voi olla enkä syödä vaikka miten vaikeaa sekään voi olla. Ei saa kiusata pikku-Veeraa pikku-Veera ei halua! Ei jaksa.

No joo, tämä on taas näitä öitä kun ei sitten kierrokset rauhoittuneet riittävästi että olisi mennyt ihmisten aikaan nukkumaan tai muutenkaan koko päivänä käyttäytynyt niin kuin ihmiset. Olen syömisissäni siinä vaiheessa, että blogiin avautuminen ties mistä jupinasta tuntuu kahden punaviinilasillisen jälkeen hyvältä idealta (ja olen muuten kirjoittanut koko tekstistä ehkä kolme sanaa ensi yrittämällä oikein), ja kädet haisevat oksennukselta. Hyi saatana. Täytyy ostaa parempaa saiputta.

Mieheke tulee viikon päästä. Vihdoin.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Kuka minä?

Olen kauheasti halunnut kirjoittaa mutta päästyäni koneelle puolinukuksissa siitä ei sitten olekaan tullut mitään. Luonnostelelin luennoilla tekstejäkin jo vaikka mistä, ja sinne ne ovat jääneet muistiinpanojen marginaaleihin. Nyt olen puolinukuksissa duunivuorossa (viimeisessä <3) ja kirjaimet hyppii ruudulla ja pää on tyhjä. Mutta täällä ei tapahdu mitään ja lähistöllä on varastamiskelpoinen suojaamaton netti joten datailen, eiköhän tämä hereillä pidä.

Olen ollut älyttömän herkkänahkainen anonyymiudestani. Haluaisin kertoa ja purkaa asioita tänne vähän yksityiskohtaisemmin, mutta pelkään tunnistetuksi tulemista. Eikä se olisi mikään suuri ihme, jos rupean avautumaan tekemisistäni tai alastani tai paikoista ja paikkakunnista enempi, kun välillä tuntuu, että päästään ehjät ovat vähemmistö näissä (hyvin pienissä) piireissä. Ja olen siitä hyvä esimerkki itse. Sitä paitsi, olisi se vähän friikkiä jos vaikka oma opiskelukaveri tunnistaisi täältä, en kyllä tykkäisi yhtään. Mieheke on ihan oma lukunsa, en ole varma tietääkö hän blogistani, mutta jos ei, minun puolestani asia voi pysyä niin, puhun nämä jutut mieluummin naamakkain. Mutta ehkä tässä kohti voisin yrittää olla vähemmän arka.

Viimeinen työvuoro, kolmanneksi viimeinen viikko. Asiat loppuu. Saatan sittenkin saada melkein koko kesäksi töitä, sitten loppuisi penninvenytyskin. En tunne Miehekkeen kaupungista ketään, oli kiven alla koittaa saada sieltä työpaikkaa. Ikävä Miehekettä, kämppäkavereiden kanssa elo ottaa päähän (johtuu vain stressistä, elän harvinaisen ihanan naisnelikon kanssa), kaapissa on liikaa ja vääriä ruokia, kukaan ei tee leipää niin kuin Mieheke ja järsin niitä samoja känttyjä jotka jäi syömättä jo viime viikolla kun ei tehnyt silloin mieli niin kuin ei nytkään. Syöminenkin loppuu.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Särky oli, järki meni

En etsinyt sitä narkovälittäjää, vaikka välistä tuntuu että olisi ehkä pitänyt. Särky on melkein loppunut, portaiden nousu ja kirkas valo saavat vielä kylmän hien otsalle, mutta en tarvitse nappejakaan enää. Se on mukavaa se, tänäiltana saan jo viinilasillisenikin jota olen kaivannut melkein kaksi viikkoa. Samalla kun värit ovat lakanneet polttamasta silmiä, ovat ne palanneet arkipäivään muutenkin. Ulkona paistaa aurinko, ja sisällä naamani loistaa ainakin yhtä kirkkaasti, nimittäin aamuisesta puntarihetkestä on yhtäkkiä tullut päivän kohokohta. Viime viikolla en särkevässä päässäni edes tajunnut luvun olevan joka aamu pienempi, nyt sen tajuaa sitäkin selvemmin. Minä laihdun. Olen pian ensimmäisen ¨maagisen lukuni¨alla, ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Nyt kun painossa tapahtuu muutosta, sitä huomaa miten vastenmielisesti sitä sietää kroppaa joka on itselle liian iso. Joskin, pahoin pelkään että paino on lähtenyt siitä missä joskus olivat aivoni (seuraava kappale selittää), mutta menetyskö tuo. Läskiinnyn pahaa vauhtia koska en liiku, mutta siihenkin tulee pian korjaus, ja voin palata lenkkirytmiini. Sillä edellytyksellä että pääsen korttelin ympäri kuolematta, hm, rasvaemboliaan tai johonkin.

Mutta järki niiden lääkkeiden mukana taisi mennä. Vai mitä mieltä olette viisuvalvojaisista kamun luona sipsimaassa eilisiltana? Helvetin tyhmää, tiedetään, varsinkin kun se iiso ahmija loisii minussa paksuna edelleen, vaikkei kotona ole tullut hirveästi mätettyäkään (kun ei täällä ole mitään). Siinä kävi perinteiset, paitsi ettei ne jääneet perinteisiksi. Deletoin. Eli oksensin. Eli ärjösin, kaikki kuulostavat yhtä pahoilta. En paljoa, koska veeseen takana oli koko ajan jonoa (ja minulla on tosi vahva yskärefleksi vaikka muuten olenkin hiljaa, se on epäilyttävää). Edelliskerrasta on piitkä pitkä aika. En käsitä, miten vitunmoinen idiootti sitä pitää olla, että pitää paria kourallista sipsejä tuon ja kiinnijäämisen arvoisena, toisaalta miten vitunmoinen idiootti sitä on että ylipäätään koskee niihin suolakökkäreisiin ja ottaa tämän riskin. Nolottaa. Ja se ikävin, mutta myös rehellisin ajatus, miten v.i. pitää olla, ettei lähde yksin tein kotiin ja jatka loppuun mitä on aloittanut ettei tarvitse myöhemmin potea kuin bulimikointia eikä ahmimista. Ihme kyllä aamuvaaka ei noussut vaikka kakosin ylös vain pari möykkyä. Nyt kun vielä se ihme tapahtuisi, että tämä hölmöily jäisi tähän. Köyhyydelle kiitos kämppiksistä jotka kuuntelevat seinän takana.

Olo on hyvä, ruoka ei maistu mutta juuri nyt se on tervetullutta. Väännän viimeisen parin viikon stressit, ja pian voin palata koodiin, tehdä kaksi lenkkiä päivässä ja syödä riittävästi että pikkujogurtista tulee ähky jolloin oikealle ahmimiselle ei ole mitää saumaa. Ja pääsen Miehekkeen luo, sen silmien alle jossa en toivottavasti voi tehdä mitään typerää.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Kivusta nautintoon

Lääkäri käännytti kun soitin, pärjään kuulemma säryn kanssa kolme viikkoa kun olen pärjännyt aiemminkin, sitten olisi aika. En ihan ajatellut vanheta tässä kaupungissa enää kolmea viikkoa, ja jos pää ei vielä siihen mennessä ole lopettanut, tuskin kannattaa mennä yliopistoterkkaan riehumaan. Antavat sieltä kuitenkin buranaa ja kolme päivää saikkua joilla kummallakaan en tee mitään. Onneksi en vaihtanut kirjoja, kesällä pääsen vanhalle lääkärille. Jos ottavat, tiedä sitten kiinnostaako ketään paskaakaan. Fysioterapeuttia onneksi kiinnostaa kun sille maksetaan siitä (ja se on niin ihana että sitä kiinnostaisi ehkä muutenkin), soitan sille ja varaan ajat kesäkuulle, kyllä se sitten taas. Mutta juuri nyt alan olla kypsä etsimään jonkun kivan narkovälittäjän ja viettämään loput tentit tötsyissä. Ja niin muutan kesäksi Miehekkeelle kun lupasin. Sillä on parveke <3 Ja kämppis mutta sen kanssa nyt elää.

Laihis voi paskasti. En saa syötyä paljon mitään ja se mitä syönkin on paskaa, eikä pää kestä enää edes kävelyä juoksemisesta puhumattakaan. Joten laihdun mutta näytän koko ajan läskimmältä. Mutta ruokaa ei tee mieli. Syön vaan koska kuvittelen sen vähentävän särkyä. Ja sitten nousee oksu kurkkuun, namnam.

Nyt tuli Mieheke skypeen pitää men. Avaudun lisää kun jaksan.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Väärä lääkitys

Ketkä ette tykkää pipivalituksista voitte jättää seuraavan välistä. Kirjoitan jotta voin tarvittaessa, kaiken ollessa taas tosi kivasti ja huonojen päivien unohtuessa, palata lukemaan, miksei kannata koittaa purkaa paineita typerillä konsteilla jotka ehkä hetkessä tuntuvat kovinkin välkyiltä. Näes, maanantai aloitti lyhyen mutta liukkaan alamäen enkä ole yhtään varma, etteikö se tästä vielä jatkuisi. Päivitettyäni päätin jo avata vinkkupullon tentistä huolimatta, kun korkkiruuvi kädessä muistin ottaneeni useammankin särkylääkkeen viikon jomottaneeseen päähäni. Kun en edes punkkua voi itselleni suoda kun täytyy mättää lääkkeitä vaikka on vaikea ilta tulossa, kiskoin ihan vittuuntuneisuuttani tunnissa kaiken yli 150 kaloria sisältävän kaapeistani. Eikä sillä että se olisi ollut mikään ahmimiskohtaus, ruoka vain on hyvä alkoholin korvike kun kierroksia on riittävästi.

Ja siitä saa vähintään yhtä kamalan krapulan.

Heräsin aamulla lukemaan, rotta suussa ja niskat jumissa, päänsäryssä joka tuntui varpaissa asti. Sain alas vähän puuroa ja koulussa jogurtin, mutta voi elämä se särky. Olin yhteen mennessä ottanut särkylääkettä 3/4 vrk:n maksimiannoksesta, ei mitään vaikutusta (ongelma on hermoperäinen joten ei voi olettaakaan että olisi, mutta auttaa ne nyt yleensä edes vähän). Ja itketti, ja lupailin istuessani pakollisella seminaarilla etten enää ikuna ylensyö. Ainakaan vitutukseen. Kotiin päästyäni nukuin 13 tuntia (hyvä veto paskan niskan kanssa), ja herätessä oli olo kuin Ruususella konsanaan. Käsivarteni punaisista rannuista päätellen en ollut kääntänyt kylkeä koko yönä, huimasi, oksetti, pää vihloi eikä suostunut kääntymään. Päivä meni analogisesti eilisen kanssa, mutta illalla uskalsin ottaa opiaatit lisäksi kun ei tartte tehdä mitään järkevää tai pikkutarkkaa. Tänään pysyin myös riittävän pitkään hereillä jumpatakseni niskan ja hartiat ja maatakseni lämpötyynyn kanssa. Nyt sietää jo katsoa ruutuakin, vaikka vihlonta ei ole loppunut. Huominen pitäisi taas mennä perusburanalla, saas nähä miten käy. Piti sitten tämäkin vielä kokeilla vaikka olisi edelliskerroista luullut jääneen mieleen. Äh.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Kahvilla vai ilman?

Olen epäonnistunut. En missään suuressa, enkä edes oikeasti, epäonnistunut vain oman pikku pääni tavoitteisiini nähden. Nyt minun pitää niellä se, uutta junaa ei enää tule. Projekti on ohi, vuoro on mennyt. Niin nopsasti, vain pari kuukautta sitten luulin ehtiväni vielä harjoitella, ehkä vielä toisen vuodenkin, ehtiä opettelemaan paremmaksi, loistavaksi.

Nyt en ehdi. En ollut niin hyvä kuin halusin, en edes niin hyvä kuin olisin luullut olevani, en. Jouduin jo monta kuukautta sitten tunnustamaan, etten oikeastaan edes pidä koko hommasta, mutta aioin jatkaa niin kauan että olisin siinä oikeasti hyvä. Nyt en jatka. Muutin mieleni.

Sylettää. En haluaisi tulla parempieni jyräämäksi ja tunnustaa, etten ole, voi olla paras. Vaikka olenkin helpottunut, ettei tarvitse lyödä päätä seinään niin lujaa enää. E n . o n n i s t u n u t . Entä sitten (valehtelen aika rankasti jos väitän uskovani tuohon viimeiseen joten en väitä).

Tyhjä olo. Alan hahmottaa päänsisustaani koko ajan enemmän, enkä voi väittää, että pitäisin kaikesta mitä näen. Teeskentely on niin monella tavalla helppoa, ei tarvitse olla hankala, ilkeä, kovaääninen, jyrkkä, näyttää etten osaa. Haluta epäonnistua. Voi vakuuttaa itsensä siitä, että onnistuminen on tärkeää, tärkeintä.

Jos ei huomenna olisi tenttiä joisin itseni kivaksi iltakänneillä ja unohtaisin vitutuksen huomiseksi. Tai ehkä teen niin kuitenkin. En halua miettiä loppuun asti tätä rataa, mitä tulee onnistumiseen laihuudessa ja mitä haluan kropaltani. Aina ei ole hyväksi pohtia liikoja.

lauantai 2. toukokuuta 2009

Ruoka maailmaa pyörittää

Skitsoan. Syöminen inhottaa ja silti syön, ja sitten inhottaa ja sitten tuntuu että pitäisi oksentaa ja sitten istun käsieni päällä tietokoneen edessä ja vanhenen jollain satunnaisblogeilla. Ja jään Miehekkeelle kiinni kuvapuhelussa ilmeestäni kun se sanoo ostaneensa puoli kiloa suklaata tai syöneensä munkkeja tai mitä milloinkin. Miksi sen pitää aina puhua jotan ruoasta? Kuitenkin haluaa että lenkkeilisin tai ylipäätään tekisin jotain lisää perseelläni istumisen sijaan, eikä ainakaan että ryhtyisin sen pulinoiden takia syömään valmiiksi liukastettua sapuskaa.

Tällä nyt ei juurikaan tekemistä sh:n kanssa, olin sairastanut melkein viisi vuotta kun Miehekkeen kanssa tavattiin ja yritän olla hiljaa näistä jutuista, joten sen ei voi odottaa osaavan varoa sanojaan. Kunhan ruikutan silti.

Söin tänään vähän enemmän, huomenna varmaan alkaa menkkakivut, ja niihin herääminen aamulla tyhjällä vatsalla on vähän turhan itsetuhoista ja typerää (koska sitten ei ainakaan syö kun oksettaa valmiiksi ja sitten ei voi ottaa särkylääkettä kun sen oksennan sen heti jos otan tyhjään vatsaan ja sitten muuttuu bitchiksi kämppikselle joka tuli vappulomalta aikaisessa kotiin ja huomaa aina jos en syö mikä on perseestä). Nyt ällöttää. Äh. Olisi pitänyt mennä sinne lenkille uudestaan vielä illalla, ei ehkä hituttaisi jo etukäteen huominen ja ensi viikko ja sitä seuraavakin näin paljon.

Äiti ei suosittele

Niin kuin pääsin sanomasta, että tajuan olla ryypiskelemättä tyhjään vatsaan, alkoi tehdä mieli jääkaapissa lojuvaa valkoviininpohjaa. Lueskelin blogeja ja hortoilin netissä eli tsillailin kaikessa rauhassa hörpiskellen kaksi lasillista sitä viiniäni (oikeaoppisen 12 cl). Lähtiessäni laittamaan silmätippoja lattia sitten osoittautuikin yllättävän epätasaiseksi. Säälittävää kyllä, olin täydessä tinttanassa (kiitos Annalle hyvästä ilmaisusta) kolmannespullollisesta viiniä, joka vielä aika mietoa. Et näin. Niin huonosti asiat ei onneksi ole, että siitä krapulaa olisi tullut, mutta pysyn ehkä taas limulinjalla vähän aikaa...

perjantai 1. toukokuuta 2009

Vilpurivalpuri

Tänään pysäytyspäivä. Krapulaa ei ole, tajuan onneksi jo olla juoskentelematta tyhjään vatsaan, mutta kotiuduin aamunkoitteessa enkä tietenkään nukkunut päivällä joten se perkeleellisin väsy saattaa odottaa vielä huomenissa. Puuhasin kolmen tunnin unilla (ihanaa kun on valoisaa... no ei oikeastikin on) päivän hyperinä kaappeja, tietokonetta, kylppärin hyllyä järjestykseen, kökötin liian pitkään epämääräisten nettisivustojen ääressä, kävin lenkillä ja nyt ilmeisesti palaan edelliseen. Pää ei ainakaan käy ihan täysillä kun joka toinen kirjain tulee vääränä ja väännän tätä tekstiä ehkä vielä huomennakin.

Pippalot olivat vaivan väärti, ainakin päätellen siitä että päkiöitä särkee aika paljon korkkareiden (ja kun en tietenkään harrasta niitä kaikkein matalimpia) jäljiltä = en istuskellut nurkassa jurottamassa. Success! Onnistuin myös livahtamaan iltagrillajaisista kotiin käymään (jotain tosi tärkeää unohtui), välttämään kaiken mikä sisälsi sokerilimpparia ja suht huomaamattomasti juomaan samaa olutta kolme tuntia. Aamuyön krapula-aamiaisella luovutin, siltä ei vältytä millään selittelyillä, mutta silloin oli jo oikeasti nälkäkin vaikkei mikään tomaatin lisäksi hirveästi herättänyt hinkuja. Itse asiassa, peruna"salaatti" meinasi tulla ylös ennen kuin ehti alaskaan, mutta sitä nyt ei onneksi kukaan huomaa aamuneljältä jos naama vähän vaihtaa väriä.

Ja sitä paitsi kamuni oli tehnyt simaa. Sima on ihanaa, sitä voi juoda vaikka olisi mikä (ja sitten ihmetellä kun on niin hypertouhukas sokerikännin jälkimainingeissa...). Siitä tulee mieleen mummola ja penska-ajan vaput, se on heti turvaruoasta seuraava, ainakin niin kauan kuin sitä on tarjolla vain kerran vuodessa.

On tosi hienoa ettei perus-ahmimisruoka herätä himoja, mutta on se samalla aikas outoakin. Toisten mättäessä krapularuokaa päässäni takoi kuin vanhasta tottumuksesta lisää!lisää!lisää!, mutta jo pelkkä katse pöydän suuntaan aiheutti pienen puistatuksen. Käytän suhteettomia summia vissyyn, salaattiin ja kurkkuun, vähän vähemmän laittilimppariin, riisikakkuihin ja funlighteen. Niitäkään paitti vissyä ei tee mieli, mutta jotain täytyy syödä ellei halua heittäytyä kerrasta kärsijärektikoksi, mikä nyt ei juuri vuoden pahimpaan pänttäysaikaan ollut suunnitelmissa, eikä kyllä muulloinkaan. Jotenkin kyllästynyt olo koko syömisestä.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Keväthulluus

No niin hei taas. Yläkerrassa tapellaan joten en saa luettua joten tulin tänne. En ole ihan vieläkään sujut uuden koneen näppiksen kanssa joten älkää laskeko krijoitusvirheitä. Keksin muuten oikein hyvän puolen uudessa koneessa: yksityisyys. Pienellä yrittämisellä saan blogini ja sh-sivut ja kaiken muunkin mihin en soisi esmes Miehekkeen törmäävän pidettyä pois oletusselaimesta, ilman että tyhjään välimuistia joka kerta kun joku tulee kylään. En ihan tiedä miksi näen niin pirusti vaivaa asian salailussa kun Mieheke nyt kuitenkin on minusta aika hyvin selvillä, mutta olo on mukavampi näin.

Mutta takaisin blogin pääaiheeseen, minuun ja syömishäröilyyn, joista ei kummastakaan ole kirjoitettava loppunut kuluneen viikon aikana. Kevät on hassua aikaa, oikeastaan tykkään siitä vaikka menetän viimeisenkin vuorokausirytmin ripun valon takia, mutta se pistää jotain päässäni ja näin myös syömisessäni sekaisin. Ensimmäinen merkki tästä oli kahvin maistumisen loppuminen pari viikkoa sitten, sitten loppui vähäkin lihansyönti ja nyt kasvatan ituja ja lipitän vihreää teetä. Enkä syö. Se alkoi viime viikolla. Tai siis syönhän minä, niitä ituja ja kurkkusalaattia, mutta muuten ei oikein tee mitään mieli. Välillä "ahmin" puketin näkkileipää mutta siihen se jää, eikä sitten taas tule syötyä. Sama juttu joka kevät, ja jännää kyllä se yllättää joka kerta yhtä paljon. Päänsäryt ovat myös tehneet paluuta, olen melkein päivittäin kipulääkityksellä, mikä ei ainakaan lisää syömishaluja. En edes yritä väittää olevani huolissani tai harmissani syömisestä, päin vastoin on kiva kun paino pysyy läpi päivän suunnilleen samana vedenjuontia lukuun ottamatta, ja pakonomainen vaa'lla ramppaamiseni ei aiheuta niin paljoa ahdistusta. Tässä on ihan riittävästi ahdistusta deadlinejen ja tenttejen ja ties minkä opiskelijasähläämisen kanssa.

Viimeiseen kategoriaan kuuluu ylihuominen (miten se voi olla niin pian?!?) Vappu. Olen kahden vaiheilla, järjestäydynkö juhlimaan torstai-iltana puolen tunnin valmistautumisella ja tiristelen perinteiset opiskelijaryyppäjäiset, vai suljenko kännykän ja nukunko koko hörhellyksen yli. Alan kyllä kallistua edellisen puoleen, pää kaipaa kipeästi nollausta. Sitä paitsi se ikävä tyyppikin josta juorusin tuntuu jättäneen minut viimein rauhaan, joten en välttämättä päädy yliopiston sähköpostilistille tai youtubeen jos innostunkin joraamaan pikkutunneilla kännykän soittoäänen tahtiin lakki simassa ja kenkä kadoksissa.

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Jo poksahti

...vaan ei pääni. Tietokone. Rakas, pitkään uskollisesti, joskin viime metreillä varsin pätkittäin palvellut valolaatikkoni sanoi työsopimuksen irti ilmeisen lopullisesti. En saanut kesken olleita töitäkään pois, edes lyhyt itkupotkuraivari ei saanut konetta enää käynnistymään riittävän pitkäksi ajaksi. Koulu, bloggailu ja kaikki muukin on siis ollut katkolla, vieroitusoireista nyt puhumattakaan. Ei riittänyt rohkeus käydä selaamaan sh-blogeja kämppiksen koneella, joten pieni lukusessio odottaa kunhan saan akuutit hommat pois alta. Foor riöl, mitä nykyjän voi tehdä ilman tietokonetta? Minulla ei ole riittävästi kortteja edes pasianssin peluuseen, ja koulumatskut ovat lähinnä netissä (ja niiden printaaminen muuten suht kallista lystiä, tuli kokeiltua.) Olin toivonut, että koneenrämä olisi jaksanut kasassa vielä kuukauden, jotta olisin saanut tämän kevään tehtyä ja jos kesä olisi näyttänyt taloudellisesti hyvältä, ostanut ensi palkastani MacBookin <3 Awh. No, se päiväuni loppui lyhyeen, ja pienen murehdinnan jälkeen hankin ehkä maailman toisiksi somimman koneen, huomattavasti vähemmällä rahalla ja hankalammalla ohjelmakokoonpanolla kylläkin (niin jos joku ihmetteli, en ihan hallitse tätä vielä, julkaisin keskeneräisen tekstin vahingossa ainakin kerran...).

Hyvä näin, nyt on kone, pieni, hiljainen ja kiva, eli kaikkea mitä entinen koneeni ei ollut.

Ennen konekriisiä viime viikolla olin postittamassa vaikka ja mistä, mutta taidan jättää ne ensi kertaan. Päivän mittainen tietokoneen asennusvärkkäysmaraton imi mehut. Hinguttaisi kauheasti purkaa päätä mutta ei yksinkertaisesti jaksa (ja seuraavan 36 tunnin sisällä on kolme tenttiä, sekin ehkä vaikuttaa vähän...), joten heissuvei seuraavaan kertaan.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

jaksaa, ei jaksa, jaksaa

Olen lukenut. Päntännyt. Istunut perseelläni, imeskellyt kieli ruvella sokerittomia pastilleja, jauhanut purkkaa ja ajanut infoa päähäni. Silloin kun en ole häröillyt kyökissä tai tuijottajut mitään ajattelematta kattoa (minkä touhussa meni kyllä hyvä osa viikonlopusta) tietysti. Ja asiaankuuluvasti ressannut ihan perkeleesti. Tuntuu tenttiahdistus olevan suoraan verrannollinen lukemisen määrään, mitä enemmän sivistyy sitä enemmän ahdistaa ja jännittää. Tämän tahdin pitäisi jatkua vielä toukokuun, mutta alan jo nyt nähdä märkiä unia kirjallisista töistä ja tietokonemallinnoksista. Ja ni, hengitysvaikeudet päättivät jatkua edelleen. Rintaa puristaa ja painaa aina kun sitä vähiten kaipaisi, eikä keuhkoja tunnu saavan täyteen.

Kaipaan puoliboheemia (puoli, koska en muuten katso itseäni kovin taiteilijasieluksi) arkielämääni, romskujen lukemista pitkin yötä viinilasin kanssa, satunnaisia kirjoitus/ maalaus/ piirtopuuskiani (nekin yleensä pitkin yötä), sitä etten hetkittäin tuolloin edes halua syödä tai ajattele sitä, ja välistä yleistä rappiofiilistäkin. Ne tasapainottivat niin klo 8-16 koulurytmiäni, pänttäämistä, ruoka-aikatauluja ja muuta pilkkunnyhjäystä. Okei, kiire on vain huonosti suunniteltua ajankäyttöä, mutta jos tällaisen opintotahdin voikin suunnitella kiireettömäksi en mina siihen ole keinoa keksinyt. Joten luen, syön sen verran kuin istumiseksi tarvitsee, hittuunnun kun en liiku ja luen vähän lisää, ja mietin poksahtaako pää ennen kesäkuuta vaiko ei.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Pääsiäisestä päästyä

Pääsiäinen meni kaiken kaikkiaan hämmästyttävän hyvin. En syönyt kuin katulapsi, ahmin vain kerran enkä silloinkaan ihan vailla kontrollia (ei sillä että sitä hoikistumaan olisi päässyt kuitenkaan, nou hätä), en niuhottanut ja muistelin ahkeraan lautasmallia. Ja oli kivaa. Hyvä minä! Hengailtiin Miehekkeen kanssa, paijattiin elukoita, katsottiin telkkua, juoruiltiin perheiden kanssa, ei tehty mitään. Viimasesta muistuttaa kivuliaasti älytön jumitus ensimmäisen lenkin jälkeen, sekä uhkaava tenttiahdistus ensi viikolla. Olisi voinut tajuta aloittaa vähän rauhallisemmin, mutta olin niin endorfiinipilvessä siitä että kaikki meni melkein hyvin etten malttanut olla repimättä vähän.

Mutta se melkein kohta: Omaksi (ja epäilemättä myös Miehekkeen) suureksi hämmästykseksi sain alkulomasta paniikkikohtauksen. Olisin yllättynyt vähemmän ratkaisusta talouskriisiinkin, se tuli aivan nurkan takaa. Eikä edes mikään pieni tässä nyt vähän tärisyttää-kohtaus. Säikähdin pari tuntia joka rasausta, vaatteet, kosketus, silmälasit, äänet kaikki tuntui kuristavalta, ajatukset kiersivät kehää ja päässä mölisi. Sitten alkoivat hengitysvaikeudet ja lopulta meni filmi poikki. Koko kliimaksi ei kestänyt puolta tuntiakaan, mutta olo oli niin piesty, että keräilin itseäni toiset puoli tuntia ennen raahautumista vessaan josta suoraan nukkumaan. 13 tuntia unta ja olin kunnossa. Mutten vieläkään ole keksinyt mikä viime viikon lopussa, pääsiäislomassa ja hyvässä seurassa oli niin stressaavaa, ettei siitä selvitty ilman äksönskeneä. Hyvä, en ollut nukkunut, olin matkustanut, olin kuunnellut ihmisten nahistelua joka on ahdistavaa, olin juonut ehkä liikaa kahvia, mutta olen tehnyt kaikkia noita yhtäaikaa kymmeniä kertoja viimeisen kohtauksen jälkeen (reilu vuosi sitten) ilman ongelmia.

Ihmismieli on arvoituksellinen, kyllä.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Happy ever after

Uhh, kumma miten paha olo sitä tulee pinestäkin ahminnastakin kun on ollut melkein koko päivän syömättä (ei btw vapaaehtoinen valinta). Ei mennyt kuin vähän kämppiksen harjoitusleivonnaisia (syöttinä kyökissä heti kun astui sisään), mutta riittävästi että heivautin lenkille kun tokenin. Asiaa auttaa, että sain järkättyä ylimääräisen pääsiäislomapäivän. Olen niin tohkeissani siitä, että näen Miehekkeen kohta (anteeksi teiniys mutta <3<3<3)>pikku mutta.

Tiedossa on perhepääsiäinen perhepääsiäisruoilla, vähintään kahdessa osoitteessa höystettynä lukuisilla leipomisintoisilla vierasemännillä. Toisin sanoen kaikki riskitekijät ahmimiselle on olemassa, eikä olisi ensimmäinen kerta äidin+anopin lihapatojen ääressä. Vieraat jääkaapit ovat kauhistus, mutta kahta pahempi kauhistus ne ovat ahdettuna täyteen sokeria ja rasvaa ja joku tuputtamassa vähintään kahden tunnin välein. Puhun koko ongelmoinnistani Miehekkeelle erittäin vastentahtoisesti, mutta ajattelin ehdottaa, että pidetään joka osoitteessa, erityisesti siellä minne nurkkaudumme viikonlopuksi ruokavapaa zooni, jossa voin pitää vesipulloani ja purkkaa ja olla syömättä. Sillä nämä perhehäppeningit on menneet minulla useamman kerran överiksi, enkä ole lainkaan kiva tyttis juostessani oksennus kurkussa/tienposkessa ahmimisiani karkuun. Puhumattakaan miten kiva ensi viikosta tulee, jos homma karkaa lapasesta ja ahdan neljä päivää kuin katulapsi.

Pyhistä huomaa aina jotenkin irvokkaasti ettei pää toimi. Omaa pikku elämäänsä sitä elelee kaikessa hiljaisuudessa välillä ahmien tai angstaten, mutta turvassa katseilta. Vaan kun pitää syödä neljä-viisi kertaa päivässä muiden nenien alla, ei liikaa muttei missään tapauksessa liian vähää, on soppa koossa. Asiaa tuskin auttaa, että ressaan siitä jo etukäteen. Silloin kun sitä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kerätä safka lautasmallin mukaan, syödä mukisematta ja ajattelematta, ryömii kaikki rohkeus ja röyhkeys sängyn alle ja alkaa niiskututtaa. Eikä paljon häiritse, että olen aikuinen ihminen ja se on naurettavaa.

Koska väillä pitää saarnata niin se minulle nut suotakoon. Edellistekstiä kirjoittaessa mietin moneenkin otteeseen miten pahasti sitä voikin sotkeutua tähän kuvioon, ja ennen kuin itse tajuaakaan ei osaa enää reittiä ulos. Silloin alta 15 veenä teinirinsessana minulla ei sen enempää mahtunut päähän, että olisi vähän miettinyt mille antoi pikkusormen. Sen ikäiset mimmit leikkivät terveydellään ja psyykellään ja se on aika saatanan typerää. Syömishäiriö mäjähtää päin varsin lujaa kahdenkympin paremmalla puolella, kun valmistautuu viikon henkisesti suvun joulupäivälliseen jonka tarjoiluja ei tiedä etukäteen, tai niksahtaa ottaessaan ruokaa ihmisten katsoessa. Tai ahmii poikakaverin kämppiksen kotitekoisen makaronilaatikon/ itämaan matkalta mukana tuomat seesamikeksit/ pussillisen karjalanpiirakoita. Tai jää kiinni ruokansa sotkemisesta fairylla, maha murisee niin että naapuriinkin kuuluu selittäessä miten söi töissä, pökrää, hoipertelee yhdestä siideristä tyhjään vatsaan... Lista on pitkä ja sisältää hyvin vähän eleganssia ja keijukaisia.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Omistettu Laitille

Laitin kommentti edellistekstiin herätti ajatuksia, joista syntyi pitkänpitkä postaus. Niin pitkä, että osa mietteistä jäi vielä odottamaan omaa lukuaankin, joten jatkoa seuraa. Välillä tulee, tässä tapauksessa hyvässä mielessä tunne, että on rämpinyt pitkään metikössä puskien oksaa tieltään, mutta yhtäkkiä rävähtää vitsa päin näköä ja on pakko pysähtyä hetkeksi. Tässäpä siis mitä tämä pysähtyminen sai miettimään.

Nyt kun joku sen sanoi, kyllä, olen elänyt tänään kunnolla-huomenna ahmin ja masennun sin-käyrällä jo varsin pitkään, tarkemmin sanottuna kuusi vuotta (pääsi ääneen vihellys ja "ei saatana" tässä kohti). Aloittettuani toipumisen anoreksiasta minulla meni yli vuoden pupunruokaa lukuun ottamatta kaikki syöminen överiksi (vertailukohdaksi, esim puuro oli ahmimisriskiruoka), sen kerran kun söin, en pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan pääni oli vielä kaukana normaalipainon hyväksymisestä noh, normaaliksi, joten yritin vuoroin epätoivoisesti pitää syömistä ja painoa kurissa, vuoroin ahmin bulimisesti. Heti kun ahmiminen rauhoittui, 'lihomisestani' ahdistuneena anoreksiaoireet palasivat, jonka jälkeen ahmiminen paheni ja näin edelleen, kunnes nykyään osaan välillä syödä ja olla syömättä, välillä en. Ongelmani on edelleen, etten hahmota mikä on normaalipainoni, miltä näytän kun näytän normaalilta ja onko se hyvä vai huono. Tässä kohtaa tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaukana toisistaan.

En mielestäni kiellä itseltäni paljoakaan mitään, tai ainakin olen pitkään yrittänyt opetella olemaan kieltämättä. Anoreksia ei paljon muuta olekaan kuin tuhoton kieltojen viidakko, ja päätettyäni päästä siitä eroon aloin vierastaa tiukkia määräyksiä. Minulla ei ole enää mitään kiellettyjä ruokia sillä perusteella paljonko rasvaa tai sokeria tai mitäkin syötävässä on. Se mikä rajoittaa syömistäni edelleen voimakkaasti (kuusi vuotta myöhemmin, doh) on, että osa syötävistä tuntuu oikeammilta osa vääremmiltä, tai siis, kurkku on oikea, sipsi on väärä. En täysin osaa selittää itselleni, ettei sillä mitä syön yhtenä iltana kuussa ole juurikaan merkitystä. Kun jonkin syömisestä tulee epäonnistunut olo, lähtee alamäki herkästi lapasesta. Taasen, tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

En tiedä, ehkä tosiaan teen tätä vanhasta tottumuksesta, pitääkseni ympäristöni tuttuna ja siten turvallisena. Tiedän miten elää viivotinjärjestyksen ja etukäteen suunnitellun ruoka-aikataulun mukaan, tiedän miten saada ajatukset muualle kun pinna alkaa kiristää. Kun maha on riittävän täynnä pää yleensä tyhjenee, kun kaikki on ennakkoon suunniteltua ei tarvitse kuin mennä mukana. Kunnes jokin prakaa, ja voi aloittaa alusta. Mutta, en ole perusluonteeltani pilkunviilari, elän ennemminkin luovassa kaaoksessa kuin siinä viivotinjärjestyksessä, en luovuta epäonnituessani välillä edes silloin kun ehkä pitäisi jo uskoa suosiolla. En ole perusluonteeltani ihminen joka rakentaa ympärilleen häkin turvaruoasta ja hyppää ikkunasta kun piirunkin menee pieleen. Miten hitossa siis olen tässä, pitämässä blogia syömishäiriöstäni?

perjantai 3. huhtikuuta 2009

a hard days hangover

Rauha maassa jälleen. Noustuani tietkan äärestä lysystä toissailtana soijahiutaleet päättivät ettei mahalaukussani ole tilaa niille ja litrajätskille (sille jonka jätin tunnustamatta), ja jälkimmäisen päätettyä lähteä tein pyrähdyksen tualettiin. Kämppis oli edelleen hereillä (ja todistanut aiempia ramppauksiani kyökissä joten selitykset eivät menisi läpi), joten pidättelin sotkuja sisälläni, suht hyvällä menestykselläkin. Jos ei olo olisi ollut niin paska, olisi naurattanut se miten kaksi minuuttia aiemmin mietin miten pääsisin mahani sisällöstä kivuttomasti eroon, nyt pidättelin ällöä jäätelöröyhtäisyä kaikin voimin. En lähtenyt ulos laatoittamaan vaikka se oli alunperin suunnitelma. Vessassa hikoilu palautti ajatuksia radoilleen.

Ja jos oikein miettii, ahmilla oli hyviäkin puolia. Eilisessä ruokakrapulassa söin hädin tuskin mitään ja syljin siitäkin yökötyksessä puolet pois, eikä tänäänkään ole tehnyt mieli mitään ruisleipää epäterveellisempää. Kaksi hyvää päivää voittaa yhden huonon (vaikka vielähän tässä on iltaa sössiä). Ja sitä paitsi, kaupasta ostamani ruissari (jonka ottaessani lupasin ja vannoin etten koskisi siihen ennen aamua) säästyi orgioilta. Myös yksi appelsiini ja pikkujogurtti ja vähän salaattikastiketta odottivat aamulla vielä jääkaapissa.

Mutta en käsitä mitä teen ruoan säilyttämisen kanssa. Rakastan hamstrata kaikenlaista pakastimeen, kuivajuttuja ja säilykkeitä viivotinriviin kaappiin, kerätä vierasvaroja ja erilaisia riisejä ja ruokasiemeniä ja montaa lajia maustettuja tonnikaloja ja vielä mitä, kunnes eräänä rumana päivänä... ahmin. Jos laittaisi kaapinoviin lukot ja antaisi avaimet kämppikselle joka antaisi ne käyttöön vain kun en oksenna heimlichotteessa?

torstai 2. huhtikuuta 2009

Aivan Liikaa-päivä

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.

maanantai 30. maaliskuuta 2009

Freak show

Olen suistanut aurani tai feng shuini tai minkälie raiteiltaan. Tai sen mikä siitä nyt oli vielä raiteillaan ja vastasi hengittämisestäni. Sain tässä viime viikon päälle lisää vähän huonoja uutisia, olen solmussa koulun kanssa johon en ole tottunut, sosiaalinen elämäni menee sekin päin äässiä jne jne jne. Joka tapauksessa lähdin tuulettumaan treeneihin, olo hieman huonona, mutta yleensähän se paranee repimisellä eikö. Ehdin tehdä viisi minsaa enne kuin rintaa alkoi painaa, henki ei meinannut kulkea ei sisään eikä ulos, ja viidessätoista minuutissa istuskelin käytävässä pystymättä seisomaan kunnolla. En saanut henkeä, huimasi, hyperventiloin kai, mutta tuntui ettei uloshengityskään toimi (enkä siis ole astmaatikko tai muutenkaan tältä osin hajalla). Niin ja rektikkotyttö oli takaisin, siellähän sitä huojuttiin synkronoituna puoli tuntia, kunnes vihelsin omalta osaltani pelin poikki ja lähdin hoippumaan kotiin. En ole kovin tuff.

Kivaa tämä stressaaminen.

lauantai 28. maaliskuuta 2009

Earth hour tänään, tuikut pois puoli ysiltä

Periaatteesta mainostan. Jos ei riittänyt, käykää katson vielä videokin (itken aina tällaisia katsoessa, mutta se oli hyvä).

No mutta ettei mene liian yleishyödylliseksi palaan päivän marinaan. Joudun varoittamaan jo etukäteen, että olin eilen moikkaamassa viihdeosastoa, riehuin kamraattien kanssa neljään tänäaamuna, nukuin pari tuntia kunnes heräsin kämppiksen parisuhdekriisiin ja nyt yritän lievässä myrkytystilassa ja helvetillisen väsyneenä tehdä päivän hommia, eikä siitä tule mitään.

Pää alkoholin jäljiltä tavallistakin terävämpänä on tietysti hyvä pohtia syntyjä syviä, mutta Annan jättämä kommentti anorektikoinnista halutessaan jäi pohdituttamaan. En halua uskoa, että voisin enää olla anorektikko. Siihen päähän palaaminen, tai niiden juttujen ottaminen arkielämään ylipäätään tuntuu hyyvin kaukaiselta. Akuutin syömishäiriöajan jälkeen aikuistuessa elämään on tullut niin paljon väriä ja ihania asioita sen mustavalkoisuuden ja traagisuuden tilalle, etten usko voivani eksyä oikeasta suunnasta enää niin pahasti.

Totta, sekoilen syömisteni kanssa, saan paskahalvauksen jos vaaka näyttää väärää numeroa, ahdistun vatsamakkarastani ja muuta ei niin tervettä, mutta siitä on silti pitkä matka siihen mitä 24/7 anoreksia on. En halua uskoa, että sairaus voisi ottaa täysimittaista uusintaa enää, mutten kiellä ettenkö pelkäisi sitä pahoina kausina. En usko laihuuden ultimate-kaunistavaan/kaiken oikeuttavaan/tyytyväiseksi tekevään voimaan vaikka ihannoinkin hoikkuutta. Laiha ihminen voi olla ruma, ikävä, onneton, jätetty siinä missä ei-laihakin, laiha ihminen on myös vastuussa siitä mitä sanoo ja tekee (tämä hyväksytyksi tulemisen asia anorektikoilla) siinä missä ei-laihatkin. Se ei anna erioikeuksia, se ei itsessään tee onnelliseksi eikä tyytyväiseksi. En ole valmis uhraamaan enempää terveyttäni, mahdollisuutta saada lapsia tai mielenterveyttäni laihuuden nimissä, mutta ongelmani onkin, etten osaa syödä vaikken laihuutta tavoittelisikaan, en osaa olla tämän kokoisessa ruumiissa.

Ahmiminen on siitä jännä juttu, etten osaa kuvitella elämääni niin, etten joko olisi syömättä tai söisi koko ajan. Normaali ateriarytmi onnistuu kellon ja ruokailujen välisten pakkopaastojen avulla tai jumalattomassa kiireessä vahingossa (jolloin kyllä yleensä syön aivan liian vähän), muttei koskaan pitkäaikaisesti (lue max kolme päivää). Se ei tule luonnostaan eikä pakottamatta.

Pohdin tätä uudestaan jahka taas tokenen. Veeran valot kuitenkin tältä osaa sammuvat nyt ja peti kutsuu (kämppiskin lähti selvittämään riisiä sinne missä se on). Heijei!

Vielä terveisiä failblogista näin eettisesti ja ekologisesti ajattelun teemalla.
XD Rääh!

torstai 26. maaliskuuta 2009

Jokainn blgi tarvtsee ärsyttävn ja sekvan postuksen

Kerroin joskus siitä lankatytöstä treeneissä. Se joka painoi kaksi kiloa, oli ihan pirun hyvä (ja täten parempi kuin minä). Siitä tuli vähitellen huono, ei pysynyt mukana, katsoi koko ajan tyhjemmin, ei vastannut jutteluihin enää lainkaan, jaksoi tehdä koko ajan vähemmän, ja viimein lakkasi käymästä.

En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.

Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.

Toivon että hän on hoidossa.

Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.

Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Piiru ihan kivasta elämästä väärään suuntaan

Elän jotain kummaa välikautta, en saa oltua syömättä=ahmimatta, samalla mättäminen ei kiinnosta pätkääkään. Elin tässä jonkun päivän viitsimättä syödä (no hyvä, olin kyllä kuolemanväsynytkin), tänään taas pistelin puoli pakettia tuceja ja mariannekarkkeja sen kummemmin ajattelematta, nyt hörpin teetä, ei tee mieli mitään ja toivon että ällöolo (joka sokerista, suolasta ja rasvasta, aina tulee veti sitä paljon tai vähän) ymmärtää häipyä ennen kuin käyn häivyttämässä sen vessassa. Öyh.

Olen äitynyt taas stressaamaan. En ole juurikaan ollut kotosalla oman paskan tietsikan ja turvallisten crisp'n light pakkausteni luona, ja muun hyvän ohessa otan x:ttä viikkoa matsia erään ihmisen kanssa josta pidän varsin vähän. En käsitä mikä tarve hänellä on työntää nenäänsä elämääni kun minä pidän omani mahdollisimman kaukana hänen asioistaan (tosiasia joka voi hyvinkin muuttua jos hän ei käsitä jättää minua rauhaan), mutta se on ikävää ja juttu ottaa likaisia piirteitä. Mikäpä piristäisi kevätmasennuksen keskellä enempää. Mutta pientä päätäni ahdistaa tietää että joku haluaa sille pahaa, joten nyt katsellaan painajaisia kaatuvista veneistä ja hukkuvista lapsista (jos joku harrastaa tulkintaa niin antaa tulla).

Tuo nälkätaiteilijamoodi saisi minun puolestani jäädä päälle. Paahdoin hommia, lysysin varmaankin aika traagisen näköisenä soffalla kun en jaksanut keskittyä ja jatkoin taas, viimein punkkupullon voimin kun kävi vituttamaan. Niin, ja hinkusin kaikkea (punkkua vähäkalorisempaa) mihin koskaan olen ollut addiktoitunut, kuten kunnon kärsijän tulee. Sellainen voisi ihan oikeastikin vähän vähentää tätä ruhoani, joka alkaa pikkuhiljaa ottaa sietokyvylle. Inhoan tätä, että näytän keskiverrolta pullamössöopiskelijalta. Ei sillä ettenkö olisi sellainen, istun päätoimisesti ja "käytän aivojani", mutten silti haluasi. Sen verran saisi ihmisellä olla itsekunnioitusta että raahaa perseensä lenkille kun siihen on huutava tarve. Mistä puheenollen voisin tehdä niin juuri nyt.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Tuttu tunne, nimeltänsä REPSU

Toisin kuin täydellisessä maailmassa pääni sisällä oikeassa elämässä asiat lähtivät menemään, varmasti kaikkien suureksi yllätyksekseni (...) taasen päin persausta. En tehnyt keskiviikkona enkä eilen treeniä joka piti tehdä, katsoin viisaammaksi tuijottaa teeveetä senkin ajan. Eilen potututti, joten söin siinä sitten yhtä ja toista paskaa mitä kukaan ei kaipaisi vatsaansa. Tänään läskittää, ja mietin miten pirussa sitä ihminen ehdoin tahdoin petaa epäonnistumistaan. Ei huvita lähteä lenkille, ei huvita tehdä treeniä, ei huvita venytellä, huvittaa ahmia kunnes taju lähjee. Eli hyvä päivä vetää itsensä kiikkuun karkkipussiköyteen, hm?

Ja kyllä, skitsoan ja stressaan yhdestä, pienestä epäonnistumisesta. Olo on paksu, en tiedä mistä kiskon itseluottamusta onnistua, tämä ei etene mihinkään jaadajaada, mutta nyt otan silti itseni kasaan, hengittelen rauhassa, lähden illaksi duuniin turvaan ja huomenna on parempi päivä taas. A vot ja hei hei.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa neuroottisin

Tänään olen syönyt ihmisiksi, eilen ahmin vähän ja toissapäivänä paljon. Mietin tuota syntiruoka-asiaa, haluaisin avata suhtautumistani siihen ja tiettyjen ruokien ahmimiseen, jos se vaikka auttaisi normalisoimaan ne. Koska aikuisten oikeasti, ihmisellä ei ole ruokia joita hän ei, vailla lääketieteellisiä perusteluja vain "saa" syödä. Niinpä ostin ihan kiusakseni muutamia juttuja joita yleensä välttelen, niiden joukossa jauhelihaa (eikä siis mitään paistijauhelihaa tällä budjetilla) josta tulee huomenna soppa. Keitin sen, ja tunsin vanhan neurootikkoni heräilevän tuntiessani melkein vahingoniloista tyydytystä nyppiessäni jähmettyneitä rasvakikkareita liemen pinnalta. Hahhah, siinähän lihotatte roskista! Vierastan toisaalta pilkunhalailua, siitä tulee sama fiilis kuin silloin joskus kun laskeskelin huolissani puolikkaita kaloreita, toisaalta touhuaminen vie ajatuksia muualle. Ruokailujen väliset ajat kuluvat nopsaan kun fiksailee iäisyyden työpöytää tai meikkilaukkua tai kuivakaappia järjestykseen. Ja se on mahdottoman turvallisen tuntuista kun meinaa angstituttaa.

Mutmut, olen huomannut jotain huolestuttavaa. Kävin lukemassa ihan oikeasti terveytensä takia laihduttajan blogia (niistä saa usein terveitä herätyksiä). Hän kirjoitti omakuvasta ja mielikuvaharjoittelusta, ja pienen punastelun jälkeen totesin, etten oikeastaan tiedä miltä näytän. Puhumattakaan siitä, että tietäisin miltä näytän tavoitepainossani, tai miltä oikeastaan haluan näyttää (kun Keira Knightley ja kamut jätetään pois laskuista). Tiedän miltä näytän alipainoisena, ja tiedän etten näytä nyt siltä. Luulen tietäväni myös, etten halua näyttää alipainoiselta enää uudestaan. (Ehkä.) Olen ottanut itselaukaisijalla kuvia, mutten sietänyt katsoa niitäkään kertaa enempää. Asiat ovat niin onnellisesti, ettei kämpässämme ole kokovartalopeiliä, ja näin ollen voin olla tyytyväisen tietämätön ulkonäöstäni. Mutta, se ei ehkä auta jos haluan muuttaa olemustani, ja tietää mitä muuttaa siinä.

Niin. Miten kuvittelen onnistuvani muuttamaan ulkonäköäni mieleisekseni jos en tiedä mitä haen? Tai mitkä ovat lähtökohtani? Perkele eihän tämä tee lainkaan järkeä. Laihduttaminen oli paljon mutkattomampaa viisitoistavuotiaana. Se oli hieno juttu teinihäröilyssä, päätti laihtua ja niin laihtui, itsensä ja elämänsä peilistä katsominen kun on sen ikäisille vielä vapaaehtoista.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Tee lupaus, pidä se

Olen nyt virallisesti laihiksella (paitsi siis jos joku oikeassa elämässä kysyy, tietty). Tein painotavoitteet, liikuntasuunnitelman, kunnon edistymisen suunnitelman, koko hässäkän. Olen oikeastaan aika innoissani siitä, vaikka pelkään ahmimista. Olen hyssytellyt ahmimista ehkä liikaakin, periaatteella jos en ajattele sitä, en tee sitä. Se ei surku kyllä toimi. En voi yhtä kaikki lakata ajattelemasta ruokaa, ja jos ajattelen ruokaa, ahmimiskohtaus hiippailee aina jostain puskasta pilaamaan kaiken. Samalla se on meizör-jarru tämän onnistumisessa, koska edes vanha rektikkopääni ei onnistu saamaan minua olemaan kiltisti kovin montaa viikkoa jos ahmin kaiken aina takaisin. En halua olla ahmimishäiriöinen, en halua potkia uinuvaa anoreksiaani enää hereille päästämällä olemukseni lössähtämään, en halua pelätä lempifarkkujen vetämistä jalkaan. Pieniä, tärkeitä juttuja, jotka ehkäkenties voisivat auttaa projektin onnistumisessa.

Koitin miettiä miten ahmimismomentin saisi ulos yhtälöstä, menestyksettä. En halua laittaa ahmimisesta rangaistusta (koska pian olen tilanteessa jossa en ehdi suorittaa edellisiä alta seuraavien puskiessa päälle), en halua painaa sitä villaisella, en halua järjestää 'ahmimispäiviä' koska ne ovat yleensä johtaneet ahmimiseen etukäteen. Voin syödä aamupuuroa ja lämmintä ruokaa ja iltapalaa, se tuskin lopettaa sitä. Voin 'sallia' kaikki ruoat (niinhän teen nytkin), mutta niin kauan kuin en osaa sorkkia ajatuksistani 'pizza-on-pahasta' kohtaa pois, ne tulevat olemaan ja pysymään syntiruokina, amen. Ja tulen ahmimaan niitä, jos niikseen on. Niinkin hullu ajatus kävi mielessäni, että yrittäisin oppia elämään ahmimisen kanssa. Niin huonosti asiat eivät kyllä vielä ole.

Jotenkin tylsä olo. Haluaisin muuttaa radikaalisti ulkonäköäni, suhdettani siihen, suhtautumistani ruokaan, mutta elämässäni ei ole kimmoketta muutokselle. Väännän motivaatiota kesästä, lomasta, juhlista, mutta se jokin, joka oikeasti muuttaisi tomumajani koostumusta puuttuu. Laitoin pudotustavoitteekseni puolet all time favourite tavoitteestani, painon, jossa pysyin pitkään pitämättä. Ihan rehellisesti ottain haluaisin siitä vielä toiset viisi kiloa alaspäin, mutta nyt sellainen tuntuu hyyvin kaukaiselta. Miksikö? Siksi etten osaa kuvitella itseäni siinä, vaikka pitkään painoin senkin verran ja tiedän näyttäväni (ja olevanikin mittojen mukaan) hyvältä ja terveeltä.

En koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa näyttäisin hyvältä ja terveeltä kymmenen kiloa laihempana. En myöskään uskonut, että joutuisin myöntämään kieltäneeni sen. Nyt joudun.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Takaisin vaikka missä

Ensimmäiseksi anteeksi teille rakkaille lukijoille jotka männä kaksiviikkoisen aikana olette turhaan klikanneet blogiani päivityksen toivossa. Ja Piharatamo, kiitos, yritän kirjoittaa enemmän kunhan tästä nyt taas noustaan. Olen tässä välissä lähinnä ollut kipeänä, edellisen jälkeisenä uusiuttanut vanhan vatsaongelmani, syönyt puuroa ja säälinyt itseäni (minkä lieveilmiönä elänyt jumalattoman siivottomassa kämpässä ja ollut niin rakastunut Miehekkeeseen että tolkku oli mennä kun hän tuli kokkaamaan ja siivoamaan). Joten katsoin kaikkien parhaaksi pitää pienen tauon.

Syömisen opetteluni viimeisen kahden kuun aikana ei sitten ottanut tuulta edes loppumetreillä. Päin vastoin, homma tuntui menevän koko ajan hullummaksi, joten tein ahmimishäiriöisen vihoviimeisen, tyypillisimmän, pahimman mokan, totesin, että antaa mennä sitten kun on mennäkseen. Lopputulos järkyttää itseänikin. Oloni on paksu, kankea, ja kuten mainittu, vatsani on tuhannen sekaisin mikä ei lainkaan helpota asiaa. Niinpä ohjelmassa seuraa ahmimishäiriöisen ehkä toisiksi riskialttein potentiaalinen moka, laihis. Makasin viikon sängyssä (tiedoksi ketkä ette ole kokeilleet, vetää muuten rapakuntoon), ja siinä oli liikaakin aikaa miettiä ennen kaikkea sitä miksi olisi mukava olla sen painoinen kuin haluaisi, ja ennen kaikkea ei sitä, miksi normaalipainoisen painon pudottamisessa ei ole järjen hitustakaan.

Mutta mutta, uudenvuoden lupaukseni laihduttamisen jättämisestä on siis tullut noloon loppuunsa, ja projekti 'housuihin kesäksi' tulee tilalle. Yritän pitää homman aamupuuroa - lenkkejä - kuntoilua - jaadajaada terveyslinjalla, vaikken ihan oikeasti taida olla kovin hyvä siinä. Päätä paineistaa vain nyt niin tolkuttomasti läski!läski!läski!-ajatukset joka kerta peilin edessä tai pukiessa tai riisuessa, etten tiedä miten päin olisin. Pakko tässä on jotain ottaa tehdäkseen.

Ja kyllä, ahmituttaa, ja paljon.