Mietin pitkään mitä vastaan Valeriaanan kommenttiin siitä, haluanko toipua. Mietin siksi, että vaikka tämän blogin tarkoitus on purkaa syömishäiriöajatukset hyvässä ja pahassa, tämä on asia josta mieluiten valehtelen. Haluan olla syömättä, en syö siksi että se tuntuu väärältä, se ei laihduta, en ole mielestäni riittävän laiha ja muita selityksiä MUTTA käsi sydämelle, en syö koska en jaksa lekkiä olevani terve ja normaali. En vielä, en nyt kun väsyttää, asiat hajoilee, vuorokauden tunnit eivät riitä ja en jaksa painautua läpi siitä prässistä jota toipuminen on. En halua parantua. En nyt. Vaikkei paranemisessa ei ole väliaikoja, eikä sille tule koskaan parempaa aikaa kuin nyt, silti. Takerrun tähän paskaan koska sen kanssa tiedän mitä teen, toipuminen on hyppy tuntemattomaan josta on tähän asti tullut kahta pahempi helvetti neljästi, enkä jaksa uskoa voivani lopettaa uraani anoreksialla päätymättä bulimikoksi. Koska niin siinä on käynyt. En jaksa sietää sitä että vihaan kehoani, ulkonäköäni, syömistä, oksentamista, toipumisen epäonnistumista. Se etten syö, tai syönhän minä joskin aika vähän, on stabiilia. Se pitää asioita pikkuisen paremmin kasassa. Kyllä tämä sin-käyrä tästä taas nousee, suuntaan tai toiseen, ja haluan edelleenkin uskoa että jonakin päivänä niin korkealle ettei alas tarvitse tulla enää takaisin. Mutta se päivä ei ole tänään.
En käsitä kuinka saatan myöntää sitä edes täällä. Myöntää sitä etten jaksa enkä halua kestää ahmimista ja suhtautua positiivisesti, väittää ryhtyväni hyväksymään itseni (no niin paksuiksi ei minunkaan juttuni kyllä usein mene) ja jatkaa joskus aloitettua paranemisprosessia sen sijaan että luovutan peilistä katsovan läskihirviön ja parin veemäisen päivän/viikon/kuukauden masentamina. Mutta tulipahan myönnettyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti