Tyhjä(pä)ä

En tiedä mitä kirjoittaa. Aiheita on loppumattomasti, mutta kaikki ne tuntuvat olevan lukkojen takana. Liian tiukasti, jotta pystyisin jakamaan niitä. Haluaisin, mutta suunnittelemani tekstit tuntuvat vääriltä tai tekopyhiltä tai puutteellisilta. En halua kirjoittaa niistä nyt.

Kirjoitin hirveän tekstin äidistä. En tiedä pitäisikö se julkaista vai deletoida. Ehkä molempia.

En tunne olevani omalla paikallani. Kirjoitan tätä junassa matkalla vanhempien luota, ja ensimmäisiä kertoja minua ahdistaa palata koppiin jota kutsun kodikseni. Olin eksyksissä lapsuudenkodissani, en löydä asioita, unohdan niitä, seison keskellä olohuonetta ja mietin mitä ihmettä teen täällä. Miehekkeen luona seinät ahdistavat eikä ole tilaa hengittää. Hypin laukkuni yli päästäkseni vessaan ja välttelen kämppistä.

Kaikki on kesken ja sekaista. Mikään ei tule valmiiksi ja mieleni tekisi hakata päätäni johonkin saadakseni sen riittävästi järjestykseen aloittaakseni jostakin.

Ja siitä mikä minua sitten nyppii

Solmuja:

En pidä kehostani. En myönnä sitä kenenkään kuullen koska siihen ei lääketiede anna mitään syytä, mutta en viihdy omissa nahoissani. Tätä on yritetty muuttaa varsin lukuisilla ja lyhytaikaisesti jopa lupaavilla harjoituksilla, lopputulos on yhtä kaikki tämä

En ole sinut oman seksuaalisuuteni kanssa. Tarkemmin sanoen, olen aika pirun hukassa sen suhteen. En osaa päättää edes mitä mieltä olen siitä. Se on vain hermostuttava.

Kuten kaikilla, myös minulla on ikioma viha-rakkaussuhde äitiini. Olen alkanut huomaamaan maneereja ja lauseita ja ajatusmalleja, joilla on epäilemättä varsin iso osa ongelmissani. Toisaalta ihailen äitiä niin monella tavalla. Vihaan myös. Enkä btw varmaan ole ainoa, nämä tuntuu kulkevan meillä suvussa mamman puolella.

Pelkään elämääni. Liekö siitä syystä aina välillä syyllistän Miehekettä vastuuttomuudesta omaa elämäänsä kohtaan, pata kattilaa ja näin. Mutta se ei odota loputtomiin.

Silti pidän hahmostani, siitä kuka olen syömishäiriön ulkopuolella, en vaihtaisi itseäni. Pidän siitä mitä minulla on elämässäni (Mieheke, opiskelupaikkani, ne asiat joita olen kykenevä harrastamaan, paikka jossa asun), en oikeastaan halua suuresti mitään lisää, mikä ei olisi tulossa jo omalla ajallaan. Syömishäiriötilanteen muuttumista lukuun ottamatta. Luulisin. Pidän siitä, että alan pikkuhiljaa ainakin välillä vakuuttumaan siitä, että haluan muuttaa sitä.

Minua nyppii taas vaihteeksi

Valeriaanan kommentti (kiitos ajatustesi jakamisesta taasen, samoin Annalle, olette ihania tsemppauksinenne!): mietin tuota paranemisstrategia-asiaa, siinä on yksi vissi juuri tämän sotkun junnaamisessa. Minulla ei ole strategiaa paranemiseen. Milloin ikinä pääsenkään sen kanssa alkuun, tyssää se aina samaan esteeseen. Siihen, etten näe elämää syömishäiriön jälkeen, enkä pysty yrittämään tosissani koska en usko tosissani onnistuvani. Usko että se johtaa mihinkään. (Typerää, juu, tiedän.) Olen pysähdyksissä jotenkin. Väsynyt, kyllä, ehkä enemmän kuin itse tajuan. En saa kiinni omista ajatuksistani, siitä mitä tunnen tästä koko paskasta, en siitä mitä sen alta yrittää tulla pintaan.

Ja olen pelkuri, myönnetään nyt sekin kun aloitettiin. En tiedä mitä joudun antamaan elääkseni ilman syömisongelmia, enkä ole varma, että olen vielä valmis kaivamaan ylös luurankoja sen alta. Edelleen typerää, myönnän, mutta kun on elänyt massiivisen kieroutuman sanelemien sääntöjen mukaan, oli ne miten absurdeja tahansa, sitä ei ihan hahmota että oikeassa elämässä voi käydä lenkillä yhtenä päivänä ja syödä sipsejä haisevana sohvalla toisena, tarvitsematta olla edellisenä neuroottinen ja jälkimmäisenä bulimiaputkessa. Tai voiko, en tiedä. Minä ehkä en. Pelkään, että jos tosissani tappelen tieni ulos tästä, joudun huomaamaan etten ikinä pääse siitä kokonaan irti (tämä kuulostaa vain typerämmältä mitä pidemmälle kirjoitan). Eli suomeksi ehkä, en tiedä olenko valmis paranemaan.



Haluaisin taas pois. Jonnekin jossa voisin elää tämän kanssa tarvitsematta näytellä normaalia. Lukioaikoina elin yksin ja kävin päivittäin salilla vailla juurikaan muuta sosiaalista elämää (huom ei ollut mitenkään pimeä, pikemmin rauhallinen jakso elämässä). Löysin itseni miettimästä sitä taas. Sitä miten ei tarvinnut tapella. Siitä on pitkä aika.

Aikuistumisessa on huonot puolensa.

Ongelmia

Olen taas lakannut nukkumasta ja syömästä niin kuin tervettä olisi, ja se on antanut tilaa miettiä koko tätä kuviota lisää. Ensinnäkin, minua vituttaa etten osaa päättää haluanko olla terve vai en. Siinä ei pitäisi olla mitään miettimistä, mutta silti en pysty päättämään että lopetan tämän. Kyse ei ole enää siitä olenko sairas vai en, en ole sairas. Häilyn jossain kroonikon ja toipuvan välimaastossa, mutta en ole sairas siten kuin tämän kanssa ollaan sairaita. Oikeasti sairaita. Olen kuivilla. Miksi siis en voi päättää tätä. Välillä on päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista mitä tulee terveeseen ruokasuhteeseen, ja sitten niitä joina jääkaappi tyhjenee eikä mikään pysy sisällä. Mutta jälkimmäiset ovat selkeässä vähemmistössä, ja suurimman osan ajasta yritän selvitä syömään ahmimatta tai kestämään ahmimisen jälkipyykin.

En usko voivani olla terve. Järjetöntä, koska totta kai voisin olla, mutta en usko siihen. En usko tosissani että mikään muuttuu.

Nyt olen rauhallinen, ahmitus on pysynyt viikon poissa. Siinä on itse asiassa toinen ongelma (hokaisu nro 2). Olen valitellut aiemminkin etten syö silloin kun en ahmi. No, en taaskaan söisi jos pärjäisin ilman, kaikki maistuu paskalle. Tein listaa syötävistä joista pidän. Siis asioista joista pidän silloinkin kun tarve ahmia ei vello yli pään. Listasta tuli lyhyt. Kaikkeen mitä olen ahminut usein yhdistyy oksennusfiilis, ja vaikken olisi oksentanutkaan jotain tiettyä merkittävän paljoa, siihen yhdistyy silti ahmiminen. Enkä tykkää jutuista joita teki mieli anoreksia-aikoina, en useimmista lämpimistä ruoista enkä mistään mikä tuntuu suussa väärältä (objektiivisuus kunniaan...). En ylipäätään paljoakaan syötävistä (miksi **tussa minulla sitten on ahmimishäiriö!?!?).

Mutta tykkään:
kahvista
jäävuorisalaatista ja (suola)kurkusta
maya-suklaasta ja pandan vadelmalakusta
kuivatusta ruisleivästä
valkeasta teestä
karpalomehusta (oikeasta, ei siitä tönkkösokeroidusta huijaustiivisteestä)
avtivia-jogurteista
kylmistä keitetyistä ja kuumista uuniperunoista
omatekoisesta kanttarellipiirakasta
sipulikeitosta

Ei ihme jos on vähän ongelmia hemoglobiinin ja vatsan kanssa...

No vitja, syön mä muutakin, mutta suurimman osan ajasta niin kuin vaikka nyt kaikki (ylläluetellut mukaan lukien) syömiseen liittyvä ällöttää. Tuntuu kohtuuttomalta joutua syömään elääkseen nytkin, kun sisäistä, kaiken ylittävää pakkoa siihen ei ole.

Viikon mission (im)possible on kuvitella itsensä terveeksi. Toivottavasti uni jättää tulematta, tuota toimeksiantoa ei ehkä selvitetä 16 hereilläolotunnilla. Koska aion tapella tätä vastaan. Ja joku päivä uskon siihen että tulen terveeksi.

Koskaan ei voi olla liian rikas tai liian laiha

Otsikko heitto bullshit-roottorista. Ei tullut mitään mieleen.

Hei taas, vähästä aikaa. Tuli jo ikävä, vaikka poissaolo nettimaailmasta oli nyt kyllä paikallaan, on vähän asiat pois kurssista. Pitkä kirjoitustauko teki hyvää, ehdin katsella tekemisiäni ilman niistä raportointia (mihin olen jo sekä tottunut että kiintynyt, blogi <3), ja pikkuhiljaa jo lakkasin miettimästä "tästä kirjoitan näin"-tyyliin. Ajankäyttöni, syömiseni ja ruumiinkuvani eivät ole hallussa. En ajattele itsestäni rehellisesti, juon liikaa pitääkseni syömiseni vähempänä (toimii ikävillä sivuvaikutuksilla...) ja käytän aikaa asioihin joilla ei ole väliä ja jätän tekemättä asioita joilla on.

Jäin kiinni Miehekkeelle. Laihdutuksesta, ja lääkkeidenkäytöstä. Ja syömättömyydestä. Juomisestakin melkein. Mutta sitä en uskaltaisi tunnustaa vaikka nappaisi minut verekseltään. Se järkyttyi yllättävän vähän. Sillä on oma elämä niin sekaisin ettei voimat riitä mun sotkuihini, ja hyvä niin. En ole valmis jakamaan tätä sotaa. Oikeassa elämässä.

Mutta siis. Lähden pian taas kotiin, olin melkein kuukauden poissa, ja yritän, taas uudelleen, saada asioita kääntymään paremmaksi. Ja taas uudelleen vakuuttaa itselleni että tällä kertaa se onnistuu, tällä kertaa jaksan aloittaa niin pienistä asioista ja olla lannistumatta, että se onnistuu. Ihan ensimmäisenä leikkaan tätä perkeleenmoista koneella istumista. Ei ole tervettä istua koneen takana yhtä paljon kuin nukkua.

Paluu arkeen

Hyvät uutiset ensin: syöminen on normalisoitunut kivasti. Se meni siihen että dumlelakusta tuli jumalaton ällötys ja ähky, olin pari päivää käytännössä syömättä (käytännössä koska en laske kahvimaitoa ja kurkkusiivuja dippikastikkeella koska ainakin yritän olla sitä mieltä ettei se ole ruokaa), tämän jälkeen ruokahalu alkoi palailla. Enkä ole ahminut (toinen hyvä uutinen, aplodeja) juurikaan. Näinpä elelen tällä haavaa nuudeleilla ja paketillisella pipareita, kävin kyllä hakemassa oikeitakin ruoka-aineksia muttei ole vielä tullut inspiraatiota palata kyökkiin.

Syömättä ollessa on aina loputtoman paljon aikaa. Kun ei laita ruokaa, istu keittiössä syömässä sitä, ei ajattele ruokaa, ei vedä monituntisia ahmimiskohtauksia, aikaa on äkkiä hirveän paljon. Sitä minä kyllä rakastan siinä. Sitä että ehtii ajatella aivan liikaakin. Ei pitäisi sanoa näin, mutta minusta tuntuu että kahden viikon syömättömyys on parasta mitä olen tehnyt tänä vuonna. Ja kuten edellisestä voi ehkä päätellä, pakko myöntää, että elämäni on aika ikävää.

Luen tentteihin, valvon, kaljottelen kivojen puolivieraiden ihmisten kanssa joille minulla ei ole mitään sanottavaa, kyllästyn kämppikseen, istun tunti tunnin jälkeen tietokoneen ääressä tekemättä oikeastaan mitään vain siksi ettei ole muutakaan tekemistä, käyn treeneissä (no se ei tosin ole lainkaan ikävää <3), juhlissa joissa en juo ja joista tulen aivan liian myöhään kotiin, nukun vuoroin liian vähän ja liian paljon, oksentelen mitättömistä syistä. Siivoan, pyykkään, järjestelen tavarani uudelleen ja uudelleen enkä kuule miehestäni kahteen viikkoon vaikka kuvittelemme olevamme parisuhteessa. Ja säädän syömiseni kanssa, välillä tuntuu että vain siksi, että olen tottunut tekemään niin ja saan siitä vähän lisää täytettä tähän ihan kivaan ja hiivatin tyhjään arkeen. Toisaalta valmistuminen ja yliopiston taakse jättäminen pelottaa valtavasti, mutta toisaalta haluaisin mielettömästi tämän elämänvaiheen jo loppuvan ja päästä pois täältä. Elämässäni ei ole oikeasti kunnolla muuttunut mikään aikoihin. (Tähän teki hetken mieli kirjoittaa jotain sellaista kuin "tätäkö tämä nyt on" mutta se lentäisi niin pahasti yli että uudet lukijat (lämpimästi tervetuloa!) katuisivat klikkausta.)

No juu ei mikään suuri oivallus, mutta puhdisti ilmaa jotenkin myöntää että minussa ja elämässäni on paljon asioita joista en pidä. Ei tarvitse olla täydellinen, en minä sitä sano, mutta tässä saattaisi olla hitu siitä mikä on hiertänyt jo pidemmän aikaa, epämääräinen tunne siitä että jotain on vinollaan enemmän kuin päältä näyttää.

Että oli tuosta ruokalamasta sen verran hyötyä että tätä tuli mietittyä.

Ja laihduinkin siinä, huomasin juuri.

Onneksi en ole armeijassa siellä mua sanottaisi vässykäksi

Mietin pitkään mitä vastaan Valeriaanan kommenttiin siitä, haluanko toipua. Mietin siksi, että vaikka tämän blogin tarkoitus on purkaa syömishäiriöajatukset hyvässä ja pahassa, tämä on asia josta mieluiten valehtelen. Haluan olla syömättä, en syö siksi että se tuntuu väärältä, se ei laihduta, en ole mielestäni riittävän laiha ja muita selityksiä MUTTA käsi sydämelle, en syö koska en jaksa lekkiä olevani terve ja normaali. En vielä, en nyt kun väsyttää, asiat hajoilee, vuorokauden tunnit eivät riitä ja en jaksa painautua läpi siitä prässistä jota toipuminen on. En halua parantua. En nyt. Vaikkei paranemisessa ei ole väliaikoja, eikä sille tule koskaan parempaa aikaa kuin nyt, silti. Takerrun tähän paskaan koska sen kanssa tiedän mitä teen, toipuminen on hyppy tuntemattomaan josta on tähän asti tullut kahta pahempi helvetti neljästi, enkä jaksa uskoa voivani lopettaa uraani anoreksialla päätymättä bulimikoksi. Koska niin siinä on käynyt. En jaksa sietää sitä että vihaan kehoani, ulkonäköäni, syömistä, oksentamista, toipumisen epäonnistumista. Se etten syö, tai syönhän minä joskin aika vähän, on stabiilia. Se pitää asioita pikkuisen paremmin kasassa. Kyllä tämä sin-käyrä tästä taas nousee, suuntaan tai toiseen, ja haluan edelleenkin uskoa että jonakin päivänä niin korkealle ettei alas tarvitse tulla enää takaisin. Mutta se päivä ei ole tänään.

En käsitä kuinka saatan myöntää sitä edes täällä. Myöntää sitä etten jaksa enkä halua kestää ahmimista ja suhtautua positiivisesti, väittää ryhtyväni hyväksymään itseni (no niin paksuiksi ei minunkaan juttuni kyllä usein mene) ja jatkaa joskus aloitettua paranemisprosessia sen sijaan että luovutan peilistä katsovan läskihirviön ja parin veemäisen päivän/viikon/kuukauden masentamina. Mutta tulipahan myönnettyä.

Oli mulla kyllä hyvääkin kerrottavaa. Skarppasin eilen syömisten kanssa sen verta että tein lounaan (jota sai tosin vähän tapella alas, osansa ehkä silläkin etten ole kummoinen kokki). Piti saada luettua tenttiin, oikein pätevä syy istua vartti keittiössä lautasen ääressä. Nousin aamulla lukemaan ja keittelemään kahvia, ja söin "aamupalan" kämppiksen pöydälle avoimena jättämästä sipsipussista (tekisi mieli laukoa muutama valittu sana hänelle tästä aiheesta) . Tuli niin huono olo että teki mieli painua vessaan, mutta edes minä en viitsi herätellä kämppäkavereita purjoilemalla aamuviideltä parin naksun takia. Hurraa sille. Sen jälkeen ei kyllä ole liiemmin tehnyt mieli mitään.