Keväthulluus

No niin hei taas. Yläkerrassa tapellaan joten en saa luettua joten tulin tänne. En ole ihan vieläkään sujut uuden koneen näppiksen kanssa joten älkää laskeko krijoitusvirheitä. Keksin muuten oikein hyvän puolen uudessa koneessa: yksityisyys. Pienellä yrittämisellä saan blogini ja sh-sivut ja kaiken muunkin mihin en soisi esmes Miehekkeen törmäävän pidettyä pois oletusselaimesta, ilman että tyhjään välimuistia joka kerta kun joku tulee kylään. En ihan tiedä miksi näen niin pirusti vaivaa asian salailussa kun Mieheke nyt kuitenkin on minusta aika hyvin selvillä, mutta olo on mukavampi näin.

Mutta takaisin blogin pääaiheeseen, minuun ja syömishäröilyyn, joista ei kummastakaan ole kirjoitettava loppunut kuluneen viikon aikana. Kevät on hassua aikaa, oikeastaan tykkään siitä vaikka menetän viimeisenkin vuorokausirytmin ripun valon takia, mutta se pistää jotain päässäni ja näin myös syömisessäni sekaisin. Ensimmäinen merkki tästä oli kahvin maistumisen loppuminen pari viikkoa sitten, sitten loppui vähäkin lihansyönti ja nyt kasvatan ituja ja lipitän vihreää teetä. Enkä syö. Se alkoi viime viikolla. Tai siis syönhän minä, niitä ituja ja kurkkusalaattia, mutta muuten ei oikein tee mitään mieli. Välillä "ahmin" puketin näkkileipää mutta siihen se jää, eikä sitten taas tule syötyä. Sama juttu joka kevät, ja jännää kyllä se yllättää joka kerta yhtä paljon. Päänsäryt ovat myös tehneet paluuta, olen melkein päivittäin kipulääkityksellä, mikä ei ainakaan lisää syömishaluja. En edes yritä väittää olevani huolissani tai harmissani syömisestä, päin vastoin on kiva kun paino pysyy läpi päivän suunnilleen samana vedenjuontia lukuun ottamatta, ja pakonomainen vaa'lla ramppaamiseni ei aiheuta niin paljoa ahdistusta. Tässä on ihan riittävästi ahdistusta deadlinejen ja tenttejen ja ties minkä opiskelijasähläämisen kanssa.

Viimeiseen kategoriaan kuuluu ylihuominen (miten se voi olla niin pian?!?) Vappu. Olen kahden vaiheilla, järjestäydynkö juhlimaan torstai-iltana puolen tunnin valmistautumisella ja tiristelen perinteiset opiskelijaryyppäjäiset, vai suljenko kännykän ja nukunko koko hörhellyksen yli. Alan kyllä kallistua edellisen puoleen, pää kaipaa kipeästi nollausta. Sitä paitsi se ikävä tyyppikin josta juorusin tuntuu jättäneen minut viimein rauhaan, joten en välttämättä päädy yliopiston sähköpostilistille tai youtubeen jos innostunkin joraamaan pikkutunneilla kännykän soittoäänen tahtiin lakki simassa ja kenkä kadoksissa.

Jo poksahti

...vaan ei pääni. Tietokone. Rakas, pitkään uskollisesti, joskin viime metreillä varsin pätkittäin palvellut valolaatikkoni sanoi työsopimuksen irti ilmeisen lopullisesti. En saanut kesken olleita töitäkään pois, edes lyhyt itkupotkuraivari ei saanut konetta enää käynnistymään riittävän pitkäksi ajaksi. Koulu, bloggailu ja kaikki muukin on siis ollut katkolla, vieroitusoireista nyt puhumattakaan. Ei riittänyt rohkeus käydä selaamaan sh-blogeja kämppiksen koneella, joten pieni lukusessio odottaa kunhan saan akuutit hommat pois alta. Foor riöl, mitä nykyjän voi tehdä ilman tietokonetta? Minulla ei ole riittävästi kortteja edes pasianssin peluuseen, ja koulumatskut ovat lähinnä netissä (ja niiden printaaminen muuten suht kallista lystiä, tuli kokeiltua.) Olin toivonut, että koneenrämä olisi jaksanut kasassa vielä kuukauden, jotta olisin saanut tämän kevään tehtyä ja jos kesä olisi näyttänyt taloudellisesti hyvältä, ostanut ensi palkastani MacBookin <3 Awh. No, se päiväuni loppui lyhyeen, ja pienen murehdinnan jälkeen hankin ehkä maailman toisiksi somimman koneen, huomattavasti vähemmällä rahalla ja hankalammalla ohjelmakokoonpanolla kylläkin (niin jos joku ihmetteli, en ihan hallitse tätä vielä, julkaisin keskeneräisen tekstin vahingossa ainakin kerran...).

Hyvä näin, nyt on kone, pieni, hiljainen ja kiva, eli kaikkea mitä entinen koneeni ei ollut.

Ennen konekriisiä viime viikolla olin postittamassa vaikka ja mistä, mutta taidan jättää ne ensi kertaan. Päivän mittainen tietokoneen asennusvärkkäysmaraton imi mehut. Hinguttaisi kauheasti purkaa päätä mutta ei yksinkertaisesti jaksa (ja seuraavan 36 tunnin sisällä on kolme tenttiä, sekin ehkä vaikuttaa vähän...), joten heissuvei seuraavaan kertaan.

jaksaa, ei jaksa, jaksaa

Olen lukenut. Päntännyt. Istunut perseelläni, imeskellyt kieli ruvella sokerittomia pastilleja, jauhanut purkkaa ja ajanut infoa päähäni. Silloin kun en ole häröillyt kyökissä tai tuijottajut mitään ajattelematta kattoa (minkä touhussa meni kyllä hyvä osa viikonlopusta) tietysti. Ja asiaankuuluvasti ressannut ihan perkeleesti. Tuntuu tenttiahdistus olevan suoraan verrannollinen lukemisen määrään, mitä enemmän sivistyy sitä enemmän ahdistaa ja jännittää. Tämän tahdin pitäisi jatkua vielä toukokuun, mutta alan jo nyt nähdä märkiä unia kirjallisista töistä ja tietokonemallinnoksista. Ja ni, hengitysvaikeudet päättivät jatkua edelleen. Rintaa puristaa ja painaa aina kun sitä vähiten kaipaisi, eikä keuhkoja tunnu saavan täyteen.

Kaipaan puoliboheemia (puoli, koska en muuten katso itseäni kovin taiteilijasieluksi) arkielämääni, romskujen lukemista pitkin yötä viinilasin kanssa, satunnaisia kirjoitus/ maalaus/ piirtopuuskiani (nekin yleensä pitkin yötä), sitä etten hetkittäin tuolloin edes halua syödä tai ajattele sitä, ja välistä yleistä rappiofiilistäkin. Ne tasapainottivat niin klo 8-16 koulurytmiäni, pänttäämistä, ruoka-aikatauluja ja muuta pilkkunnyhjäystä. Okei, kiire on vain huonosti suunniteltua ajankäyttöä, mutta jos tällaisen opintotahdin voikin suunnitella kiireettömäksi en mina siihen ole keinoa keksinyt. Joten luen, syön sen verran kuin istumiseksi tarvitsee, hittuunnun kun en liiku ja luen vähän lisää, ja mietin poksahtaako pää ennen kesäkuuta vaiko ei.

Pääsiäisestä päästyä

Pääsiäinen meni kaiken kaikkiaan hämmästyttävän hyvin. En syönyt kuin katulapsi, ahmin vain kerran enkä silloinkaan ihan vailla kontrollia (ei sillä että sitä hoikistumaan olisi päässyt kuitenkaan, nou hätä), en niuhottanut ja muistelin ahkeraan lautasmallia. Ja oli kivaa. Hyvä minä! Hengailtiin Miehekkeen kanssa, paijattiin elukoita, katsottiin telkkua, juoruiltiin perheiden kanssa, ei tehty mitään. Viimasesta muistuttaa kivuliaasti älytön jumitus ensimmäisen lenkin jälkeen, sekä uhkaava tenttiahdistus ensi viikolla. Olisi voinut tajuta aloittaa vähän rauhallisemmin, mutta olin niin endorfiinipilvessä siitä että kaikki meni melkein hyvin etten malttanut olla repimättä vähän.

Mutta se melkein kohta: Omaksi (ja epäilemättä myös Miehekkeen) suureksi hämmästykseksi sain alkulomasta paniikkikohtauksen. Olisin yllättynyt vähemmän ratkaisusta talouskriisiinkin, se tuli aivan nurkan takaa. Eikä edes mikään pieni tässä nyt vähän tärisyttää-kohtaus. Säikähdin pari tuntia joka rasausta, vaatteet, kosketus, silmälasit, äänet kaikki tuntui kuristavalta, ajatukset kiersivät kehää ja päässä mölisi. Sitten alkoivat hengitysvaikeudet ja lopulta meni filmi poikki. Koko kliimaksi ei kestänyt puolta tuntiakaan, mutta olo oli niin piesty, että keräilin itseäni toiset puoli tuntia ennen raahautumista vessaan josta suoraan nukkumaan. 13 tuntia unta ja olin kunnossa. Mutten vieläkään ole keksinyt mikä viime viikon lopussa, pääsiäislomassa ja hyvässä seurassa oli niin stressaavaa, ettei siitä selvitty ilman äksönskeneä. Hyvä, en ollut nukkunut, olin matkustanut, olin kuunnellut ihmisten nahistelua joka on ahdistavaa, olin juonut ehkä liikaa kahvia, mutta olen tehnyt kaikkia noita yhtäaikaa kymmeniä kertoja viimeisen kohtauksen jälkeen (reilu vuosi sitten) ilman ongelmia.

Ihmismieli on arvoituksellinen, kyllä.

Happy ever after

Uhh, kumma miten paha olo sitä tulee pinestäkin ahminnastakin kun on ollut melkein koko päivän syömättä (ei btw vapaaehtoinen valinta). Ei mennyt kuin vähän kämppiksen harjoitusleivonnaisia (syöttinä kyökissä heti kun astui sisään), mutta riittävästi että heivautin lenkille kun tokenin. Asiaa auttaa, että sain järkättyä ylimääräisen pääsiäislomapäivän. Olen niin tohkeissani siitä, että näen Miehekkeen kohta (anteeksi teiniys mutta <3<3<3)>pikku mutta.

Tiedossa on perhepääsiäinen perhepääsiäisruoilla, vähintään kahdessa osoitteessa höystettynä lukuisilla leipomisintoisilla vierasemännillä. Toisin sanoen kaikki riskitekijät ahmimiselle on olemassa, eikä olisi ensimmäinen kerta äidin+anopin lihapatojen ääressä. Vieraat jääkaapit ovat kauhistus, mutta kahta pahempi kauhistus ne ovat ahdettuna täyteen sokeria ja rasvaa ja joku tuputtamassa vähintään kahden tunnin välein. Puhun koko ongelmoinnistani Miehekkeelle erittäin vastentahtoisesti, mutta ajattelin ehdottaa, että pidetään joka osoitteessa, erityisesti siellä minne nurkkaudumme viikonlopuksi ruokavapaa zooni, jossa voin pitää vesipulloani ja purkkaa ja olla syömättä. Sillä nämä perhehäppeningit on menneet minulla useamman kerran överiksi, enkä ole lainkaan kiva tyttis juostessani oksennus kurkussa/tienposkessa ahmimisiani karkuun. Puhumattakaan miten kiva ensi viikosta tulee, jos homma karkaa lapasesta ja ahdan neljä päivää kuin katulapsi.

Pyhistä huomaa aina jotenkin irvokkaasti ettei pää toimi. Omaa pikku elämäänsä sitä elelee kaikessa hiljaisuudessa välillä ahmien tai angstaten, mutta turvassa katseilta. Vaan kun pitää syödä neljä-viisi kertaa päivässä muiden nenien alla, ei liikaa muttei missään tapauksessa liian vähää, on soppa koossa. Asiaa tuskin auttaa, että ressaan siitä jo etukäteen. Silloin kun sitä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kerätä safka lautasmallin mukaan, syödä mukisematta ja ajattelematta, ryömii kaikki rohkeus ja röyhkeys sängyn alle ja alkaa niiskututtaa. Eikä paljon häiritse, että olen aikuinen ihminen ja se on naurettavaa.

Koska väillä pitää saarnata niin se minulle nut suotakoon. Edellistekstiä kirjoittaessa mietin moneenkin otteeseen miten pahasti sitä voikin sotkeutua tähän kuvioon, ja ennen kuin itse tajuaakaan ei osaa enää reittiä ulos. Silloin alta 15 veenä teinirinsessana minulla ei sen enempää mahtunut päähän, että olisi vähän miettinyt mille antoi pikkusormen. Sen ikäiset mimmit leikkivät terveydellään ja psyykellään ja se on aika saatanan typerää. Syömishäiriö mäjähtää päin varsin lujaa kahdenkympin paremmalla puolella, kun valmistautuu viikon henkisesti suvun joulupäivälliseen jonka tarjoiluja ei tiedä etukäteen, tai niksahtaa ottaessaan ruokaa ihmisten katsoessa. Tai ahmii poikakaverin kämppiksen kotitekoisen makaronilaatikon/ itämaan matkalta mukana tuomat seesamikeksit/ pussillisen karjalanpiirakoita. Tai jää kiinni ruokansa sotkemisesta fairylla, maha murisee niin että naapuriinkin kuuluu selittäessä miten söi töissä, pökrää, hoipertelee yhdestä siideristä tyhjään vatsaan... Lista on pitkä ja sisältää hyvin vähän eleganssia ja keijukaisia.

Omistettu Laitille

Laitin kommentti edellistekstiin herätti ajatuksia, joista syntyi pitkänpitkä postaus. Niin pitkä, että osa mietteistä jäi vielä odottamaan omaa lukuaankin, joten jatkoa seuraa. Välillä tulee, tässä tapauksessa hyvässä mielessä tunne, että on rämpinyt pitkään metikössä puskien oksaa tieltään, mutta yhtäkkiä rävähtää vitsa päin näköä ja on pakko pysähtyä hetkeksi. Tässäpä siis mitä tämä pysähtyminen sai miettimään.

Nyt kun joku sen sanoi, kyllä, olen elänyt tänään kunnolla-huomenna ahmin ja masennun sin-käyrällä jo varsin pitkään, tarkemmin sanottuna kuusi vuotta (pääsi ääneen vihellys ja "ei saatana" tässä kohti). Aloittettuani toipumisen anoreksiasta minulla meni yli vuoden pupunruokaa lukuun ottamatta kaikki syöminen överiksi (vertailukohdaksi, esim puuro oli ahmimisriskiruoka), sen kerran kun söin, en pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan pääni oli vielä kaukana normaalipainon hyväksymisestä noh, normaaliksi, joten yritin vuoroin epätoivoisesti pitää syömistä ja painoa kurissa, vuoroin ahmin bulimisesti. Heti kun ahmiminen rauhoittui, 'lihomisestani' ahdistuneena anoreksiaoireet palasivat, jonka jälkeen ahmiminen paheni ja näin edelleen, kunnes nykyään osaan välillä syödä ja olla syömättä, välillä en. Ongelmani on edelleen, etten hahmota mikä on normaalipainoni, miltä näytän kun näytän normaalilta ja onko se hyvä vai huono. Tässä kohtaa tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaukana toisistaan.

En mielestäni kiellä itseltäni paljoakaan mitään, tai ainakin olen pitkään yrittänyt opetella olemaan kieltämättä. Anoreksia ei paljon muuta olekaan kuin tuhoton kieltojen viidakko, ja päätettyäni päästä siitä eroon aloin vierastaa tiukkia määräyksiä. Minulla ei ole enää mitään kiellettyjä ruokia sillä perusteella paljonko rasvaa tai sokeria tai mitäkin syötävässä on. Se mikä rajoittaa syömistäni edelleen voimakkaasti (kuusi vuotta myöhemmin, doh) on, että osa syötävistä tuntuu oikeammilta osa vääremmiltä, tai siis, kurkku on oikea, sipsi on väärä. En täysin osaa selittää itselleni, ettei sillä mitä syön yhtenä iltana kuussa ole juurikaan merkitystä. Kun jonkin syömisestä tulee epäonnistunut olo, lähtee alamäki herkästi lapasesta. Taasen, tietäminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

En tiedä, ehkä tosiaan teen tätä vanhasta tottumuksesta, pitääkseni ympäristöni tuttuna ja siten turvallisena. Tiedän miten elää viivotinjärjestyksen ja etukäteen suunnitellun ruoka-aikataulun mukaan, tiedän miten saada ajatukset muualle kun pinna alkaa kiristää. Kun maha on riittävän täynnä pää yleensä tyhjenee, kun kaikki on ennakkoon suunniteltua ei tarvitse kuin mennä mukana. Kunnes jokin prakaa, ja voi aloittaa alusta. Mutta, en ole perusluonteeltani pilkunviilari, elän ennemminkin luovassa kaaoksessa kuin siinä viivotinjärjestyksessä, en luovuta epäonnituessani välillä edes silloin kun ehkä pitäisi jo uskoa suosiolla. En ole perusluonteeltani ihminen joka rakentaa ympärilleen häkin turvaruoasta ja hyppää ikkunasta kun piirunkin menee pieleen. Miten hitossa siis olen tässä, pitämässä blogia syömishäiriöstäni?

a hard days hangover

Rauha maassa jälleen. Noustuani tietkan äärestä lysystä toissailtana soijahiutaleet päättivät ettei mahalaukussani ole tilaa niille ja litrajätskille (sille jonka jätin tunnustamatta), ja jälkimmäisen päätettyä lähteä tein pyrähdyksen tualettiin. Kämppis oli edelleen hereillä (ja todistanut aiempia ramppauksiani kyökissä joten selitykset eivät menisi läpi), joten pidättelin sotkuja sisälläni, suht hyvällä menestykselläkin. Jos ei olo olisi ollut niin paska, olisi naurattanut se miten kaksi minuuttia aiemmin mietin miten pääsisin mahani sisällöstä kivuttomasti eroon, nyt pidättelin ällöä jäätelöröyhtäisyä kaikin voimin. En lähtenyt ulos laatoittamaan vaikka se oli alunperin suunnitelma. Vessassa hikoilu palautti ajatuksia radoilleen.

Ja jos oikein miettii, ahmilla oli hyviäkin puolia. Eilisessä ruokakrapulassa söin hädin tuskin mitään ja syljin siitäkin yökötyksessä puolet pois, eikä tänäänkään ole tehnyt mieli mitään ruisleipää epäterveellisempää. Kaksi hyvää päivää voittaa yhden huonon (vaikka vielähän tässä on iltaa sössiä). Ja sitä paitsi, kaupasta ostamani ruissari (jonka ottaessani lupasin ja vannoin etten koskisi siihen ennen aamua) säästyi orgioilta. Myös yksi appelsiini ja pikkujogurtti ja vähän salaattikastiketta odottivat aamulla vielä jääkaapissa.

Mutta en käsitä mitä teen ruoan säilyttämisen kanssa. Rakastan hamstrata kaikenlaista pakastimeen, kuivajuttuja ja säilykkeitä viivotinriviin kaappiin, kerätä vierasvaroja ja erilaisia riisejä ja ruokasiemeniä ja montaa lajia maustettuja tonnikaloja ja vielä mitä, kunnes eräänä rumana päivänä... ahmin. Jos laittaisi kaapinoviin lukot ja antaisi avaimet kämppikselle joka antaisi ne käyttöön vain kun en oksenna heimlichotteessa?

Aivan Liikaa-päivä

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.