Paluu arkeen

Hyvät uutiset ensin: syöminen on normalisoitunut kivasti. Se meni siihen että dumlelakusta tuli jumalaton ällötys ja ähky, olin pari päivää käytännössä syömättä (käytännössä koska en laske kahvimaitoa ja kurkkusiivuja dippikastikkeella koska ainakin yritän olla sitä mieltä ettei se ole ruokaa), tämän jälkeen ruokahalu alkoi palailla. Enkä ole ahminut (toinen hyvä uutinen, aplodeja) juurikaan. Näinpä elelen tällä haavaa nuudeleilla ja paketillisella pipareita, kävin kyllä hakemassa oikeitakin ruoka-aineksia muttei ole vielä tullut inspiraatiota palata kyökkiin.

Syömättä ollessa on aina loputtoman paljon aikaa. Kun ei laita ruokaa, istu keittiössä syömässä sitä, ei ajattele ruokaa, ei vedä monituntisia ahmimiskohtauksia, aikaa on äkkiä hirveän paljon. Sitä minä kyllä rakastan siinä. Sitä että ehtii ajatella aivan liikaakin. Ei pitäisi sanoa näin, mutta minusta tuntuu että kahden viikon syömättömyys on parasta mitä olen tehnyt tänä vuonna. Ja kuten edellisestä voi ehkä päätellä, pakko myöntää, että elämäni on aika ikävää.

Luen tentteihin, valvon, kaljottelen kivojen puolivieraiden ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa, kyllästyn kämppikseen, istun tunti tunnin jälkeen tietokoneen ääressä tekemättä oikeastaan mitään vain siksi ettei ole muutakaan tekemistä, käyn treeneissä (no se ei tosin ole lainkaan ikävää <3), juhlissa joissa en juo ja joista tulen aivan liian myöhään kotiin, nukun vuoroin liian vähän ja liian paljon, oksentelen mitättömistä syistä. Siivoan, pyykkään, järjestelen tavarani uudelleen ja uudelleen enkä kuule miehestäni kahteen viikkoon vaikka kuvittelemme olevamme parisuhteessa. Ja säädän syömiseni kanssa, välillä tuntuu että vain siksi, että olen tottunut tekemään niin ja saan siitä vähän lisää täytettä tähän ihan kivaan ja hiivatin tyhjään arkeen. Toisaalta valmistuminen ja yliopiston taakse jättäminen pelottaa valtavasti, mutta toisaalta haluaisin mielettömästi tämän elämänvaiheen jo loppuvan ja päästä pois täältä. Elämässäni ei ole oikeasti kunnolla muuttunut mikään aikoihin. (Tähän teki hetken mieli kirjoittaa jotain sellaista kuin "tätäkö tämä nyt on" mutta se lentäisi niin pahasti yli että uudet lukijat (lämpimästi tervetuloa!) katuisivat klikkausta.)

No juu ei mikään suuri oivallus, mutta puhdisti ilmaa jotenkin myöntää että minussa ja elämässäni on paljon asioita joista en pidä. Ei tarvitse olla täydellinen, en minä sitä sano, mutta tässä saattaisi olla hitu siitä mikä on hiertänyt jo pidemmän aikaa, epämääräinen tunne siitä että jotain on vinollaan enemmän kuin päältä näyttää.

Että oli tuosta ruokalamasta sen verran hyötyä että tätä tuli mietittyä.

Ja laihduinkin siinä, huomasin juuri.

Onneksi en ole armeijassa siellä mua sanottaisi vässykäksi

Mietin pitkään mitä vastaan Valeriaanan kommenttiin siitä, haluanko toipua. Mietin siksi, että vaikka tämän blogin tarkoitus on purkaa syömishäiriöajatukset hyvässä ja pahassa, tämä on asia josta mieluiten valehtelen. Haluan olla syömättä, en syö siksi että se tuntuu väärältä, se ei laihduta, en ole mielestäni riittävän laiha ja muita selityksiä MUTTA käsi sydämelle, en syö koska en jaksa lekkiä olevani terve ja normaali. En vielä, en nyt kun väsyttää, asiat hajoilee, vuorokauden tunnit eivät riitä ja en jaksa painautua läpi siitä prässistä jota toipuminen on. En halua parantua. En nyt. Vaikkei paranemisessa ei ole väliaikoja, eikä sille tule koskaan parempaa aikaa kuin nyt, silti. Takerrun tähän paskaan koska sen kanssa tiedän mitä teen, toipuminen on hyppy tuntemattomaan josta on tähän asti tullut kahta pahempi helvetti neljästi, enkä jaksa uskoa voivani lopettaa uraani anoreksialla päätymättä bulimikoksi. Koska niin siinä on käynyt. En jaksa sietää sitä että vihaan kehoani, ulkonäköäni, syömistä, oksentamista, toipumisen epäonnistumista. Se etten syö, tai syönhän minä joskin aika vähän, on stabiilia. Se pitää asioita pikkuisen paremmin kasassa. Kyllä tämä sin-käyrä tästä taas nousee, suuntaan tai toiseen, ja haluan edelleenkin uskoa että jonakin päivänä niin korkealle ettei alas tarvitse tulla enää takaisin. Mutta se päivä ei ole tänään.

En käsitä kuinka saatan myöntää sitä edes täällä. Myöntää sitä etten jaksa enkä halua kestää ahmimista ja suhtautua positiivisesti, väittää ryhtyväni hyväksymään itseni (no niin paksuiksi ei minunkaan juttuni kyllä usein mene) ja jatkaa joskus aloitettua paranemisprosessia sen sijaan että luovutan peilistä katsovan läskihirviön ja parin veemäisen päivän/viikon/kuukauden masentamina. Mutta tulipahan myönnettyä.

Oli mulla kyllä hyvääkin kerrottavaa. Skarppasin eilen syömisten kanssa sen verta että tein lounaan (jota sai tosin vähän tapella alas, osansa ehkä silläkin etten ole kummoinen kokki). Piti saada luettua tenttiin, oikein pätevä syy istua vartti keittiössä lautasen ääressä. Nousin aamulla lukemaan ja keittelemään kahvia, ja söin "aamupalan" kämppiksen pöydälle avoimena jättämästä sipsipussista (tekisi mieli laukoa muutama valittu sana hänelle tästä aiheesta) . Tuli niin huono olo että teki mieli painua vessaan, mutta edes minä en viitsi herätellä kämppäkavereita purjoilemalla aamuviideltä parin naksun takia. Hurraa sille. Sen jälkeen ei kyllä ole liiemmin tehnyt mieli mitään.

Syömisen loppumisesta

Nyt se on alkanut tapahtua. Syömisen loppuminen. Syöminen alkaa loppua, tunnen joka päivä miten se käy vähemmäksi ja vähemmäksi. En ahmi. Ei ahmituta, ei lainkaan, tuntuu absurdilta koko ajatuskin. Minäkö mättäisin ruokaa, siis vaikkei ole nälkä, vaikkei tee mieli? Minäkö, miksi ihmeessä? Mutta niin se vain on, ahmimishäiriöni on painunut maan alle jälkiä jättämättä, enkä ilman sitä halua enää syödäkään.

Sen huomaa ensimmäiseksi iltapalasta. Ilta on ahmimisen kanssa kaikkein vaikein, silloin syö vahingossa liikaa ja silloin ehtii ahmimaan jos ei ole menoa. Iltapalan pois jääminen on ensimmäinen varma merkki. Mahan kurniminen nukkumaan mennessä, kun ei viitsi lähteä keittiöön enää päivällisen jälkeen. Aamupala on seuraava. Kun otan vain kahvin mukaani koska en ”ehdi” juoda sitä kotona, tai täytän ristikkoa aamupalapöydässä kuppini kanssa sen näköisenä kuin olisin jo syönyt, siitä tietää ettei syömistä jatku enää kauaa. Kun jätän eväätkin kotiin, vaihdan ne termarilliseen vettä ja teepusseihin, voi alkaa odottamaan mitä tapahtuu. Sitten lopuksi, kun syöminen loppuu. Ja sen jälkeen, kun syömisen loppumisesta kuluu riittävästi aikaa jottei niin enää voi jatkua. Sitä mitä sitten tapahtuu.

Sitä mitä minulle taas tapahtuu.

Valoa tunnelin päässä

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.



P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!