Tein suunnitelman ahmimislastista eroon hankkiutumiseksi. (Eli se on edelleen koskemattomana tuossa lattialla, hurraa!) Piparit laitan keittiöön kämppisten syötäväksi, tuplaDominopäck päätyy joihinkin nyyttäripikkujouluihin joihin poikkean jollain syyllä, murot lyön jonkun nälkäopiskelijasisaruksen ruokakassiin viikonloppuna tai vien"kauppamatkalla" poiketessa kaverille ja "unohdan" sinne jos ei mahdu laukkuun. Sitten jää ranskanleipä. Sitä nimittäin en tunnusta kenellekään ostaneeni. Jos olisi oikea pakastin, olisin jättänyt vieras-köyhäritari-varaksi, mutta suuressa vitutuksessa ja ihan pahoista ajatuksista rangaistakseni päätin syödä sen niin kuin ihmiset tekee.
Paitsi, että inhoan ranskanleipää.
Tai en tietenkään inhoa sen makua, mutta se on juuri sitä tyhjää hiilihydraattimössöä jota edes terkkarit ei suosittele syötäväksi (mieluummin jos sulle vaikka maistuis ruisleipä). Se on niin turhaa jo olemassaankin. Onhan se taivaallista juu, paahdettuna ja hunajalla tai hillolla, a vot. Mutta ehkä viimeinen, jota oikeasti söisin, siis ihan terveimpinäkään kausina (tai silloin varsinkaan). Ähmh. No hyvä, ranskis siis syödään, tai syötiin jo puoliksi, ja nyt on paha olo. Ehkä muistan olla ostamatta ei-syötäviä taas vähän aikaa. Siitä tuli otsikkokin. Kaverit jutteli voiko koiralle antaa makaronilaatikkoa vai sairastuuko se (aloittelevan koiraihminen oli jättänyt lootanjämät jäähtymään ja haukku oli vienyt). Ihminen kyllä saattaa sairastua ranskanleivästä. Ainakin ummetukseen, luulisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti