Ruoka maailmaa pyörittää

Skitsoan. Syöminen inhottaa ja silti syön, ja sitten inhottaa ja sitten tuntuu että pitäisi oksentaa ja sitten istun käsieni päällä tietokoneen edessä ja vanhenen jollain satunnaisblogeilla. Ja jään Miehekkeelle kiinni kuvapuhelussa ilmeestäni kun se sanoo ostaneensa puoli kiloa suklaata tai syöneensä munkkeja tai mitä milloinkin. Miksi sen pitää aina puhua jotan ruoasta? Kuitenkin haluaa että lenkkeilisin tai ylipäätään tekisin jotain lisää perseelläni istumisen sijaan, eikä ainakaan että ryhtyisin sen pulinoiden takia syömään valmiiksi liukastettua sapuskaa.

Tällä nyt ei juurikaan tekemistä sh:n kanssa, olin sairastanut melkein viisi vuotta kun Miehekkeen kanssa tavattiin ja yritän olla hiljaa näistä jutuista, joten sen ei voi odottaa osaavan varoa sanojaan. Kunhan ruikutan silti.

Söin tänään vähän enemmän, huomenna varmaan alkaa menkkakivut, ja niihin herääminen aamulla tyhjällä vatsalla on vähän turhan itsetuhoista ja typerää (koska sitten ei ainakaan syö kun oksettaa valmiiksi ja sitten ei voi ottaa särkylääkettä kun sen oksennan sen heti jos otan tyhjään vatsaan ja sitten muuttuu bitchiksi kämppikselle joka tuli vappulomalta aikaisessa kotiin ja huomaa aina jos en syö mikä on perseestä). Nyt ällöttää. Äh. Olisi pitänyt mennä sinne lenkille uudestaan vielä illalla, ei ehkä hituttaisi jo etukäteen huominen ja ensi viikko ja sitä seuraavakin näin paljon.

jaksaa, ei jaksa, jaksaa

Olen lukenut. Päntännyt. Istunut perseelläni, imeskellyt kieli ruvella sokerittomia pastilleja, jauhanut purkkaa ja ajanut infoa päähäni. Silloin kun en ole häröillyt kyökissä tai tuijottajut mitään ajattelematta kattoa (minkä touhussa meni kyllä hyvä osa viikonlopusta) tietysti. Ja asiaankuuluvasti ressannut ihan perkeleesti. Tuntuu tenttiahdistus olevan suoraan verrannollinen lukemisen määrään, mitä enemmän sivistyy sitä enemmän ahdistaa ja jännittää. Tämän tahdin pitäisi jatkua vielä toukokuun, mutta alan jo nyt nähdä märkiä unia kirjallisista töistä ja tietokonemallinnoksista. Ja ni, hengitysvaikeudet päättivät jatkua edelleen. Rintaa puristaa ja painaa aina kun sitä vähiten kaipaisi, eikä keuhkoja tunnu saavan täyteen.

Kaipaan puoliboheemia (puoli, koska en muuten katso itseäni kovin taiteilijasieluksi) arkielämääni, romskujen lukemista pitkin yötä viinilasin kanssa, satunnaisia kirjoitus/ maalaus/ piirtopuuskiani (nekin yleensä pitkin yötä), sitä etten hetkittäin tuolloin edes halua syödä tai ajattele sitä, ja välistä yleistä rappiofiilistäkin. Ne tasapainottivat niin klo 8-16 koulurytmiäni, pänttäämistä, ruoka-aikatauluja ja muuta pilkkunnyhjäystä. Okei, kiire on vain huonosti suunniteltua ajankäyttöä, mutta jos tällaisen opintotahdin voikin suunnitella kiireettömäksi en mina siihen ole keinoa keksinyt. Joten luen, syön sen verran kuin istumiseksi tarvitsee, hittuunnun kun en liiku ja luen vähän lisää, ja mietin poksahtaako pää ennen kesäkuuta vaiko ei.

Aivan Liikaa-päivä

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.

Kymmenen senttiä ilmastointiteippiä kiitos

Suussani on rakennevika, se ei sulkeudu silloin kuin pitäisi. Kun siitä on tunkenut sisään sen mihin muu kroppa on jo oikein tyytyväinen, se vain roikkuu auki eikä suostu pysymään kiinni. Ja roikkuessaan auki se napsii sieltä täältä lisäpaloja joista lopulta on kertynyt ja kertyy edelleen se, mitä sanon läskeikseni. Ehkä jos odotan riittävän pitkään, ihrat kannattelevat lopulta leukaperiäni ja suuni pysyy vihdoin kiinni.

Ahmin taas. Sunnuntaina, ja äsken. Eilinen meni jo paremmin, jos nyt ei mitenkään erityisen loistavasti, mutta paremmin. Mutta tänään revähti. En edes huomannut kun ahmiminen alkoi, pikku hiljaa vain laittelin ruokaa suuhuni, ja pian en enää voinut lopettaa. Nyt menevät enää viimeiset mandariinit, mutta ne eivät tässä sodassa enää hirveästi tuo lisähäviötä joten sama se. En ole toipunut kunnolla taudistani (mikähän helvetti kroppaani riivaa) joten olen vähän kahden vaiheilla salille lähdöstä. Ahdistaa, ja pian olen salin ja kaiken teholiikunnan ulottumattomissa vanhemmilla ja Miehekkeellä, joten nyt voisi vielä ottaa vahinkoa takaisin. Mutta keuhkokuumeet ei ole kivoja, kuten ei viimeisistä tenteistä reppaaminenkaan (joihin minun pitäisi muuten olla lukemassa juuri nyt, hömhöm).

Tästä syystä tykkään paastoamisesta. Kun ei syö ollenkaan, ei voi olla voimatta lopettaakaan.

Pitää miettiä joku selviytymisplään jouluksi. Olen aika pitkään pois kotiksesta, ja jääkaappi tulee vaihtumaan tiuhaan sukuloidessa (ja siitähän minulla riemu repeää). Kävin katsomassa tohtori.fistä jouluvinkkejäkin (epätoivoinen? Oh jeah!). Käskettiin laittaa vartalonmyötäiset vaatteet muistuttamaan linjoista (tämä oli hyvä, tykkään kaikesta mikä hyväksikäyttää psykologiaa, muistuttaa kai lapsuudesta tai jotain) ja pitämään vesilasia ohjaavassa kädessä. Kerron sitten miten kävi. Ja ostan ehkä kerän jeesusteippiä kaiken varalta, plussana olisin myös suht hiljaa lätkä suun edessä.

Entäpä jos käyttäisi kaikki rahansa menolippuun

Epämääräinen, ahdistunut olo. En ole ehtinyt mitään, en juomaan teetä ja juttelemaan Miehekkeen kanssa, en seuraamaan toisten blogeja, en lukemaan lehtiä, en katsomaan telkkaria (mitä siis yleensä pari tuntia viikossa, mutta sitä kaipaa kun se puuttuu). Luen, harhailen kotona, luen lisää, käyn kiskomassa salilla, poden huonoa omaatuntoa kun lähden liian aikaisin, luen vielä lisää. Enkä edes yritä estää tekemättömien asioiden listaa kasvamasta, vaan panikoin kaikessa rauhassa tenteistä joilla ei olisi paskankaan väliä ja jotka menevät huonosti koska en pysty keskittymään. Keittiön kaapinovet voisi pestä, alkavat olla paskaiset. Voisin mennä hinkkaamaan niitä kirkuvanpunaisine kynsineni, jotka ovat täysin asiaankuulumattomat näin harmaina päivinä. Sen sijaan luen. Enkä muista mitään, yhtä hyvin voisin pilata lakkauksen ja kuluttaa sen sijaan että syön.

Leikittelin ajatuksella lähteä lopuilla rahoilla jonnekin oikein kauas, niin kauas, että olisi varaa vain lippuihin sinne ja takaisin. Olisin kuukauden auringossa ja lämmössä, ilman rahaa syödä tai nähdä ihmisiä, kaukana kaikesta tutusta. Laihtuisin ja nukkuisin. Tunsin jo tässä välistä itseni suht norminäköiseksi, kunnes jouduin viettämään kuusi tuntia ihmisten ilmoilla paidassa, jonka liian myöhään huomasin pussittavan vyötärölleni hämäysjenkkakahvat. Olisipa takka, polttaisin koko rytkyn. Ja nyt hituttaa, miksen voi olla sen näköinen kuin haluan, miksi annan itseni olla erilainen kuin haluaisin olla. Enkö voi muuttaa ulkonäköäni niin kuin ihmiset yleensä, skitsahtamatta.

Väsyttää, en ole nukkunut. Muutenkin kaikki rytmit sekaisin, kun haahuiltuani päivät hyödyttömästi keskittymiskyvyttömänä luen öisin. Voisi hyökätä kaupunkiin jouluostoksille. Tai etsiä itselleen uuden paidan tuon eläkkeelle siirtyvän tilalle. Ehkä ensin salille, jospa tämä vässytys loppuisi.