Joulupikapostaus

Anteeksi postitustauko jälkikäteen, ja anteeksi jo etukäteenkin, tulen tuskin kirjoittamaan juurikaan lähipäivinä. Vaihdoin maisemaa vanhemmille, ja paitsi huono nettiyhteys, täällä on koneesta sen verran kilpailua, etten halua avautua kovin pitkiä aikoja, uteliaat ovat heti hengittämässä olkapäällä (mitäsäteetpääsenksmäjo). Ja sitä paitsi, ei tässä ole hirveästi avautumistakaan, Miehekkeen kanssa ollaan maattu sängyssä kaiket päivät, olen syönyt kun joku on katsonut enkä ole sylkäissytkään koulujuttuihin päin. Eli kivaa on ollut. Toivottavasti sama jatkuu.

Ähpäs, nyt pitää taas häipyä. Syödään niin kuin ihmiset ja ollaan muutenkin mukavia pari päivää, eikös =) Ehtii sitä skitsota ensi vuonnakin.

Kymmenen senttiä ilmastointiteippiä kiitos

Suussani on rakennevika, se ei sulkeudu silloin kuin pitäisi. Kun siitä on tunkenut sisään sen mihin muu kroppa on jo oikein tyytyväinen, se vain roikkuu auki eikä suostu pysymään kiinni. Ja roikkuessaan auki se napsii sieltä täältä lisäpaloja joista lopulta on kertynyt ja kertyy edelleen se, mitä sanon läskeikseni. Ehkä jos odotan riittävän pitkään, ihrat kannattelevat lopulta leukaperiäni ja suuni pysyy vihdoin kiinni.

Ahmin taas. Sunnuntaina, ja äsken. Eilinen meni jo paremmin, jos nyt ei mitenkään erityisen loistavasti, mutta paremmin. Mutta tänään revähti. En edes huomannut kun ahmiminen alkoi, pikku hiljaa vain laittelin ruokaa suuhuni, ja pian en enää voinut lopettaa. Nyt menevät enää viimeiset mandariinit, mutta ne eivät tässä sodassa enää hirveästi tuo lisähäviötä joten sama se. En ole toipunut kunnolla taudistani (mikähän helvetti kroppaani riivaa) joten olen vähän kahden vaiheilla salille lähdöstä. Ahdistaa, ja pian olen salin ja kaiken teholiikunnan ulottumattomissa vanhemmilla ja Miehekkeellä, joten nyt voisi vielä ottaa vahinkoa takaisin. Mutta keuhkokuumeet ei ole kivoja, kuten ei viimeisistä tenteistä reppaaminenkaan (joihin minun pitäisi muuten olla lukemassa juuri nyt, hömhöm).

Tästä syystä tykkään paastoamisesta. Kun ei syö ollenkaan, ei voi olla voimatta lopettaakaan.

Pitää miettiä joku selviytymisplään jouluksi. Olen aika pitkään pois kotiksesta, ja jääkaappi tulee vaihtumaan tiuhaan sukuloidessa (ja siitähän minulla riemu repeää). Kävin katsomassa tohtori.fistä jouluvinkkejäkin (epätoivoinen? Oh jeah!). Käskettiin laittaa vartalonmyötäiset vaatteet muistuttamaan linjoista (tämä oli hyvä, tykkään kaikesta mikä hyväksikäyttää psykologiaa, muistuttaa kai lapsuudesta tai jotain) ja pitämään vesilasia ohjaavassa kädessä. Kerron sitten miten kävi. Ja ostan ehkä kerän jeesusteippiä kaiken varalta, plussana olisin myös suht hiljaa lätkä suun edessä.

Entäpä jos käyttäisi kaikki rahansa menolippuun

Epämääräinen, ahdistunut olo. En ole ehtinyt mitään, en juomaan teetä ja juttelemaan Miehekkeen kanssa, en seuraamaan toisten blogeja, en lukemaan lehtiä, en katsomaan telkkaria (mitä siis yleensä pari tuntia viikossa, mutta sitä kaipaa kun se puuttuu). Luen, harhailen kotona, luen lisää, käyn kiskomassa salilla, poden huonoa omaatuntoa kun lähden liian aikaisin, luen vielä lisää. Enkä edes yritä estää tekemättömien asioiden listaa kasvamasta, vaan panikoin kaikessa rauhassa tenteistä joilla ei olisi paskankaan väliä ja jotka menevät huonosti koska en pysty keskittymään. Keittiön kaapinovet voisi pestä, alkavat olla paskaiset. Voisin mennä hinkkaamaan niitä kirkuvanpunaisine kynsineni, jotka ovat täysin asiaankuulumattomat näin harmaina päivinä. Sen sijaan luen. Enkä muista mitään, yhtä hyvin voisin pilata lakkauksen ja kuluttaa sen sijaan että syön.

Leikittelin ajatuksella lähteä lopuilla rahoilla jonnekin oikein kauas, niin kauas, että olisi varaa vain lippuihin sinne ja takaisin. Olisin kuukauden auringossa ja lämmössä, ilman rahaa syödä tai nähdä ihmisiä, kaukana kaikesta tutusta. Laihtuisin ja nukkuisin. Tunsin jo tässä välistä itseni suht norminäköiseksi, kunnes jouduin viettämään kuusi tuntia ihmisten ilmoilla paidassa, jonka liian myöhään huomasin pussittavan vyötärölleni hämäysjenkkakahvat. Olisipa takka, polttaisin koko rytkyn. Ja nyt hituttaa, miksen voi olla sen näköinen kuin haluan, miksi annan itseni olla erilainen kuin haluaisin olla. Enkö voi muuttaa ulkonäköäni niin kuin ihmiset yleensä, skitsahtamatta.

Väsyttää, en ole nukkunut. Muutenkin kaikki rytmit sekaisin, kun haahuiltuani päivät hyödyttömästi keskittymiskyvyttömänä luen öisin. Voisi hyökätä kaupunkiin jouluostoksille. Tai etsiä itselleen uuden paidan tuon eläkkeelle siirtyvän tilalle. Ehkä ensin salille, jospa tämä vässytys loppuisi.

Ehkä 50. teksti (?)

Varoitan jo etukäteen, seuraa Ankaraa Pohdintaa.

Ehkä kuulumisia kuitenkin ensin. Nyt on hyvä, ja niin kuin hyvät yleensä, kiireinen viikko. Olen ahminut kunnolla vain kerran, ja silloinkin (röyhistää rintaansa) se jaffakeksipaketti säilyi. Eli ei ollut hirveän paha sessio, jos nyt ei ollut kivaakaan. Sitä paitsi, ne keksit alkavat olla paitsi kovia, myös loppu, mikä tarkoittaa sitä, että olen hyvin lähellä kokonaisen keksipaketin syömistä ei-ahmimalla ehkä siinä puoleentoista vuoteen. Jeah!

Sitten se pohdinta. Olen onnistunut pitämään muutaman mietiskelytuokion kaiken maailman härdellien joukossa, ja se on auttanut työntämään ahminta- ja anorektisia ajatuksia vähän lähemmäs absurdius-kategoriaa minne ne todella kuuluvat. En suoraan sanoen muista, millaista on olla miettimättä kaloreita tai ahmintaa, tai olla ahdistumatta jos vaakaa ei ole tai se näyttää edelliskertaa enemmän. Tai skitsoamatta jos näkee sivuprofiilinsa tai olla vetämättä massua sisään 3/4 ajasta ynnäs muuta. Minulla on tuhat typerää uskomusta jotka tiede on todistanut vääräksi mutta joista pidän kiinni kaiken varalta, ja ylipäätään käyttäydyn kuin idiootti tämän kanssa. Näiden kanssa kannattaa juuri nyt ehkä vain jatkaa eloaan niin kuin tähänkin asti. Mutta ruuan sylkeminen, ne mainostetut vapaankaupan lääkeaineet, yölliset paniikkitreenit, ahmintalastit ja se, että ylipäätään huoraan tälle sairaudelle vailla mitään estoja aina kun vähän ahdistaa, sen kanssa minun ei pitäisi elää.

En halua tai edes osaa lopettaa laihduttamista, koska olen mielestäni kuvottavan lihava (olkoonkin etten minkään oikean mittapuun mukaan ylipainoinen). Jos en voi lopettaa laihduttamista, on hiukka kyseenalaista pystynkö lopettamaan ahmimista. Jos en voi lopettaa ahmimista, en usko tiukan paikan tullen lopettavani ahmituista eroon hankkiutumista. Enkä käsitä, mistä repisin jaksamista muuttaa tapojani niin täysin, että voisin jättää tämän pois. Olen tottunut elämään tämän kanssa, tämä on turvallista, tämän kuvion tunnen. En kuole siihen. Sen sijaan tasaisesta, normaalista, ei syömisen ympärillä pyörivästä elämästä minulla on kokemusta vain satunnaisista oikein hyvistä kausista, eikä mietteet silloinkaan koskaan ole olleet kaukana. Mitä jos leikin normaalia puoli vuotta, ja koko sairaus räjähtää sen jälkeen totaalisesti käsiin? Nyt se on sentään suurimman osan ajasta suunnilleen hallinnassa. Ja mitä lähtökohtia tässä ylipäätään on muuttua kun maalaan piruja seinille ja pyörin kuin puolukka tekemättä asialle mitään. Mikä ihme tässä on niin pelottavaa? Jos lihoisin kymmenen kiloa mutta voisin elää normaalimmin, mitä väliä?

Paitsi, että mieluummin skitsoan loppuikäni, kunhan en liho kymmentä kiloa. Siinä se ongelma taitaa olla.

(Voi vittu mikä luuseri olenkaan.)

Lisämietiskelyä asiasta ilmeisesti kaivataan vielä.

Itsepäisyyspäivää!

Voi Veera mikä tekniikan ihmelapsi oletkaan, ei edes ollut 50. krijoitus lähelläkään kun tämä nerokas blogipiste laskee hallintapaneelissa kai muokatut mukaan tai jotain. Ja julkaisee tekstin sillä päiväyksellä jona on aloitettu, niin. Mikä ei ole kivaa, koska avaudun tässä koneella niin epämääräisinä aikoina, että katson yleensä parhaaksi miettiä hetken unilla ja jatkaa sitten. Sitäpaitsi, minua potuttaa kroonisesti kuvien asettelu jota rämplään uusiksi parhaimmillaan kolmesti, joten muokatut mukaanlukien pitäisi olla pitkälti yli viidenkymmenen. Äh uudestaan.

No mutta. Tykkään itsenäisyyspäivästä, joten eilen oli hyvä päivä. Satuin löytämään mieskuoron esiintymässä (niin, tykkään myös mieskuoroista), ja kuuntelin fiiliksissä takapenkissä asiaankuuluvalla paatoksella laulettuja Suomilauluja. Pakko oli avata silmät välillä ja mulkaista pahasti kun mummot vieressä ryhtyivät supisemaan, mutta muuten nautin siitä kovasti. Ilta lounaineen ja muine perinteineen ei mennyt ihan putkeen, siinä konvehtirasia ja linnanjuhlat -kohdassa mopo vierähti vähän penkan puolelle, muttei pahasti. Riittävästi kuitenkin, että tänä aamuna harmitti, joten tämä sunnuntai kulunee teelinjoilla. Jos ehkä onnistun välttämään nyt harjoittelun jälkeen ruokahetket.

Nyt on kiva, jotenkin harmiton olo. Ei tee mieli tehdä mitään typerää, vaikka ensi viikko näyttää tyypilliseltä ranteiden anatomian tutustumiskierrokselta tentteineen ja palautuspäivineen. Tekisi mieli vain jammailla kotona, ehkä siivoilla vähän, no voisihan niitä tenttimatskujakin vilkaista, tapitella ikkunasta lunta..

Hyviä nämä uudet särkylääkkeet.

Äh?

Tämä on ilmeisesti vähän speshöl tämä blogspotin ohjelma, vai miksi muuten se laittaa julkaisupäiväksi tekstin kirjoituspäivän. Korjatkaa nyt joku jos julkaisin tuon tajuamattani eilen, mutta mielestäni tänään (siis hetkinen ööh) kun en iltayöstä eilennä jaksanutkaan kirjoittaa sitä loppuun. Onpaonpa.

Voiko ihmiselle antaa ranskanleipää?

Tein suunnitelman ahmimislastista eroon hankkiutumiseksi. (Eli se on edelleen koskemattomana tuossa lattialla, hurraa!) Piparit laitan keittiöön kämppisten syötäväksi, tuplaDominopäck päätyy joihinkin nyyttäripikkujouluihin joihin poikkean jollain syyllä, murot lyön jonkun nälkäopiskelijasisaruksen ruokakassiin viikonloppuna tai vien"kauppamatkalla" poiketessa kaverille ja "unohdan" sinne jos ei mahdu laukkuun. Sitten jää ranskanleipä. Sitä nimittäin en tunnusta kenellekään ostaneeni. Jos olisi oikea pakastin, olisin jättänyt vieras-köyhäritari-varaksi, mutta suuressa vitutuksessa ja ihan pahoista ajatuksista rangaistakseni päätin syödä sen niin kuin ihmiset tekee.

Paitsi, että inhoan ranskanleipää.

Tai en tietenkään inhoa sen makua, mutta se on juuri sitä tyhjää hiilihydraattimössöä jota edes terkkarit ei suosittele syötäväksi (mieluummin jos sulle vaikka maistuis ruisleipä). Se on niin turhaa jo olemassaankin. Onhan se taivaallista juu, paahdettuna ja hunajalla tai hillolla, a vot. Mutta ehkä viimeinen, jota oikeasti söisin, siis ihan terveimpinäkään kausina (tai silloin varsinkaan). Ähmh. No hyvä, ranskis siis syödään, tai syötiin jo puoliksi, ja nyt on paha olo. Ehkä muistan olla ostamatta ei-syötäviä taas vähän aikaa. Siitä tuli otsikkokin. Kaverit jutteli voiko koiralle antaa makaronilaatikkoa vai sairastuuko se (aloittelevan koiraihminen oli jättänyt lootanjämät jäähtymään ja haukku oli vienyt). Ihminen kyllä saattaa sairastua ranskanleivästä. Ainakin ummetukseen, luulisin.

50. päänauonta

Paasto on pannassa. Flunssakuumeilu ei loppunut vielä eilenkään joten lopetin. Virhearvio, olisin 'syönyt' varmaan terveemmin jos olisin paastonnut. Nojokatapauksessa, tein ruokasuunnitelman palatakseni normaaliin syömiseen, se kusi sukille jo ennen kuin pääsin nukkumaan eilen. Tänään olen syönyt vehnäleseitä jogurtilla, kilon mandariineja ja jaffakeksin (ostin paaston lopettamisen kunniaksi paketillisen jaffakeksejä joulukalenteriksi, sääli että ne ovat kyllä aatoksi joko kovia tai ahmittu). No mut.

Ei suoraan sanoen ole mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin. Olen istuskellut vapaa-aikani nurkassa itkua vääntäen, hokemassa itselleni ettei haittaa että olen läski, itsekuriton luuseri ja syömäri, kädet ristissä selän takana etten raapisi massumakkaroitani liiaksi.Että voin ihan hyvin tykätä itsestäni silti. Haluaisin harkkoihin tai salille tai juoksemaan ja kuluttamaan sairaskaakaot ja muut mitä sisääni on mennyt. Mietiskelystä eli meditaatiosta - johon yleensä käytän aikani neuroilun sijaan- ei tule mitään. Jokainen yritys päättyy siihen etten sittenkään oikeastaan ihan täysin ole tyytyväinen kroppaani. Enkä olekaan. Pidän liian montaa osaa itsestäni rumana jotta tätä voisi sanoa tyytyväisyydeksi. Joten voin rauhassa lopettaa tämän normaalius-tasapainoisuus-tyytyväisyys-valehtelun vaikka nyt.

Miksi sitten en tee asialle jotain? Miksen muuttaisi asioita joista en pidä? Tekeekö laihduttaminen minusta häiriintyneen? Vain siksikö, että olen ollut häiriintynyt? Eikö sitä saatana aikuinen ihminen voi itse päättää painaako viisi kiloa liikaa vai liian vähän! Ja enkö ole tähän mennessä päättänyt riittävästi hankalia asioita, ettei tähän pitäisi kaatua koko elämän. Kyllä/Ei. Vitun vaikeaa.

Paitsi etten oikeasti ole kovin hyvä mitä tulee painoasioiden päättämiseen. Ostin tänään ahmintalastin. Menin kauppaan, keräsin asioita, maksoin käteisellä. Vain ahmiakseni kaiken. Mieleni ei tee mitään, mutta ruokasuunnitelman kömmähtäminen (siis jätin syömättä mitä oli tarkoitus. Mistäpä en pimahtaisi. Kivaa) ja liian monet tulevat pikkujoulut ja ties mikä seliseli otti yli. En ahminut, vielä ainakaan. Rapisevan kassin avatessani tajusin, etteivät nämä murot ja ranskanleipä ja piparit ja muut kaverit jäisi uumaani leventämään, siinä paljon päässä kieppui. Session loppuessa vatsa olisi yhtä tyhjä kuin aloittaessa. Laitoin kassin kiinni, tulin koneelle pelaamaan pasianssia ja kuuntelemaan Reamonnia. Söin pari mandariinia lisää. Siinä se mytty nyt kököttää lattialla.

Juuri näin vimekertainen alamäkeni alkoi. Silloin tosin en sulkenut kauppakassia. Toivon, että sillä on väliä.

Maanantai sopii joulukuun ensimmäiseksi

Silmiä särkee koska piilarit kuivuu koska pidän niitä liian pitkään, päätä särkee koska koulujutut seisoo ja ahdistaa, polvea särkee koska olen niin mummo ja kordinaatioltani paska että kaaduin sille viime viikolla, sielua särkee kun se ei saa ei viinaa eikä edes kahvia tai buranaa.

Eikä ajatus kulje, nyt en enää keksi miksi. Ehkä tosiaan söin jotain pilaantunutta. Se maito nimittäin tuli tänään vastaan purkista, ja muutti viemäriverkostoon. Ja juoksen edelleen vessassa (siltä varalta että halusitte tietää).

Kolme viikkoa jouluun. Kolme viikkoa takelleltavana vetämättä itseään piippuun. Sitten olisi kaksi viikkoa takelleltavana syömättä itseään kiikkuun.

Luojan kiitos en kirjoita runoja. Enää.