Hyvät uutiset ensin: syöminen on normalisoitunut kivasti. Se meni siihen että dumlelakusta tuli jumalaton ällötys ja ähky, olin pari päivää käytännössä syömättä (käytännössä koska en laske kahvimaitoa ja kurkkusiivuja dippikastikkeella koska ainakin yritän olla sitä mieltä ettei se ole ruokaa), tämän jälkeen ruokahalu alkoi palailla. Enkä ole ahminut (toinen hyvä uutinen, aplodeja) juurikaan. Näinpä elelen tällä haavaa nuudeleilla ja paketillisella pipareita, kävin kyllä hakemassa oikeitakin ruoka-aineksia muttei ole vielä tullut inspiraatiota palata kyökkiin.
Syömättä ollessa on aina loputtoman paljon aikaa. Kun ei laita ruokaa, istu keittiössä syömässä sitä, ei ajattele ruokaa, ei vedä monituntisia ahmimiskohtauksia, aikaa on äkkiä hirveän paljon. Sitä minä kyllä rakastan siinä. Sitä että ehtii ajatella aivan liikaakin. Ei pitäisi sanoa näin, mutta minusta tuntuu että kahden viikon syömättömyys on parasta mitä olen tehnyt tänä vuonna. Ja kuten edellisestä voi ehkä päätellä, pakko myöntää, että elämäni on aika ikävää.
Luen tentteihin, valvon, kaljottelen kivojen puolivieraiden ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa, kyllästyn kämppikseen, istun tunti tunnin jälkeen tietokoneen ääressä tekemättä oikeastaan mitään vain siksi ettei ole muutakaan tekemistä, käyn treeneissä (no se ei tosin ole lainkaan ikävää <3), juhlissa joissa en juo ja joista tulen aivan liian myöhään kotiin, nukun vuoroin liian vähän ja liian paljon, oksentelen mitättömistä syistä. Siivoan, pyykkään, järjestelen tavarani uudelleen ja uudelleen enkä kuule miehestäni kahteen viikkoon vaikka kuvittelemme olevamme parisuhteessa. Ja säädän syömiseni kanssa, välillä tuntuu että vain siksi, että olen tottunut tekemään niin ja saan siitä vähän lisää täytettä tähän ihan kivaan ja hiivatin tyhjään arkeen. Toisaalta valmistuminen ja yliopiston taakse jättäminen pelottaa valtavasti, mutta toisaalta haluaisin mielettömästi tämän elämänvaiheen jo loppuvan ja päästä pois täältä. Elämässäni ei ole oikeasti kunnolla muuttunut mikään aikoihin. (Tähän teki hetken mieli kirjoittaa jotain sellaista kuin "tätäkö tämä nyt on" mutta se lentäisi niin pahasti yli että uudet lukijat (lämpimästi tervetuloa!) katuisivat klikkausta.)
No juu ei mikään suuri oivallus, mutta puhdisti ilmaa jotenkin myöntää että minussa ja elämässäni on paljon asioita joista en pidä. Ei tarvitse olla täydellinen, en minä sitä sano, mutta tässä saattaisi olla hitu siitä mikä on hiertänyt jo pidemmän aikaa, epämääräinen tunne siitä että jotain on vinollaan enemmän kuin päältä näyttää.
Että oli tuosta ruokalamasta sen verran hyötyä että tätä tuli mietittyä.
Ja laihduinkin siinä, huomasin juuri.
2 kommenttia:
Kiva kuulla että saan edes jonkun nauramaan :D No siis lähinnä tarkotin sitä, että saan asiasta kuin asiasta puheen käännettyä tähän tiettyyn henkilöön, ja että saattaisi olla jo aika siirtyä eteenpäin jne.
Mutta sun postaukseen: älä muuta sano! Mulla tää nyt on ollu suunta jo pidempään, mutta lyhyinäkin jaksoina on jokseenkin järkyttävää huomata, miten paljon aikaa ruoka ja kaikki siihen liittyvä säätäminen vie. Kuinka suuren osan puuttuvasta sisällöstä elämässään sillä voi korvata. Ja mitä jää kun sen kaiken riisuu pois?
kiva lukea taas blogiasi. kolmannen nimimerkin takaa.
palaan kommentoimaan enemmän, koska pidän tästä.
mut nyt en jaksa.
Lähetä kommentti