torstai 25. marraskuuta 2010

Ongelman kohtaaminen on ainoa keino siitä eroonpääsemiseksi

Tilitystä, lukekoon ken jaksaa.

Yritän kohdata syömishäiriöni. Olen pakoillut sitä, alistunut sille, etsinyt ja löytänyt sen, elänyt sen sanelemassa todellisuudessa ja leikkinyt ettei sitä ole olemassa. Ei ole auttanut, enkä yrityksistä huolimatta ole päässyt tavoitteeseeni, siihen, ettei syömishäiriölläni ole väliä. Ettei sillä olisi riittävästi otetta elämääni jotta sillä todella olisi merkitystä. Nyt sillä on merkitystä. Paljon.

Inho kroppaa kohtaan on yksi keskeinen asia. En halua vähääkään hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on. Mikä tässä nyt olisi pakko ymmärtää, on etten pystyisi ylläpitämään mitään muutakaan lookia. Ahmiminen, kahvi plus sokeriton energiajuoma plus viinakset pääasiallisina nesteenlähteinä, valvominen, liika sokerinsyönti (silloin kun en ole katkolla siis), huonot yöunet ja niitä korvaavat kipulääkkeet ovat kombinaatio jolla ei kauheasti kaunistuta.

Toinen inhokki on elämäni yleinen ällöhedonismi. Sh:n pakoilu on mukaoikeuttanut ei-oo-pakko-jos-ei-taho -asenteen öbaut kaikkeen. Ei oo pakko lähteä lenkille, ei oo pakko jättää sokeripaskaa ostamatta, ei oo pakko olla välillä vähän nälkänen jos ei taho. Ja ihan oikeasti, ei ole tervettä se. En ole sohvalöllyrä joka hokee sitkun ja mutkun ja elää ihanne-elämäänsä kuvitelmissaan. Mutta siihen suuntaan tämä huolestuttavasti on menossa. Asia jota ihan oikeasti kaipaan syömishäiriössä on, että pitäisi ei kuulunut sanavarastoon. Elkääkä menkö ymmärtämään tätä väärin, se oli helkkarin pahaa aikaa se, oli kuulista aika moni kateissa. Mutta haluaisin tämän hohhailun joka tuli sh:n päättäväisyyden tilalle silti katoavan helvettiin elämästäni. En halua selitellä joskus olleilla pahoilla oireilla yhtään mitään. Ne on menneet. Piste.

Masterplan asian suhteen on kehkeytymässä, siitä myöhemmin. Nyt ei jouda istumaan koneella pidemmälti.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kuulumiskoonti

Että muutoksista. Syöminen ehkä suurimpana, en syö paljoakaan, tai siis syön, mutta määrällisesti vähän. Kevään flunssan jälkeen mikään ei maistunut, ja olin kesällä vielä uuteen otteeseen kipeänä, joten syöminen jäi närkkimismoodiin. Tämän myötä heitin hyvästit kaikelle dieettipaskalle, maha menee muutenkin sekasin kaikesta, saati sitten värjätystä vedestä avec ksantaanikumi. Ja sillä ruualla oikeasti pärjää vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Laihuuden ihannointi on edelleen vipvieras, mutta horisontti tuntuu vaakasuoremmalta kuin ennen.

En halua lietsoa sairautta Miehekkeenkään takia. Aiemmin suhde ei sinäällään ollut sairauden yli menevä prioriteetti, tungin ne tyynesti samaan lokeroon elämässäni, vaikken halua satuttaa Miehekettä. Olen alkanut tajuamaan miten tärkeä suhde on minulle. En lähtisi enää. Pitkään tuntui siltä, ettei syömisongelmani ole Miehekkeen asia, nyt ajatus tuntuu absurdilta. Tottakai se on. Miehekehän käytännössä elää kanssani. Jos minulla on ongelma, hänellä on ongelma. Enkä halua kaataa tätä häneen. Hän on tärkeämpi.

Ei-pääperäisen terveysongelmani kanssa lähti menemään paremmin. Hävinnyt se ei ole minnekään, ja tekee säännöllisin väliajoin olemisesta inhottavaa, mutta ei joka päivä niinkös keväällä. Ehkä tästä johtuen suhtaudun siihen vähän paremmin. Siinä missä keväällä tuhersin itkua keskellä katua tai tuijotin lasittuneesti ikkunasta miettien kohtaloani ynnä muuta kehittävää, alan nyt olla sujut sen kanssa että minulla saattaa ei siis välttämättä ole kohtalaisen siedettävänlaatuinen reumatauti, ja jos näin on, sen kanssa eletään kun ei siihen yleensä kuollakaan.

Et näin. Mikä ei ole muuttunut, en edelleenkään ole saanut juuta tai jaata sille mikä kropassa tarkalleen ottaen mättää. Ei sillä että olisin sitä hakenutkaan, lääkärin kanssa todettiin että kattellaan, ja lupasin palata asiaan jos en enää pärjää. Meinaan kuitenkin muuttaa kun kakku tässä opinahjossa päättyy, joutuu ettiin uuden lekurin yhtä kaikki. Tutkii sitten.

Tein myös keväällä kaiken sen flunssailun keskellä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: vein kamani vihdoin pois vanhemmiltani. Miksi se on iso diili? Siksi, että olen kuunnellut vuosia närkkimistä kaikki komerot täyttävistä (= seitsemän muuttolaatikkoa) roinistani, joita en ilmeisesti ikinä aio rahdata mukanani ja jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään säilyttämisen arvoista. Vuokrasin velipojalta varastotilaa ja vein loput Miehekkeelle, kaiken lukuun ottamatta tauluvauvakuvaa, äitini omimaa vehkaa ja kiitoskorttia ylppäreistä. Siinä kaikki mitä jätin vanhemmilleni, käskin heittää takkaan jos vielä löytyisi jotain. Alkaen ekaluokan piirrustuksista aina heidän levysoittimeensä ostamiini älppäreihin, kaikki. Vedin tämän kunniaksi ahdistuskännit, mutta krapulan jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Nyt menen vanhemmilleni vierailijana, en siksi, että heillä olisi enää mitään minulle kuuluvaa. Mielettömän vapauttavaa (olen muuten vieläkin auki sen äiti ja mä -stoorin, se on ehkä täsä tulossa).

Aloitan taas innolla uusia projekteja, neulon, söherrän askartelua, järkkään kämppää. Syksy on ihana, silloin pystyy nukkumaan, ei ole päätäsärkevän valoisaa eikä lehdissä tuputeta ällöimeliä kesäartikkeleita. Kun sietäisi tätä kylmää paremmin, tää ois tosikin kivaa.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Aika palata

Yhtä ja toista on muuttunut, enkä oikein tiedä miten jatkaa blogiani. Olen laihtunut. Ahmiminen on kadonnut, se on poissa, ja olen huojentunut, jopa kiitollinen. Olin kesän töissä, yhdellä sanalla. Tein töitä aamusta iltaan, viikonloput ja yötkin välistä. Mieheke kesti, en kyllä käsitä miten. Laihduin, leikkautin uuden kampauksen, en ehtinyt miettimään syömistä, en liikkunut, kuntoni huononi, vanhat farkut mahtuvat silti. En oksentanut kertaakaan (aplodit tähän, kiitos).

Pelikuva tuntuu vieläkin vieraalta, mutta pidän siitä enemmän kuin aiemmasta.

Nyt olen taas erossa Miehekkeestä, yksin perjantai-iltana ensimmäistä kertaa kuukausiin, juovuksissa niin ikään ensimmäistä kertaa kuukausiin (koska tämä saatanan etutalvi hyytää kämpän niin ettei selvin päin saa unta). Vähä ruoka ja riittävä ressi = kännit kahdesta rommikolasta, jee.

Helpottavaa olla takaisin kämpällä. Kämppikset lähti radalle, ihanaa olla yksin välillä. Edessä on muutoksia, valmistuminen häämöttää, sen myötä muutto Miehekkeelle, rahavaikeuksienkin loppuminen ehkä joskus. Vuosi aikaa selvitä siihen kuntoon että selviän oikeassa parisuhteessa. Se alkaa iskeä nyt. Se, että syömishäiriöelämän salailu alkaa olla lopussa.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Tauko

Se nuhakuume räkätauti jatkui sitten neljä viikkoa. Mahtavaa. Nyt helpottaa, onneksi, töissä asiakkaat tykkää kun ei aivastele niitten päälle.

Olen harkinnut taukoa. Tai oikeastaan jo päätin pitäväni sellaisen, ainakin nyt kesän ajan, mutta heti sitten tulee fiilis että haluaisin kuitenkin kirjoittaa. Olen jonkinlaisessa kummassa luisussa, ei tunnu siltä että alkaisi mennä huonosti, mutta asiat on jotenkin epätodellisia. Pystyn syömään ihan ok kunhan en saa mitään laihuusprovoja, mutta heti jos jään pohtimaan painoani alkaa vanhat kuviot kiertää mielessä. Tästä johtuen en lue syömishäiriöblogeja nyt, imeydyn heti lähemmäs sitä jos näen toisten kirjoittavan siitä.

Harkitsin myös Miehekkeelle kertomista. En tiedä miten saisin tämän kakisteltua, mutta olisi jo aika. Kävin läpi perhejuttuja taas, ne ovat puskeneet uniin viime aikoina. Siellä on paljon ikävää jota en välittäisi miettiä. Mieheke tietää jo niin paljon, en toisaalta haluaisi kaataa tätä enempää hänen päälleen, toisaalta hän on ainut jolle näistä voisin puhua.

Mutta tällä erää toistaiseksi hei-hei. Jos fiilistä tulee, avaudun tänne, mutta muuten yritän ottaa kiinni tästä normaaliudesta nyt kun voin, ja palailen päivittämään kun jaksan ajatella tätä taas.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Menee v#turalleen. Pahasti. Olen kaiken lisäksi neljättä päivää kipeänä, joku yskäkuumenuha. Vittu, tällä immuniteetillä eletään pitkään.

ei helvetti Veera kokoa itsesi ei kaikki voi olla näin vaikeaa

perjantai 14. toukokuuta 2010

Yksi stressinsietokyky kiitos!

Taas on istuttu vessan lattialla pyttyä vastapäätä miettimässä elämän olemusta. Onneksi meillä on koko ajan tyyppejä kotona, joten on jäänyt miettimisasteelle vessassa kyhjääminen. Ihan hyvä niin. Tutkiskelin purukalustoani tässä yksi päivä, aika monta ientä on vetäytymässä ja joka hiivatin hammas lohkeillut. Mitäs pitää harjata ja purra niitä yhteen niin pirusti. Yök.

Syöminen on taas lipsumassa jatkuvaksi puputtamiseksi. En saa syötyä aterioita, ja niin natustan jotain yhdentekevää, ja sitten iskeekin ällötys ja pahoinvointi. Maha ei sietäisi oikein mitään, mitäs pitää juoda liikaa, mikä ei auta asiaa. Kattelin tuossa syömisiäni, aika pienistä määristä meinaa wc kutsua. En ole ahminut kunnolla aikoihin, mikä on loistojuttu, mutta se on nähtävästi laskenut toleranssia aika lailla. Ja vitutukseeni tissuttelen illat ja sekin on huono juttu.

Kropan kanssa sopu on pahasti hakusessa. Vuoroin koko rotisko ällöttää tosi pahasti, vuoroin säälittää, välillä olen valmis rääkkäämään itseäni romahtamiseen koska kroppa on niin paska että hajoaa. Opintojen ja töiden kanssa on kasaantunut monta juttua jotka työllistävät, tuntuu etten saa pidettyä hommaa hanskassa syömisen ja sh:n hallinnan suhteen. Ja niinkun yleensä, lipsuminen tulee kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan, tässä on ainekset kasassa bulimiaputkeen.

Taas tuntuu että haluaisin loman tästä. Paasto ei oikein mene yhteen tukka putkella kiitämisen kanssa, mutta ei mene kyllä näin huonosti syöminen ja alkoholin suurkulutuskaan. Mutta joku laskuvarjo tässä on kehitettävä. Mielellään pian.

tiistai 4. toukokuuta 2010

Hämmentävää miten paljon joskus auttaa se että menee perseelleen

Juoksuprojekti on käynnissä ja se on kivaa. Kymppi hujahtaa jo ilman suuren suurta tuskaa, vaiks olin ihan varma että hyydyn sata metriä ulko-ovesta kun en ole sitä reenannu kunnolla. Rauhottaa päätä kanssa kun viipottaa menemään polulla.

Muuten ei oo ihan niin paljon kehumista kun vois olla, juoksun lisäksi öbaut kaikki muu on aika suurta tuskaa. Ne treenit mistä ihan oikeasti tykkään on tältä kaudelta ohi, toiset siksi etten pääse enää harjottelujen takia, toiset siksi etten kestänyt niissä enää. Ei pystynyt, kerta kaikkiaan, ja aloin oleen niitten jälkeen niin paskana (henkisesti että fyysisesti) että uskoin sit lopulta ennen kun mitään sattu. Pari kertaa sai kyllä lähtee poraten kotiin, ei ole nuppi ilmeisesti ohentunut sh:n myötä yhtään. Veetyttää. Sitä rakentelee päiväänsä jo sen kummemmin miettimättä tän mukaan, laittelee tekemisiään niin ettei tarvi kontata ja puhaltaa toisten nähden ja selitellä jotain epämäärästä ja kulettaa IcePoweria ja särkylääkkeitä baarissaki laukussa.

Toisaalta (nyt kun on päässyt alkujärkytyksestä eikä nyyhkytä kurjuuttaan ihan joka ilta enää) sairasepäily on ollut ihan hyvä pudotus maan pinnalle. Ei kestä kaikkea sekoilua vaikka olisi miten kakskytjotain. Olen yrittänyt vierottautua kaikesta sh-jutusta mahdollisimman paljon, ja siirtynyt tonne bodareitten palstoille tutkiin miten tän kanssa voi elää ja treenata jos nyt lääkäri toteaa mut pysyväisvialliseksi. Helpompi elää syömisen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan ole energiaa skitsota siitä niin paljon. Toisaalta syön aika paskasti silleen oikeasti terveelliseen nähden mutta se on parempi kuin ahmi-oksenna-älä syö -jankutus.

Nyt menis mainiosti jos tää ongelma ottais ja katoais, ei ole mennyt syömisten kanssa näin hyvin sen jälkeen kun olin 12, olis kivaa nauttia siitä enempi.