Ehkä 50. teksti (?)

Varoitan jo etukäteen, seuraa Ankaraa Pohdintaa.

Ehkä kuulumisia kuitenkin ensin. Nyt on hyvä, ja niin kuin hyvät yleensä, kiireinen viikko. Olen ahminut kunnolla vain kerran, ja silloinkin (röyhistää rintaansa) se jaffakeksipaketti säilyi. Eli ei ollut hirveän paha sessio, jos nyt ei ollut kivaakaan. Sitä paitsi, ne keksit alkavat olla paitsi kovia, myös loppu, mikä tarkoittaa sitä, että olen hyvin lähellä kokonaisen keksipaketin syömistä ei-ahmimalla ehkä siinä puoleentoista vuoteen. Jeah!

Sitten se pohdinta. Olen onnistunut pitämään muutaman mietiskelytuokion kaiken maailman härdellien joukossa, ja se on auttanut työntämään ahminta- ja anorektisia ajatuksia vähän lähemmäs absurdius-kategoriaa minne ne todella kuuluvat. En suoraan sanoen muista, millaista on olla miettimättä kaloreita tai ahmintaa, tai olla ahdistumatta jos vaakaa ei ole tai se näyttää edelliskertaa enemmän. Tai skitsoamatta jos näkee sivuprofiilinsa tai olla vetämättä massua sisään 3/4 ajasta ynnäs muuta. Minulla on tuhat typerää uskomusta jotka tiede on todistanut vääräksi mutta joista pidän kiinni kaiken varalta, ja ylipäätään käyttäydyn kuin idiootti tämän kanssa. Näiden kanssa kannattaa juuri nyt ehkä vain jatkaa eloaan niin kuin tähänkin asti. Mutta ruuan sylkeminen, ne mainostetut vapaankaupan lääkeaineet, yölliset paniikkitreenit, ahmintalastit ja se, että ylipäätään huoraan tälle sairaudelle vailla mitään estoja aina kun vähän ahdistaa, sen kanssa minun ei pitäisi elää.

En halua tai edes osaa lopettaa laihduttamista, koska olen mielestäni kuvottavan lihava (olkoonkin etten minkään oikean mittapuun mukaan ylipainoinen). Jos en voi lopettaa laihduttamista, on hiukka kyseenalaista pystynkö lopettamaan ahmimista. Jos en voi lopettaa ahmimista, en usko tiukan paikan tullen lopettavani ahmituista eroon hankkiutumista. Enkä käsitä, mistä repisin jaksamista muuttaa tapojani niin täysin, että voisin jättää tämän pois. Olen tottunut elämään tämän kanssa, tämä on turvallista, tämän kuvion tunnen. En kuole siihen. Sen sijaan tasaisesta, normaalista, ei syömisen ympärillä pyörivästä elämästä minulla on kokemusta vain satunnaisista oikein hyvistä kausista, eikä mietteet silloinkaan koskaan ole olleet kaukana. Mitä jos leikin normaalia puoli vuotta, ja koko sairaus räjähtää sen jälkeen totaalisesti käsiin? Nyt se on sentään suurimman osan ajasta suunnilleen hallinnassa. Ja mitä lähtökohtia tässä ylipäätään on muuttua kun maalaan piruja seinille ja pyörin kuin puolukka tekemättä asialle mitään. Mikä ihme tässä on niin pelottavaa? Jos lihoisin kymmenen kiloa mutta voisin elää normaalimmin, mitä väliä?

Paitsi, että mieluummin skitsoan loppuikäni, kunhan en liho kymmentä kiloa. Siinä se ongelma taitaa olla.

(Voi vittu mikä luuseri olenkaan.)

Lisämietiskelyä asiasta ilmeisesti kaivataan vielä.