Yksi stressinsietokyky kiitos!

Taas on istuttu vessan lattialla pyttyä vastapäätä miettimässä elämän olemusta. Onneksi meillä on koko ajan tyyppejä kotona, joten on jäänyt miettimisasteelle vessassa kyhjääminen. Ihan hyvä niin. Tutkiskelin purukalustoani tässä yksi päivä, aika monta ientä on vetäytymässä ja joka hiivatin hammas lohkeillut. Mitäs pitää harjata ja purra niitä yhteen niin pirusti. Yök.

Syöminen on taas lipsumassa jatkuvaksi puputtamiseksi. En saa syötyä aterioita, ja niin natustan jotain yhdentekevää, ja sitten iskeekin ällötys ja pahoinvointi. Maha ei sietäisi oikein mitään, mitäs pitää juoda liikaa, mikä ei auta asiaa. Kattelin tuossa syömisiäni, aika pienistä määristä meinaa wc kutsua. En ole ahminut kunnolla aikoihin, mikä on loistojuttu, mutta se on nähtävästi laskenut toleranssia aika lailla. Ja vitutukseeni tissuttelen illat ja sekin on huono juttu.

Kropan kanssa sopu on pahasti hakusessa. Vuoroin koko rotisko ällöttää tosi pahasti, vuoroin säälittää, välillä olen valmis rääkkäämään itseäni romahtamiseen koska kroppa on niin paska että hajoaa. Opintojen ja töiden kanssa on kasaantunut monta juttua jotka työllistävät, tuntuu etten saa pidettyä hommaa hanskassa syömisen ja sh:n hallinnan suhteen. Ja niinkun yleensä, lipsuminen tulee kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan, tässä on ainekset kasassa bulimiaputkeen.

Taas tuntuu että haluaisin loman tästä. Paasto ei oikein mene yhteen tukka putkella kiitämisen kanssa, mutta ei mene kyllä näin huonosti syöminen ja alkoholin suurkulutuskaan. Mutta joku laskuvarjo tässä on kehitettävä. Mielellään pian.

Möröt eivät halua pysyä kaapissa

Lipsahtelee. En meinaa itsekään huomata pikkuisia juttuja, jotka pitäisi napata ja nitistää jo ennen kuin ne alkavatkaan. En haluaisi huomata, houkuttelisi päästää ne vapaaksi. Jos nyt jätän tämän syömättä. Jos en ottaisikaan aamupalaa. Jos keikkaisin vielä pikku lenkin ennen kotia. Jos paastoaisin vähän aikaa niin turvottaisi vähemmän. En minä ole laiha, ihan hyvin niin voi tehdä. En ole, katso nyt, tuokin on niin paljon laihempi. Kaikki ovat niin paljon laihempia. Kyllä tän treenin jaksaa vaikkei söisikään nyt. Kyllä jaksaa, koska voisit hitto vie laihtua aika paljon.

Tekisi mieli etsiä rutiinit, tehdä säännöt. Ottaa kiinni jostakin eikä sätkiä "syö kun on nälkä - yritä olla syömättä kun ei ole" -epämääräisyydessä. Saada jotain konkreettista, näitä syödään, näitä ei, tällöin syödään, tällöin ei.

Tiedän, etten saa tehdä sääntöjä. En saa jättää syömättä kun on oikeasti nälkä. Mutta kaikki tämä läski, kaikki rumuus, kaikki tämä liika, miten ihmeessä sen kanssa tullaan toimeen keväisin?

Kerrosta alemmas, kiitos!

Se ahmimiskohtaus sitten tuli.

Vedettyäni siihen pisteeseen, että kumartuminen nosti oksun suuhun, seisoin huoneessani vapisten, silmät kiinni, ja rukoilin että kämppis aloittaisi jo imuroinnin, kääntäisi musiikin kovalle ja rymyäisi mahdollisimman kauan jotta ehdin oksentaa tämän kaiken.

Ja kauan siihen menikin, en käsitä kuinka saatoin syödä niin valtavasti. Hyi saatana että inhottaa. Syöminen, oksentaminen, minä, kaikki.

En ilmeisesti aio oppia.

Tasapainolaudalla itsetunto

Yliopistokaupunki kutsui ja ollaan taas Miehekkeen kämpillä. Koristin täällä asuntoa yksinäni viikon kun Mieheke jäi lopettelemaan urakkaa vanhaan kotikaupunkiin vanhalle pomolle ja minä tulin takaisin tänne huomattavasti siedettävämpään hommaan. Työ on tosiaan kivaa, pakottaa ylös aamuvarhaisella ja on fyysistä mikä tekee syömisestä vähän helpompaa. Ehkä kiitos sille selvisin yksinolostakin suht hyvin. Silti itsetunto on tehnyt syöksykierrettä, läskiahdistus ottaa koko ajan suurempia mittoja, ja jollen söisi jokaista ateriaa joko Miehekkeen kanssa tai autossa (pirun pitkät työmatkat, kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun pakko on syödä ettei pyörry) oksentaisin varmaan useamman kerran päivässä. Turvaruoat alkavat olla mennyttä, mikään ”synnitön”, kurkut, porkkanat, näkkäri jne ei maistu, tai jos maistuu, kilon kerta-annoksina.

Mikä hitto kesässä on niin vaikeaa? En ole edelleenkään vetänyt uikkaria päälle kertaakaan, eikä ole suunnitelmissakaan sen puoleen, typerää. Valo ja puolipukeiset ihmiset saavat tuntemaan itsensä niin... rumaksi.

"Perse leviää"

No niin. Äitien kuuluu olla kivoja, kannustavia ja sokeita tyttäriensä ulkoisille virheille, eikö. Avaudun äidistäkin (lista kasvaa koko ajan) lisää paremmalla ajalla, mutta niin paljon kuin äitiäni rakastankin, hän ei kuulu siihen ryhmään naisia, joka myöntäisi ketään itseään kauniimmaksi. Eikä hänen pidäkään, hän on, ja varsinkin nuorempana hän oli hätkähdyttävän kaunis nainen. Ja hyvin, hyvin laiha.

Tuli tässä kotona käydessäni puheeksi velipojan urheiluharrastus, hän harjoittelee cooperiin. Äiti kysyi olenko juossut paljon viime aikoina. En, opinnot ja työt pitävät kiireisenä. ”Niinhän se on, istuminen ja pänttääminen levittää persausta”. Ei hyvä ihme se tärähti, vaikka se oli tarkoitettu vain vitsiksi, vaikka nauroin sille, vaikka – tai ehkä ennen kaikkea siksi – tiesin sen olevan täysin totta. Riisi ja kastike oli tulla ylös samassa paikkaa.

Tiedän ettei äiti haluaisi minun olevan tämän painoinen, olen liian painava ollakseni hänen tyttärensä. Tiedän Miehekkeen pitävän laihoista naisista (tiedän koska joskus aikoinaan kysyin ja hän vastaa rehellisesti mistä olen iloinen). En siedä ajatusta siitä, että minulla on näin iso vatsa ja takamus, halveksin omaa heikkouttani, ja tunnen itseni koko ajan lihavaksi, vaikka olisin laihin joukossa (mitä tapahtuu tosin valitettavan harvoin). Tiedän ettei kumpikaan heistä tarkoita sillä pahaa, ne ovat heidän mielipiteitään. En tarkoita itselleni pahaa, mutta se on minun mielipiteeni. Miksi helvetissä siis jatkan tätä, miksen laihduta painoon, jonka tiedän itselleni mukavaksi.

Koska en uskalla. Koska pelkään, etten pysty siihen, ja koska pelkään, että jos onnistun, se ei riitäkään. Loukutan itseni tuntemaan oloni pahaksi ja pysymään siinä, olemaan muuttamatta tilannetta, jottei minun tarvitsisi kohdata epäonnistumista tai sairautta, josta en ole parantunut. Mikä kusipää sitä voikaan itseään kohtaan olla.

Ähky (joka tuntuu paljon pahemmalta kuin muistin)

Ihan kuin alkaisi nuppi rakoilla tuon edellisen postauksen perusteella, tai ainakaan en ihan tunnistanut itseäni siitä enää aamulla. Joka tapauksessa hyyvin fiksua kukkua öitä punkun kanssa kun aamulla herää auringon noustessa ikkunaa vastapäätä eli suht aikaisin (mikä on kyllä muuten oikein ihanaa) hommiin. Ja ensi viikko hengittää niskaan vaikka taitaa olla vasta torstai. No ju, mutta sainpahan sitä vähistä unistani taas maksaakin.

Näes. En ole ahminut kunnolla moneen viikkoon (sipsilandiassa käväisykään viikko sitten ei mennyt ahminnaksi kun oli katsojia vaikka olikin muuten kamalaa), ja vaikka sapuskani on aika laadutonta kun en viitsiydy kauppaan ostamaan mitään mistä voisi tehdä oikeaa ruokaa, syön kuitenkin ihan mukavasti enkä hirveän paljon siihen nähden etten liiku juuri lainkaan. Aamulla herättyäni tiskirätti suussa nakersin jotan aprikooseja ja leipää, päivä meni hyvin, mutta sitten löysin vierasvarakeksit (jotain jyväjuttuja + 500kcal /100 grammaa) jotka jostain aika erikoisesta päähänpistosta avasin lukukaveriksi, ja ennen kuin huomasinkaan koko puketti oli tyhjä ja nyt yököttää. Paketillinen. Keksejä. Voi. Veera. Mutta ihan takuulla en lähde moikkaamaan vessaa en, vaikka vatsaa vääntää niin pirusti. Enkä keittiötäkään, koska tämä syöminen ei nimittäin jatku tästä, en aio kiskoa kohtausta kun tuostakin tuli jo näin paha olla. Pitikö tämä perseily taas aloittaa uudestaan? Juuri kun meni melkein nätisti? Sitä paitsi niille kakuille olisi oikeasti ollut käyttöä kun vieraita tulee. Ai mikä ANoreksia, ei mulla ainakaan, ei ei.

Särky oli, järki meni

En etsinyt sitä narkovälittäjää, vaikka välistä tuntuu että olisi ehkä pitänyt. Särky on melkein loppunut, portaiden nousu ja kirkas valo saavat vielä kylmän hien otsalle, mutta en tarvitse nappejakaan enää. Se on mukavaa se, tänäiltana saan jo viinilasillisenikin jota olen kaivannut melkein kaksi viikkoa. Samalla kun värit ovat lakanneet polttamasta silmiä, ovat ne palanneet arkipäivään muutenkin. Ulkona paistaa aurinko, ja sisällä naamani loistaa ainakin yhtä kirkkaasti, nimittäin aamuisesta puntarihetkestä on yhtäkkiä tullut päivän kohokohta. Viime viikolla en särkevässä päässäni edes tajunnut luvun olevan joka aamu pienempi, nyt sen tajuaa sitäkin selvemmin. Minä laihdun. Olen pian ensimmäisen ¨maagisen lukuni¨alla, ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Nyt kun painossa tapahtuu muutosta, sitä huomaa miten vastenmielisesti sitä sietää kroppaa joka on itselle liian iso. Joskin, pahoin pelkään että paino on lähtenyt siitä missä joskus olivat aivoni (seuraava kappale selittää), mutta menetyskö tuo. Läskiinnyn pahaa vauhtia koska en liiku, mutta siihenkin tulee pian korjaus, ja voin palata lenkkirytmiini. Sillä edellytyksellä että pääsen korttelin ympäri kuolematta, hm, rasvaemboliaan tai johonkin.

Mutta järki niiden lääkkeiden mukana taisi mennä. Vai mitä mieltä olette viisuvalvojaisista kamun luona sipsimaassa eilisiltana? Helvetin tyhmää, tiedetään, varsinkin kun se iiso ahmija loisii minussa paksuna edelleen, vaikkei kotona ole tullut hirveästi mätettyäkään (kun ei täällä ole mitään). Siinä kävi perinteiset, paitsi ettei ne jääneet perinteisiksi. Deletoin. Eli oksensin. Eli ärjösin, kaikki kuulostavat yhtä pahoilta. En paljoa, koska veeseen takana oli koko ajan jonoa (ja minulla on tosi vahva yskärefleksi vaikka muuten olenkin hiljaa, se on epäilyttävää). Edelliskerrasta on piitkä pitkä aika. En käsitä, miten vitunmoinen idiootti sitä pitää olla, että pitää paria kourallista sipsejä tuon ja kiinnijäämisen arvoisena, toisaalta miten vitunmoinen idiootti sitä on että ylipäätään koskee niihin suolakökkäreisiin ja ottaa tämän riskin. Nolottaa. Ja se ikävin, mutta myös rehellisin ajatus, miten v.i. pitää olla, ettei lähde yksin tein kotiin ja jatka loppuun mitä on aloittanut ettei tarvitse myöhemmin potea kuin bulimikointia eikä ahmimista. Ihme kyllä aamuvaaka ei noussut vaikka kakosin ylös vain pari möykkyä. Nyt kun vielä se ihme tapahtuisi, että tämä hölmöily jäisi tähän. Köyhyydelle kiitos kämppiksistä jotka kuuntelevat seinän takana.

Olo on hyvä, ruoka ei maistu mutta juuri nyt se on tervetullutta. Väännän viimeisen parin viikon stressit, ja pian voin palata koodiin, tehdä kaksi lenkkiä päivässä ja syödä riittävästi että pikkujogurtista tulee ähky jolloin oikealle ahmimiselle ei ole mitää saumaa. Ja pääsen Miehekkeen luo, sen silmien alle jossa en toivottavasti voi tehdä mitään typerää.

Aivan Liikaa-päivä

Arvatkaa mitä tein (jos joku ei arvaa niin tervetuloa, luet blogiani varmaan ensimmäistä kertaa)? Kyllä, minä ahmin. Minä myös kävin kaupassa ostamassa ahmittavaa. Olin pahoinvoiva ahmimisesta jo etukäteen, mutta se ei estänyt (MIKSIMIKSIMIKSI se ei estänyt?!?!?!) minua tekemästä sitä. Ei, vaikka kämppikset on kotona joten vessassa kökkiminen ei tule kysymykseen, ei vaikka huomenna on tentti johon pitää lukea, ei vaikka ne myslit maksoi ihan perkeleesti liikaa tullakseen kipatuksi säälittävän mättösession alkuerissä.

Niin. Kävin kaupassa. Ostin ruokaa, ostin ahmittavaa. Ahmin. Mysliä paketista, hunajaa purkista, näkkileipää, soijahiutaleita kuiviltaan, viimeisen vanhan pyörrytyssuklaakarkin, appelsiinia, mehua kahvikermaa kurkkua kaikkea mitä vain kaapistani löysin. Kaikkea lisää lisää lisää.

En tiedä miten kuvailisin vitutustani juuri nyt. Tänään oli hyvä päivä. Aamupala (suuvettä), välipala (purkkaa), salaatti (purkkaa), välipala (purkkaa), lounas (suuvettä) ja sitten vitunmoinen repsu. Kaikkein naurettavinta (joskaan ei naurata) on, ettei minulla ollut edes mitään syytä ahmia. Stressaan, no joo, perkeleesti kuten yleensä, mutta tänään oli hyvä päivä, söin eilen mallikkaasti, aamulla paino oli laskenut. Ehkä energiajuoma (join energiajuomaa jossa ihan oikeasti oli energiaa, vans-in-ö-laiftaim kokemuksia) sekoitti nuppini.

Syytä tai ei, lopputulos on sama. Köhin soijahippuja pinna yhtä ratkeamispisteessä kuin kupunikin, ja yritän lukea huomiseen tenttiin johon en ole valmistautunut koska mätin koko saatanan illan.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan sekavaa päätä ja sekavaa huonetta ja morkkista ja käärepapereita ja roskiksen piilottelua ja joka helvetin kulmasta tunkevaa ruokaa. Vihaan jo vähän sitäkin etten kämppisten takia voi käydä edes yrittämässä päästä tästä eroon (tosin se vaan suurentaisi paitsi pahoinvointia myös morkkista - en vaan osaa). Olen niin kypsä tähän vitun venkoiluun, iltayöstä jääkaapilla kykkimiseen, kämppisten liikkeiden kuulosteluun etten jää kiinni kauha hunajapurkissa ja täyteen vatsaan ja särkevään päähän että vetäisin varapullollani tajuttomuuskännin jollei huomisaamuna olisi sitä tenttiä johon en ole lukenut koska ahmin.

Ja nyt iski oksupahaolo hyiäh.

Ei. Näin.

Jokainn blgi tarvtsee ärsyttävn ja sekvan postuksen

Kerroin joskus siitä lankatytöstä treeneissä. Se joka painoi kaksi kiloa, oli ihan pirun hyvä (ja täten parempi kuin minä). Siitä tuli vähitellen huono, ei pysynyt mukana, katsoi koko ajan tyhjemmin, ei vastannut jutteluihin enää lainkaan, jaksoi tehdä koko ajan vähemmän, ja viimein lakkasi käymästä.

En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.

Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.

Toivon että hän on hoidossa.

Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.

Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.

Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.

Ehkä 50. teksti (?)

Varoitan jo etukäteen, seuraa Ankaraa Pohdintaa.

Ehkä kuulumisia kuitenkin ensin. Nyt on hyvä, ja niin kuin hyvät yleensä, kiireinen viikko. Olen ahminut kunnolla vain kerran, ja silloinkin (röyhistää rintaansa) se jaffakeksipaketti säilyi. Eli ei ollut hirveän paha sessio, jos nyt ei ollut kivaakaan. Sitä paitsi, ne keksit alkavat olla paitsi kovia, myös loppu, mikä tarkoittaa sitä, että olen hyvin lähellä kokonaisen keksipaketin syömistä ei-ahmimalla ehkä siinä puoleentoista vuoteen. Jeah!

Sitten se pohdinta. Olen onnistunut pitämään muutaman mietiskelytuokion kaiken maailman härdellien joukossa, ja se on auttanut työntämään ahminta- ja anorektisia ajatuksia vähän lähemmäs absurdius-kategoriaa minne ne todella kuuluvat. En suoraan sanoen muista, millaista on olla miettimättä kaloreita tai ahmintaa, tai olla ahdistumatta jos vaakaa ei ole tai se näyttää edelliskertaa enemmän. Tai skitsoamatta jos näkee sivuprofiilinsa tai olla vetämättä massua sisään 3/4 ajasta ynnäs muuta. Minulla on tuhat typerää uskomusta jotka tiede on todistanut vääräksi mutta joista pidän kiinni kaiken varalta, ja ylipäätään käyttäydyn kuin idiootti tämän kanssa. Näiden kanssa kannattaa juuri nyt ehkä vain jatkaa eloaan niin kuin tähänkin asti. Mutta ruuan sylkeminen, ne mainostetut vapaankaupan lääkeaineet, yölliset paniikkitreenit, ahmintalastit ja se, että ylipäätään huoraan tälle sairaudelle vailla mitään estoja aina kun vähän ahdistaa, sen kanssa minun ei pitäisi elää.

En halua tai edes osaa lopettaa laihduttamista, koska olen mielestäni kuvottavan lihava (olkoonkin etten minkään oikean mittapuun mukaan ylipainoinen). Jos en voi lopettaa laihduttamista, on hiukka kyseenalaista pystynkö lopettamaan ahmimista. Jos en voi lopettaa ahmimista, en usko tiukan paikan tullen lopettavani ahmituista eroon hankkiutumista. Enkä käsitä, mistä repisin jaksamista muuttaa tapojani niin täysin, että voisin jättää tämän pois. Olen tottunut elämään tämän kanssa, tämä on turvallista, tämän kuvion tunnen. En kuole siihen. Sen sijaan tasaisesta, normaalista, ei syömisen ympärillä pyörivästä elämästä minulla on kokemusta vain satunnaisista oikein hyvistä kausista, eikä mietteet silloinkaan koskaan ole olleet kaukana. Mitä jos leikin normaalia puoli vuotta, ja koko sairaus räjähtää sen jälkeen totaalisesti käsiin? Nyt se on sentään suurimman osan ajasta suunnilleen hallinnassa. Ja mitä lähtökohtia tässä ylipäätään on muuttua kun maalaan piruja seinille ja pyörin kuin puolukka tekemättä asialle mitään. Mikä ihme tässä on niin pelottavaa? Jos lihoisin kymmenen kiloa mutta voisin elää normaalimmin, mitä väliä?

Paitsi, että mieluummin skitsoan loppuikäni, kunhan en liho kymmentä kiloa. Siinä se ongelma taitaa olla.

(Voi vittu mikä luuseri olenkaan.)

Lisämietiskelyä asiasta ilmeisesti kaivataan vielä.