Ongelman kohtaaminen on ainoa keino siitä eroonpääsemiseksi

Tilitystä, lukekoon ken jaksaa.

Yritän kohdata syömishäiriöni. Olen pakoillut sitä, alistunut sille, etsinyt ja löytänyt sen, elänyt sen sanelemassa todellisuudessa ja leikkinyt ettei sitä ole olemassa. Ei ole auttanut, enkä yrityksistä huolimatta ole päässyt tavoitteeseeni, siihen, ettei syömishäiriölläni ole väliä. Ettei sillä olisi riittävästi otetta elämääni jotta sillä todella olisi merkitystä. Nyt sillä on merkitystä. Paljon.

Inho kroppaa kohtaan on yksi keskeinen asia. En halua vähääkään hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on. Mikä tässä nyt olisi pakko ymmärtää, on etten pystyisi ylläpitämään mitään muutakaan lookia. Ahmiminen, kahvi plus sokeriton energiajuoma plus viinakset pääasiallisina nesteenlähteinä, valvominen, liika sokerinsyönti (silloin kun en ole katkolla siis), huonot yöunet ja niitä korvaavat kipulääkkeet ovat kombinaatio jolla ei kauheasti kaunistuta.

Toinen inhokki on elämäni yleinen ällöhedonismi. Sh:n pakoilu on mukaoikeuttanut ei-oo-pakko-jos-ei-taho -asenteen öbaut kaikkeen. Ei oo pakko lähteä lenkille, ei oo pakko jättää sokeripaskaa ostamatta, ei oo pakko olla välillä vähän nälkänen jos ei taho. Ja ihan oikeasti, ei ole tervettä se. En ole sohvalöllyrä joka hokee sitkun ja mutkun ja elää ihanne-elämäänsä kuvitelmissaan. Mutta siihen suuntaan tämä huolestuttavasti on menossa. Asia jota ihan oikeasti kaipaan syömishäiriössä on, että pitäisi ei kuulunut sanavarastoon. Elkääkä menkö ymmärtämään tätä väärin, se oli helkkarin pahaa aikaa se, oli kuulista aika moni kateissa. Mutta haluaisin tämän hohhailun joka tuli sh:n päättäväisyyden tilalle silti katoavan helvettiin elämästäni. En halua selitellä joskus olleilla pahoilla oireilla yhtään mitään. Ne on menneet. Piste.

Masterplan asian suhteen on kehkeytymässä, siitä myöhemmin. Nyt ei jouda istumaan koneella pidemmälti.