Paluu arkeen

Hyvät uutiset ensin: syöminen on normalisoitunut kivasti. Se meni siihen että dumlelakusta tuli jumalaton ällötys ja ähky, olin pari päivää käytännössä syömättä (käytännössä koska en laske kahvimaitoa ja kurkkusiivuja dippikastikkeella koska ainakin yritän olla sitä mieltä ettei se ole ruokaa), tämän jälkeen ruokahalu alkoi palailla. Enkä ole ahminut (toinen hyvä uutinen, aplodeja) juurikaan. Näinpä elelen tällä haavaa nuudeleilla ja paketillisella pipareita, kävin kyllä hakemassa oikeitakin ruoka-aineksia muttei ole vielä tullut inspiraatiota palata kyökkiin.

Syömättä ollessa on aina loputtoman paljon aikaa. Kun ei laita ruokaa, istu keittiössä syömässä sitä, ei ajattele ruokaa, ei vedä monituntisia ahmimiskohtauksia, aikaa on äkkiä hirveän paljon. Sitä minä kyllä rakastan siinä. Sitä että ehtii ajatella aivan liikaakin. Ei pitäisi sanoa näin, mutta minusta tuntuu että kahden viikon syömättömyys on parasta mitä olen tehnyt tänä vuonna. Ja kuten edellisestä voi ehkä päätellä, pakko myöntää, että elämäni on aika ikävää.

Luen tentteihin, valvon, kaljottelen kivojen puolivieraiden ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa, kyllästyn kämppikseen, istun tunti tunnin jälkeen tietokoneen ääressä tekemättä oikeastaan mitään vain siksi ettei ole muutakaan tekemistä, käyn treeneissä (no se ei tosin ole lainkaan ikävää <3), juhlissa joissa en juo ja joista tulen aivan liian myöhään kotiin, nukun vuoroin liian vähän ja liian paljon, oksentelen mitättömistä syistä. Siivoan, pyykkään, järjestelen tavarani uudelleen ja uudelleen enkä kuule miehestäni kahteen viikkoon vaikka kuvittelemme olevamme parisuhteessa. Ja säädän syömiseni kanssa, välillä tuntuu että vain siksi, että olen tottunut tekemään niin ja saan siitä vähän lisää täytettä tähän ihan kivaan ja hiivatin tyhjään arkeen. Toisaalta valmistuminen ja yliopiston taakse jättäminen pelottaa valtavasti, mutta toisaalta haluaisin mielettömästi tämän elämänvaiheen jo loppuvan ja päästä pois täältä. Elämässäni ei ole oikeasti kunnolla muuttunut mikään aikoihin. (Tähän teki hetken mieli kirjoittaa jotain sellaista kuin "tätäkö tämä nyt on" mutta se lentäisi niin pahasti yli että uudet lukijat (lämpimästi tervetuloa!) katuisivat klikkausta.)

No juu ei mikään suuri oivallus, mutta puhdisti ilmaa jotenkin myöntää että minussa ja elämässäni on paljon asioita joista en pidä. Ei tarvitse olla täydellinen, en minä sitä sano, mutta tässä saattaisi olla hitu siitä mikä on hiertänyt jo pidemmän aikaa, epämääräinen tunne siitä että jotain on vinollaan enemmän kuin päältä näyttää.

Että oli tuosta ruokalamasta sen verran hyötyä että tätä tuli mietittyä.

Ja laihduinkin siinä, huomasin juuri.

Valoa tunnelin päässä

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.



P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!

Laihiksella ei syödä ja muita viisauksia

Ääwwwh. Tämä on taas niin tätä. Het kun pääsen hyvään alkuun alkaa hiivatinmoinen täpinä siitä että haluaa tuloksia nytnytNYT eikä huomenna, ja sitten ei tee mieli syödä mitän ja vain juosta lenkillä ja siitä tulee ahmimista. Vielä en siis ahmi vaan yritän syödä ihmisiksi enkä närkkiä activiajogurttia kahta tuntia, mutta kun ei tunnu hyvältä syödä. Olen laihiksella, ei silloin syödä. Vai...? No mut, jos turinailta kamujen ja viinin kanssa ensi viikolla lisäisi vähän kalorinsaantia, ja vähentäisi ahmimisriskiä.

Hassua muuten, ei ahmituta yhtään. Ei edes ajatus sipseistä, muroista, lakusta tai tuoreesta pullasta herätä vähääkään mättöhinkuja, ei pienimpiäkään, ja olen meinannut jo pariin otteeseen jättää puolitiehen sapuskan jonka olen päättänyt syödä. Tiedä sitten onko se halua onnistua vai vähän liikaa intoilua laihduttamisesta, mutta sopii juuri nyt oikein hyvin.

Tervetullutta pahoinvointia

Ei tämä sitten niin kauheaa olekaan. Sattui samaan työryhmään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tyyppi josta tykkään (kaverin esiaste tjtn), kämppä alkaa näyttää asuttavalta, ja alan harkita että jaksaisin tehdä bloginikin hyväksi taas jotain. Lisäksi päätin ottaa lainan eli päivystyksille voi sanoa hei-hei, ei tätä hommaa oikeen kestä jos hengaa öisin valveilla.

Ja laihdutus on alkanut mallikkaasti. Makkarini on jääkylmä, joten hiippailen kotosalla villasukissa teemuki kourassa mikä on hyvä kun en yleensä juo yhtään tarpeeksi. Lisäksi vatsani on skitsahtanut jostakin iltaisin jo monta päivää, tunti-pari ennen nukkumaanmenoa tulee huono olo, joten iltapala jää aika vähäiseksi. Ja juuri ILTAPALA on se mikä yleensä karkaa käsistä eniten, joten olen tyytyväinen vaikka vähän oksettaakin. Kroppa on selvästi mukana tässä missiossa! Hyvin paljon todennäköisempää on, että se on joku mäntti närästys tai menkat, mutta eipä mua haittaa olla tyytyväinen kolmeen lusikalliseen jogurttia ennen petiä.

Viiniä ja vitutusta

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.

Earth hour tänään, tuikut pois puoli ysiltä

Periaatteesta mainostan. Jos ei riittänyt, käykää katson vielä videokin (itken aina tällaisia katsoessa, mutta se oli hyvä).

No mutta ettei mene liian yleishyödylliseksi palaan päivän marinaan. Joudun varoittamaan jo etukäteen, että olin eilen moikkaamassa viihdeosastoa, riehuin kamraattien kanssa neljään tänäaamuna, nukuin pari tuntia kunnes heräsin kämppiksen parisuhdekriisiin ja nyt yritän lievässä myrkytystilassa ja helvetillisen väsyneenä tehdä päivän hommia, eikä siitä tule mitään.

Pää alkoholin jäljiltä tavallistakin terävämpänä on tietysti hyvä pohtia syntyjä syviä, mutta Annan jättämä kommentti anorektikoinnista halutessaan jäi pohdituttamaan. En halua uskoa, että voisin enää olla anorektikko. Siihen päähän palaaminen, tai niiden juttujen ottaminen arkielämään ylipäätään tuntuu hyyvin kaukaiselta. Akuutin syömishäiriöajan jälkeen aikuistuessa elämään on tullut niin paljon väriä ja ihania asioita sen mustavalkoisuuden ja traagisuuden tilalle, etten usko voivani eksyä oikeasta suunnasta enää niin pahasti.

Totta, sekoilen syömisteni kanssa, saan paskahalvauksen jos vaaka näyttää väärää numeroa, ahdistun vatsamakkarastani ja muuta ei niin tervettä, mutta siitä on silti pitkä matka siihen mitä 24/7 anoreksia on. En halua uskoa, että sairaus voisi ottaa täysimittaista uusintaa enää, mutten kiellä ettenkö pelkäisi sitä pahoina kausina. En usko laihuuden ultimate-kaunistavaan/kaiken oikeuttavaan/tyytyväiseksi tekevään voimaan vaikka ihannoinkin hoikkuutta. Laiha ihminen voi olla ruma, ikävä, onneton, jätetty siinä missä ei-laihakin, laiha ihminen on myös vastuussa siitä mitä sanoo ja tekee (tämä hyväksytyksi tulemisen asia anorektikoilla) siinä missä ei-laihatkin. Se ei anna erioikeuksia, se ei itsessään tee onnelliseksi eikä tyytyväiseksi. En ole valmis uhraamaan enempää terveyttäni, mahdollisuutta saada lapsia tai mielenterveyttäni laihuuden nimissä, mutta ongelmani onkin, etten osaa syödä vaikken laihuutta tavoittelisikaan, en osaa olla tämän kokoisessa ruumiissa.

Ahmiminen on siitä jännä juttu, etten osaa kuvitella elämääni niin, etten joko olisi syömättä tai söisi koko ajan. Normaali ateriarytmi onnistuu kellon ja ruokailujen välisten pakkopaastojen avulla tai jumalattomassa kiireessä vahingossa (jolloin kyllä yleensä syön aivan liian vähän), muttei koskaan pitkäaikaisesti (lue max kolme päivää). Se ei tule luonnostaan eikä pakottamatta.

Pohdin tätä uudestaan jahka taas tokenen. Veeran valot kuitenkin tältä osaa sammuvat nyt ja peti kutsuu (kämppiskin lähti selvittämään riisiä sinne missä se on). Heijei!

Vielä terveisiä failblogista näin eettisesti ja ekologisesti ajattelun teemalla.

XD Rääh!

Lama(annus)

Putki on poikki (hyvät uutiset ensin). Ainakin niin pitkäksi aikaa kun olen näin kiireinen, ehdin hädin tuskin nukkumaan. Viikonloppu voi kyllä muuttaa tilannetta, mutta ehkä ei jos toivon oikein kovasti. Muuten tämä on oikein mukavaa, lennän aamusta iltaan ties minkä menojen ja projektien ja muiden tuhanpäiväisyyksien perässä, ja hups vaan, kohta on ilta ja voin käydä nukkumaan enkä ole ahminut paljon mitään. Syömiseni on niin tyypillistä sh-skeidaa kuin opiskelijalla vain voi (vuorotellen kurkkua ja munkkia...), mutta pari kourallista päivässä mitä tahansa ei lihota kun on tottunut niihin määriin mihin tässä nyt on. Ainoa ongelma on, että tätä superihmiseilyä ei jaksa hirveän pitkään viimeisimmän putken jäljiltä jo valmiiksi väsyneenä. Koitan ottaa koomapäivän ja pysyä sängyssä, mutta sitä ennen täytyy saada lukko jääkaappiin. Ja kuivakaappiin, ja kämppisten kaappeihin ja ylähyllyn jemmaan. Jos saan nyt pari päivää vielä tasoiteltua ilman suurempia takapakkeja alan seurailla kaloreita uudestaan (koska tällainen kiirenäykkiminen ei pitkässä juoksussa tee hyvää ahmimattomuudelle). Ja ehkä se siitä taas lähtee.

Ollakseni vielä vähän kiireisempi otin asiakseni shoppailla tänään uuden hameen (koska tarvitsen sen päälleni ihan kohta-kohta, joten ei voinut lykätä 'laihempaan päivään'). Kaupassa oli punainen lappu joka toisessa rytkyssä eikä edes mainittavaksi asiakkaita. Oikeasti, putiikki näytti valoja vaille suljetulta. Mikähän maan paskankaatokolkka tämä lienee, kun lama iskee vaikka kaikkialla toitotetaan että siitä selvitään hyvin. No mut, rupesi ahdistamaan katsella vaatteita (joihin minullakaan ei oikeastaan olisi laittaa ylimääräistä, jos ihan tosi rehellisiä ollaan) joten käpsyttelin sitten keskustaa pitkin kuntoilun vuoksi kunnes kello oli riittävän paljon tulla kirjoittamaan tämä ja nukkumaan. Pitää varmaan ottaa Mieheke matkaan valkkaamaan se hame. Se tietää muutenkin paljon paremmin minkä kokoinen outokumpuni on, itse sitä suurentelee ja pienentelee vähän mielialan mukaan.

Supergirls just fly?

Ennen kuin menen siihen mitä varsinaisesti kirjoitan tänään, hehkutan pientä saavutusta: En syönyt loppuviikon lounastarpeitani torstaina, ja näinollen minulla on tänäänkin tiedossa lämmin ruoka (päätin, että jos ahmin ne, en osta uusia ruokatarpeita ennen kuin ensi viikolla). Huhhahhei!

Ja sitten kotimaan uutisiin. Olen kiireinen. Niin kiireinen, etten ole
siivonnut kämppääni kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun tulin joulun jälkeen kotiin, nukun liian vähän vähintään joka toinen yö, enkä ehdi ajattelemaan sitä, että olen paksu enkä tee asialle mitään muuta kuin syön lisää (se on muuten hyvä juttu se, etten ehdi ajattelemaan siis). Näinköhän alitajuisesti sössin tahallani alkuviikosta, jotta en varmasti ehdi miettimään liikaa, kuka tietää. Joka tapauksessa, nyt tekemisen määrä alkaa paisua yli äyräiden. Pidin edellisen vapaapäivän ennen loppiaista, eikä seuraavaakaan kuulu ennen kuin viikon päästä, jolloin helpottaa vähäksi aikaa. Ja kirsikkana kakkuun, Mieheke ei ehkä pääsekään tulemaan silloin, ja jos niin, joudun keksimään itselleni lisää tekemistä (yövuoroja on kuulemma vapaana, hmm) etten poksahda tämän kolmen viikon putken jälkeen silkasta alipaineesta. Tekemistä kyllä on, juttuja on alkanut kasautumaan (ja minussa asuu sen verta pientä perfektionistia että annan asian häiritä), voisin korjata tämän paskan koneenikin joka jumittaa joka toisessa sanassa, tai koittaa helpottaa helmikuuta tekemällä vaikka jotain etukäteenkin. Mutta en haluaisi, ja koska se on minulle aika harvinaista, on ehkä syytä ottaa se huomioon.

Istuin eilisiltana lukemassa, juomassa punkkua ja puhumassa itsekseni hyvän tovin. Join enemmän kuin yleensä, söin siihen kaveriksi hedelmäsiivuja (vaikka olen vakuuttunut siitä, ettei punkun kanssa pitäisi syödä hapanta koska se värjää hampaita vieläkin enemmän, pruuv mii vrong) ja mietin miksi revin itseäni niin moneen suuntaan. Kai se on se tyypillinen illuusio siitä, että ollakseen riittävä täytyy olla kiireinen, mutta olen aina pitänyt näkyvää kiireisyyttä merkkinä järjestelykyvyttömyydestä (ja minä en ole järjestelykyvytön [enhän]). Nyt kuitenkaan oma kiireisyyteni ei voisi olla enää kovin paljon näkyvämpää, en ole tavannut yhtäkään ihmistä ajanviettomielessä kahteen viikkoon, kämppäni on kuvottava (onneksi kämppiksillä ei ole ollut asiaa, joka kerta kun kuulostaa siltä, että joku on tulossa koputtamaan lähden vastaan etteivät he näkisi huonettani), tiskejä lojuu, ja nuo punkku-luku-yksinpuhelut (kuten myös bloggailu) ovat pois uniajastani, mutta en usko pysyväni järjissäni tai ainakaan työkunnossa ilman niitä.

Väsyttää, kello on 12 lauantaina ja minua väsyttää ihan perkeleesti. Ja jos keksin olla jaksamatta tätä viikkoa, tämä ei helpota kuin ehkä vapuksi, joten syitä painaa olisi kyllä. Ja helkkari, se on yksi viikko, mihin itsekurini on karannut. Ajattelin hetken vakavissani että kirjoittaisin ensi yön, minulla on kaksi novelliajatusta odottamassa siirtymistä paperille, siihen riittäisi virtaa kyllä, oman elämän elettävänä pitämiseen sen sijaan ei. Voi äly.

Joulupikapostaus

Anteeksi postitustauko jälkikäteen, ja anteeksi jo etukäteenkin, tulen tuskin kirjoittamaan juurikaan lähipäivinä. Vaihdoin maisemaa vanhemmille, ja paitsi huono nettiyhteys, täällä on koneesta sen verran kilpailua, etten halua avautua kovin pitkiä aikoja, uteliaat ovat heti hengittämässä olkapäällä (mitäsäteetpääsenksmäjo). Ja sitä paitsi, ei tässä ole hirveästi avautumistakaan, Miehekkeen kanssa ollaan maattu sängyssä kaiket päivät, olen syönyt kun joku on katsonut enkä ole sylkäissytkään koulujuttuihin päin. Eli kivaa on ollut. Toivottavasti sama jatkuu.

Ähpäs, nyt pitää taas häipyä. Syödään niin kuin ihmiset ja ollaan muutenkin mukavia pari päivää, eikös =) Ehtii sitä skitsota ensi vuonnakin.

Entäpä jos käyttäisi kaikki rahansa menolippuun

Epämääräinen, ahdistunut olo. En ole ehtinyt mitään, en juomaan teetä ja juttelemaan Miehekkeen kanssa, en seuraamaan toisten blogeja, en lukemaan lehtiä, en katsomaan telkkaria (mitä siis yleensä pari tuntia viikossa, mutta sitä kaipaa kun se puuttuu). Luen, harhailen kotona, luen lisää, käyn kiskomassa salilla, poden huonoa omaatuntoa kun lähden liian aikaisin, luen vielä lisää. Enkä edes yritä estää tekemättömien asioiden listaa kasvamasta, vaan panikoin kaikessa rauhassa tenteistä joilla ei olisi paskankaan väliä ja jotka menevät huonosti koska en pysty keskittymään. Keittiön kaapinovet voisi pestä, alkavat olla paskaiset. Voisin mennä hinkkaamaan niitä kirkuvanpunaisine kynsineni, jotka ovat täysin asiaankuulumattomat näin harmaina päivinä. Sen sijaan luen. Enkä muista mitään, yhtä hyvin voisin pilata lakkauksen ja kuluttaa sen sijaan että syön.

Leikittelin ajatuksella lähteä lopuilla rahoilla jonnekin oikein kauas, niin kauas, että olisi varaa vain lippuihin sinne ja takaisin. Olisin kuukauden auringossa ja lämmössä, ilman rahaa syödä tai nähdä ihmisiä, kaukana kaikesta tutusta. Laihtuisin ja nukkuisin. Tunsin jo tässä välistä itseni suht norminäköiseksi, kunnes jouduin viettämään kuusi tuntia ihmisten ilmoilla paidassa, jonka liian myöhään huomasin pussittavan vyötärölleni hämäysjenkkakahvat. Olisipa takka, polttaisin koko rytkyn. Ja nyt hituttaa, miksen voi olla sen näköinen kuin haluan, miksi annan itseni olla erilainen kuin haluaisin olla. Enkö voi muuttaa ulkonäköäni niin kuin ihmiset yleensä, skitsahtamatta.

Väsyttää, en ole nukkunut. Muutenkin kaikki rytmit sekaisin, kun haahuiltuani päivät hyödyttömästi keskittymiskyvyttömänä luen öisin. Voisi hyökätä kaupunkiin jouluostoksille. Tai etsiä itselleen uuden paidan tuon eläkkeelle siirtyvän tilalle. Ehkä ensin salille, jospa tämä vässytys loppuisi.