Terve kuin pukki- tiedättekö miten paljon vuohet syövät

Te muut lottovoittajat joilla on ahmimishäiriö tiedätte tämän tunteen. Syön melkein 2000 kcal päivässä ja minua ahmituttaa koko ajan. Aamupalan jälkeen en haluaisi lähteä minnekään vaan jäädä syömään. Eväiden jälkeen tauolla lukkiudun vessaan kunnes luento jatkuu etten ryntäisi taukkariin ostamaan mitään. Kotona keitän kananmunia ja syön salaattia ja istun koneella ruuat keittiössä jauhamassa purkkaa etten menisi syömään loppua tiusta. Ilta on kaikkein pahin jos ei pidä lähteä minnekään. Otan lasillisen viiniä, istun kirjan kanssa, rauhoitun, mutta lukemisesta ei tule mitään kun pää kelaa koko ajan läpi keittiön kaappeja. En ole ahminut kertaakaan tällä viikolla niin että olisi mennyt yli sen 2000. Eli käytännössä katsoen en ole ahminut. Mikä on älyttömän hienoa. Mutta syömiseen keskittyminen jotenkin kääntää pääni sairausmoodille enkä suostu uskomaan etten syö liikaa joten mitään ei ole menetetty eikä siinä ole yhtäkään syytä antaa mennä ahmimiseksi. Tämä terve-leikki käy järjelle.

Lisäksi olen saanut uutta ruokaseuraa. Palasin treeneihin, ja siellä on uusi, kaunis ja tarpeettoman laiha tyttö (ja paljon parempi kuin minä). Viimeksi sitä kai rupesi pyörryttämään, satuin vilkaisemaan kun sillä meni ihan pasmat sekaisin ja näytti siltä että olisi voinut tappaa treenerin seuraavasta "vielä kerta"-huudosta. En saa sitä mielestäni kun syön. Se ei taida syödä liikoja. Miksei sen pyöriminen mielessä voisi vähentää ahmimishinkuani? Eivät minun läskini sille siirry vaikka psyykkaisin kuinka, ja minä olen kaukana siitä, että pökräisin treeneihin. Ei sillä että välittäisinkään pökrätä, mutta kiva olisi tietty voida edes käydä ostamatta joka kerraksi kokoa suurempia housuja.

-------------------------
Edit

Arvatkaa mitä tein? Ette ihan taatusti arvaa! Se on aivan liian ilmeistä että arvaisitte, että minä ahmin voileipäkeksejä (niitäkö kräkkerit on) ja vanhentunutta pähkinävoita jonka pahimmassa ahmimisahdingossa muistin ehkä vielä viruvan kaapin perällä. En edes pidä pähkinävoista, ehkä siksi se olikin jäänyt sinne vuodesta elvis. Ja siellähän se minua odotti! Kansi napsahti niin kaverillisesti auki kaivaessani sitä kaapin uumenistä että. Eikä ollut edes paksu (joskin sitäkin ällöttävämpi) kerros kuivuneena pinnalla. Ja se haisi paskalle, se näytti veitsellä paskalle, ja se maistui paskalle, mutta silti minä levitin sitä keksille ja tungin kitusiini kunnes alkoi oksettaa. Mihin ei mennyt kovin kauaa, koska se oli oikeasti vanhentunutta ja maistui oikeasti suht lähelle siltä miltä kuvittelisin paskan maistuvan. Mikä oli onni, sillä en kestänyt syödä sitä kovin paljoa ja hienoinen pahoinvointi hiukan vähensi ahmimishimoa. Mutta itsessään se, että ahmin jotain tuollaista, hyi saatana.

Ja kyllä, nyt ahmituttaa taas.

Ei v**** en jaksa tätä häröilyä.