Läskiahdistus

Minulla on dilemma. Koska en ikävä kyllä ole kovin kiireinen enää, vähän syöminen ehtimättömyyden varjolla ei onnistu, joten ahmimisen välttäminen on koko ajan hankalampaa (eikä edes onnistu). Syön ihan perkeleesti etten ahmisi, mutta ihan perkeleesti syömisen ja ahmimisen lopputuloksen ollessa sama, levenevä perse, ahdistus ei juuri ole vähentynyt. Tämä taas saa ahmituttamaan koko ajan enemmän, ja jos nyt yritän olla syämättä, pelkään pahoin kupsahtavani samaan ahmimismonttuun josta kapuilin vasta viikko sitten ylös.

Mutta perkeleesti syöminenkään ei ole kivaa. Vaikkei lihoisi(kaan paljoa).

Mieheke sai järkkäiltyä vapaata ja tuli morjenstamaan, ja herranjestas sitä voi ihminen tuntea itsensä paksuksi kun viettää suuren osan vuorokaudesta alivaatetettuna. Eikä sen puoleen vaatetettunakin, Mieheke on syön-neljä-bigmacia-eikä-näy-missään -mallia, minulla menee hädin tuskin enää talvitakki kiinni. Elle Woods kävely (ilman ranteen taivutusta tosin) pelastaa jotain, mutta kylmä tosiasia on, että jos aion siirtyä kesävaatetukseen tänä vuonna, on paras alkaa tehdä asialle jotain nyt. Tai sitten en ui tänä(kään) vuonna.

Tai 'opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen'.

Buaahhhahhahaa!

Lama(annus)

Putki on poikki (hyvät uutiset ensin). Ainakin niin pitkäksi aikaa kun olen näin kiireinen, ehdin hädin tuskin nukkumaan. Viikonloppu voi kyllä muuttaa tilannetta, mutta ehkä ei jos toivon oikein kovasti. Muuten tämä on oikein mukavaa, lennän aamusta iltaan ties minkä menojen ja projektien ja muiden tuhanpäiväisyyksien perässä, ja hups vaan, kohta on ilta ja voin käydä nukkumaan enkä ole ahminut paljon mitään. Syömiseni on niin tyypillistä sh-skeidaa kuin opiskelijalla vain voi (vuorotellen kurkkua ja munkkia...), mutta pari kourallista päivässä mitä tahansa ei lihota kun on tottunut niihin määriin mihin tässä nyt on. Ainoa ongelma on, että tätä superihmiseilyä ei jaksa hirveän pitkään viimeisimmän putken jäljiltä jo valmiiksi väsyneenä. Koitan ottaa koomapäivän ja pysyä sängyssä, mutta sitä ennen täytyy saada lukko jääkaappiin. Ja kuivakaappiin, ja kämppisten kaappeihin ja ylähyllyn jemmaan. Jos saan nyt pari päivää vielä tasoiteltua ilman suurempia takapakkeja alan seurailla kaloreita uudestaan (koska tällainen kiirenäykkiminen ei pitkässä juoksussa tee hyvää ahmimattomuudelle). Ja ehkä se siitä taas lähtee.

Ollakseni vielä vähän kiireisempi otin asiakseni shoppailla tänään uuden hameen (koska tarvitsen sen päälleni ihan kohta-kohta, joten ei voinut lykätä 'laihempaan päivään'). Kaupassa oli punainen lappu joka toisessa rytkyssä eikä edes mainittavaksi asiakkaita. Oikeasti, putiikki näytti valoja vaille suljetulta. Mikähän maan paskankaatokolkka tämä lienee, kun lama iskee vaikka kaikkialla toitotetaan että siitä selvitään hyvin. No mut, rupesi ahdistamaan katsella vaatteita (joihin minullakaan ei oikeastaan olisi laittaa ylimääräistä, jos ihan tosi rehellisiä ollaan) joten käpsyttelin sitten keskustaa pitkin kuntoilun vuoksi kunnes kello oli riittävän paljon tulla kirjoittamaan tämä ja nukkumaan. Pitää varmaan ottaa Mieheke matkaan valkkaamaan se hame. Se tietää muutenkin paljon paremmin minkä kokoinen outokumpuni on, itse sitä suurentelee ja pienentelee vähän mielialan mukaan.

Nyt stna jotan ryhtiä tähän

Tänäaamuna onnistuin viimein katkaisemaan putkea sen kriittisen parituntisen verran, jotta ehti tulla nälkä ja sen myötä pää selvitä vähän. Aika helvetinmoinen ruokakrapula, olo ja ulkonäkö on kaikin puolin paska, mutta siitähän sitä saa lisäsyytä nyt oikeasti pistää stoppi tälle perseilylle. Ja toivon mukaan myös sääliruikutukselle jota edellinen teksti hyvin edustaa... Olen saanut rangaistuksenikin: jonkun paskatulehduksen suuhuni, leukani alla möllöttää turvonnut imusolmuke (tai mikälie rauhaspatti) siitä hampaanvihlonnasta jota itkin. Suussa on ien ja ehkä hampaanjuurta tjtn tulehtunut = särky, possunaama ja vitutus. (Ja joka sanoo minun ansainneeni sen ahmimisellani saa erittäin äkäisiä haukkuja kylmäsydämisyydestään palauteboksiin.) Nyt siis näytänkin hyvinsyötetyltä possulta, joten ulkokuori ja sisus mätsäävät.

No mut joo. Olen aivan hullunväsynyt, olin aktiivisesti unohtanut miten tehokkaasti melkein viikon mittainen putki syö voimat. Ähkyssä on huono nukkua, olla valveilla, käydä ulkona, puhua puhelimessa, mitä vain. Saati tehdä treeniä tai työvuoroa, hyh helkkari. Asiaa ei paranna yhtään, että otin niinä iltoina kun seuraavana päivänä ei ollut ohjelmassa mitään hermokirurgiaa vähän turhankin paljon viiniä ollakseni syömättä (toimii, vaikken suosittele). Yritän saada pientä otetta rutiineistani nyt, jotten lipsuisi ahmimiseen uudestaan. Vaikea uskoa että alkaisin sen uudestaan, olo on niin ällö, mutta kokemus osoittaa muuta. Pieni neuroottisuus syömisessä ja nukkumaanmenoajoissa auttaa alkuun.

Muutes, se langanlaiha tyttö harkoissa hymyili nähteni ensimmäistä kertaa viime treeneissä. Ja meinasi pökrätä pian sen jälkeen (tai siis näytti siltä, heitettäisi varmaan lomailemaan jos pökräisi joten kai se on pysynyt suunnilleen tajuissaan). Ei taida olla liian kiva elämä silläkään.

Polka grisar

Vedän tärisevin käsin pussin kaapin perältä, revin sen auki, työnnän suuhuni karkin, toisen kolmannen. Jauhan, puren, rauhoitun. Juoksen raskaasti hengittäen, itseäni sättien kauppaan, kerään pussit, paketit, pakkaukset, kävelen hengästyen kotiin. Avaan paketin, toisen, kolmannen. Niiden sisältö rouskuu, narskuu, vettyy, sulaa helpottavasti suussani, jatkaa matkaansa mahaani jonka sisällön ulkonäköä koitan kuvitella vessassa. Syön, rauhoitun, syön, voin pahoin, rauhoitun. Syön.

Tuntuu kuin hampaastani lohkeaisi pala, suuta vihloo. Ei kai hampaita ole tarkoitettu syömään kellon ympäri, viikon ympäri, vuoden ympäri.

Laiha anorektikkotyttö on muisto vain, tilalla on ahne, kaiken nielevä massa yhtä suuta ja vatsaa.

Paha, paha päivä. Paha, paha viikko. Paha, paha Veera.

Kaikki kunnossa?

Ahmin tänään. En kauheasti, siinä tonnisen (päivärajakaan ei taida ylittyä kun nyt ei tee mieli mitään), mutta mikä kaloreissa vähemmän se hitutuksessa ilmeisesti enemmän. Ihan semmoinen perus valkea leipä-rasva-sokeri ahmi (en ollut kotona, mikä helpotti vähän), ei onneksi mitään sen pahempaa, mutta en ymmärrä miksi hitossa sen piti taas karata käpälästä. Tiesin, että kiusauksia olisi edessä joten olin syönyt ennen sitä, olin valmistautunut henkisesti, en ollut väsynyt (toisin kuin nyt sen jälkeen). Ärh.

Syytän koko älyttömyydestä sitä, että ajatukseni ovat kokoilleet taas mukavan tuulenpesän, enkä pysty keskittymään kunnolla. Mietteet pyörivät kehää välillä hoitamattomat hommat - olenpas huono ihminen - satunnainen joskus saatu kritiikki (älkää jooko kysykö miksi vatvon sellaisia) - laihdutus - ahmiminen.

Mietin, että olisin pitänyt mietiskelyn kokonaan pois tältä blogilta (se on, jos mahdollista, vielä häröilyäkin henkilökohtaisempaa), mutta kun kerran on aloitettu niin miksei sitä jatkamaan. Lisää naurua maailmaan jos ei muuta. Niin, jos ei vielä ole tullut ilmi käyn usein ja helposti kierroksilla mikä on syynä siihen että harjoittelen ajattelematta olemista. Olen huomattavasti parempi pitämään ajatusoksennustuokioita kaikesta mitä sillä hetkellä pidän paskana, joten se on vähän myös vastapainoksi sille. Nyt se ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon. Mietin vaivaavia tai levällään olevia juttuja melkein joka ilta, mutten jaksa keskittyä mielen pitämiseen käyttökelpoisena. Mikä saa pohtimaan maailman pahuutta kahta enemmän ja vie koko ajan kauemmaksi kaikesta järkevästä. En saa ajatuksiani irti, ja se väsyttää.

Opiskelukaverini kysyi vähän aikaa sitten onko kaikki kunnossa (kaikki on tietysti kunnossa, helmikuu vain vituttaa). Olen kuulemma poissaoleva. Emme ole kovin paljoa tekemisissä, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ole jutellut hänen enkä kenenkään muunkaan kanssa pitkiin aikoihin paria sanaa enempää. Olen heittäytynyt vielä tavallistakin epäsosiaalisemmaksi huomaamatta sitä edes itse.

Voisin välittää siitä enemmänkin. Se saattaisi olla hyvä.

Joskus tekis toisinaan sitten taas ei

Tänään on herkkupäivä. Mietin koko viikon mitä mahtaisin ostaa, kun ei tarvitse katsoa ruuan terveellisyyttä. Viimeisin veikkaus oli Doris-keksit ja jäätelö, vaikka niillä kerjääkin ahmimiskohtausta. Ja kalorirajakin on korkeampi kuin muina päivinä. Olin siitä ihan fiiliksissä perjantaihin asti, kun kalorirajatkin pysyivät (kyllä sen kaksi tonnia ahtaa ahmimatta kun vähän yrittää). Riemua ei pilannut lihominenkaan, sillä suureksi hämmästyksekseni painoni on pysynyt samassa. Mutmut. Minun ei tee mieli syödä. Ei tehnyt eilenkään (saattaa olla jokin yhteys siihen, että ahmin aamupäivällä melkein kilon uuniperunoita). Suklaata, Rocherin palloja tekisi mieli, mutta niitä ei nyt juuri satu olemaan kaapissa, eikä kyllä budjettia ostaakaan.

Tänään oli myös kauppapäivä (käyn kaupassa 1-2 kertaa viikossa, paitti jos tulee ahmimisreissu), jotta voin ostaa jotain kivaa. Ja mitäkö kivaa sitten ostin? Haahuilin kaupassa hyllyltä hyllylle, keräilin innottomasti (yleensä rakastan ruokakauppashoppailua) ensi viikon ruokatarpeet koska kerättävähän ne oli, ja yritin miettiä jotain kivaa. Koska vitutus on suuri jos herään huomisaamuna siihen, että tekisi ihan hirveästi mieli kauralastuja, ja sitten yrittäisin näkertää niitä yksi kerrallaan koko viikon tai odottaisin uutta herkkupäivää. Mutta edes keksihyllyltä ei löytynyt mitään. Lopulta otin litrajäätelön ja painuin kassalle. En edes vilkaissut "viimeistä viettelystä", kassan päätyhyllyn karkkeja, matkalla. Yökötti. Latoessani tavarat hihnalle melkein hävetti. Miten minä voinkin näyttää näin hinkuterveeltä, itsestään huolehtivalta, säästäväisesti ja terveellisesti elävältä opiskelijalta. Ruisleipää, kurkkua (sikahintaista btw), ruismakaronia, jogurttia (vähärasvaista), näkkileipää, ekokananmunia, kevytlevitettä (pieni rasia), hedelmiä, tomaatteja. Ja se jäätelö, josta myyjä hymähti (sunnuntaipalkalla voi ilmeisesti hymistä) sen olevan hänenkin lempijäätelöään. Ei kulmien kohotusta roskaruokavuorelle (tai naismyyjän kyseessä ollessa joskus "sinäkinkö"-hiljaisuutta), ei 'hei sä ostit nää samat mun viimevuorollakin'-katsetta, pikemminkin voi vittu jotkut on terveitä pikku herranterttuja-pankilta ei luotolta eiksnii. No ei se oli tosi kiva kassa.

Kotona katselin terveysruokavuortani ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Ja miten saan tämän pysymään. Siitä kun minulla oli tällainen olo, kun tuntui tarpeettomalta ahmia, on aika lailla aikaa. Raavin päätäni ja tulin lopulta kököttämään koneelle koska en keksinyt mitään tekemistä. Mitä sitä tekee koko sunnuntain jos ei halua laittaa ruokaa, syödä, käydä uudelleen kaupassa, katsoa telkkua tai urheilla pakonomaisesti? Ehkä virkkaan lisää sitä mekkoa joka ei valmistu varmaan ikinä.

Ja niin, eilen kalorit jäi potuista huolimatta alle. Heittelin parisatasia taulukkoon (kyllä, saan kiksejä exel-taulukostani) kaakaosta jamistäkin, että sain kalorit "täyteen". Huijausta. Mutta näyttää hyvälle. Toivottavasti tämä ei enteile mitään mässäysputkea, koska omasta puolestani voisin jatkaa tällaista maailman tappiin asti.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

I'm blue dapadii

Kuten katsottavissa, nyt iski joku hinku siniseen, joten blogi vaihtoi väriä ainaskin vähäksi aikaa. Sininen on ihana, jotenkin niin (kevät)talvinen.

Ensimmäinen syömispäivä jopa onnistuneesti takana. Koko ajan on ahmimisolo kun syö vähän väliä (kahden tonnin syömiseen saa muutes rampata alvariinsa jääkapilla), mutta laitoin kaikki annokset valmiiksi ja keskityin lopettamaan kun piti kaikki kuusi kertaa ja menin pois keittiöstä syömään joten homma pysyi näpeissä. Oikeastaan tämä syömisen kanssa räknääminen on ihan hauskaa, tepastelin Bree van de Kamp-tepastelua puoli päivää pitkin kämppää sörssäämässä soppaa ja salaattia laulaen kämppisten ratoksi Kitkeriä Neitsyitä. Mittasin, laskin reseptien kaloreita, hermoilin jääkaapin, tomaatit, näkkäripaketit järjestykseen, touhusin touhusin touhusin kunnes nyt on ilta ja voin käydä nukkumaan ja toistaa saman huomenna. Onneksi touhuamista riittää, eläköön tekemisen euforia! Neljä päivää. Sunnuntai on herkkupäivä, jos pysyn sinne saakka ahmimatta tai lopettamatta syömistä, aivan sama vaikka järsisin yhden päivän multia kukiltakin.

Kalteva keskitie

Yllätys-yllätys, Miehekkeen vierailusta jäi pienoinen ahminta päälle (vaikkas oli älyttömän ihanaa ja möllötettiin vaan karkkia syöden mikä teki hyvää, olisi luullut riittävän mutta ei). Tässä on syömisten kanssa aika mennyt tasaisesti alas kieppuessa, ja kun viimein sain otetta mistään, vaaka oli ehättänyt lukemiin jotka ovat tuttuja niistä pahemmista painajaisista. Ei ole tämän huoneen seinät taas vähään aikaan sellaista skitsonäytöstä nähneetkään. Pulssin tasaannuttua en ole syönyt juurikaan mitään, vähän hapankorppua ja kurkkua kun hatuttaa taas niin vietävästi.

Mutta päätin nyt ruotuun palattuani ottaa lehmää sarvista ja yrittää taas hetkeksi lopettaa tämän pelleilyn. Tänään en syö kun ei haluta, mutta huomiselle minulla on hieno, tervehenkinen ja täysipainoinen ruokasuunnitelma odottamassa, ja tarkoitus olisi nyt helmikuun ainakin suunnitella päivän ruuat etukäteen. Mutta varsinainen pommi tulee tässä: käväisin katsomassa energy.netistä energiantarpeeni, jonka heidän mukaansa pitäisi olla 2200 kcal (mitäv...!!!) , eli, huomenna pitäisi syödä semmoinen paritonninen. Se on muuten ihan helvetikseen ruokaa. Paitsi jos on ahmimiskohtaus.

En ole ihan varma onko tämä sitteskään hyvä ajatus. Osaan syödä vähemmän, ja osaan syödä aika tavalla enemmän kuin 2000 kaltsukkaista, mutta en käsitä miten saan sen skitsoamatta alas vatsaani joka alkaa kohta kerätä onnitteluja ja kyselyjä lasketusta ajasta, päätymättä yhdelläkään päivän ruokakerroista (joita muuten on kuusi) ahmimaan. Kai tässä on alettava ihmiskokeilemaan miten saisi määrät pysymään suunnitellussa ja syödyn ruuan sisällä ja pään riittävän tyhjänä ettei mene kalorienlaskenta taas ihan neuroottiseksi.

Vaan en ole edelleenkään laihiksella. Olisi tosi fantsua jos syömisten tasaaminen veisi pahinta turvotusta mennessään, mutta onnistuin päättämään järkytyksestä huolimatta, että varsinainen laihdutus alkaa aikaisintaan maaliskuussa. Ellei ihan romahda katto niskaan. Hah! Siitäs sait, ilkeä peilipeikko. Läskit pysyy.