Ongelman kohtaaminen on ainoa keino siitä eroonpääsemiseksi

Tilitystä, lukekoon ken jaksaa.

Yritän kohdata syömishäiriöni. Olen pakoillut sitä, alistunut sille, etsinyt ja löytänyt sen, elänyt sen sanelemassa todellisuudessa ja leikkinyt ettei sitä ole olemassa. Ei ole auttanut, enkä yrityksistä huolimatta ole päässyt tavoitteeseeni, siihen, ettei syömishäiriölläni ole väliä. Ettei sillä olisi riittävästi otetta elämääni jotta sillä todella olisi merkitystä. Nyt sillä on merkitystä. Paljon.

Inho kroppaa kohtaan on yksi keskeinen asia. En halua vähääkään hyväksyä ulkonäköäni sellaisena kuin se on. Mikä tässä nyt olisi pakko ymmärtää, on etten pystyisi ylläpitämään mitään muutakaan lookia. Ahmiminen, kahvi plus sokeriton energiajuoma plus viinakset pääasiallisina nesteenlähteinä, valvominen, liika sokerinsyönti (silloin kun en ole katkolla siis), huonot yöunet ja niitä korvaavat kipulääkkeet ovat kombinaatio jolla ei kauheasti kaunistuta.

Toinen inhokki on elämäni yleinen ällöhedonismi. Sh:n pakoilu on mukaoikeuttanut ei-oo-pakko-jos-ei-taho -asenteen öbaut kaikkeen. Ei oo pakko lähteä lenkille, ei oo pakko jättää sokeripaskaa ostamatta, ei oo pakko olla välillä vähän nälkänen jos ei taho. Ja ihan oikeasti, ei ole tervettä se. En ole sohvalöllyrä joka hokee sitkun ja mutkun ja elää ihanne-elämäänsä kuvitelmissaan. Mutta siihen suuntaan tämä huolestuttavasti on menossa. Asia jota ihan oikeasti kaipaan syömishäiriössä on, että pitäisi ei kuulunut sanavarastoon. Elkääkä menkö ymmärtämään tätä väärin, se oli helkkarin pahaa aikaa se, oli kuulista aika moni kateissa. Mutta haluaisin tämän hohhailun joka tuli sh:n päättäväisyyden tilalle silti katoavan helvettiin elämästäni. En halua selitellä joskus olleilla pahoilla oireilla yhtään mitään. Ne on menneet. Piste.

Masterplan asian suhteen on kehkeytymässä, siitä myöhemmin. Nyt ei jouda istumaan koneella pidemmälti.

Möröt eivät halua pysyä kaapissa

Lipsahtelee. En meinaa itsekään huomata pikkuisia juttuja, jotka pitäisi napata ja nitistää jo ennen kuin ne alkavatkaan. En haluaisi huomata, houkuttelisi päästää ne vapaaksi. Jos nyt jätän tämän syömättä. Jos en ottaisikaan aamupalaa. Jos keikkaisin vielä pikku lenkin ennen kotia. Jos paastoaisin vähän aikaa niin turvottaisi vähemmän. En minä ole laiha, ihan hyvin niin voi tehdä. En ole, katso nyt, tuokin on niin paljon laihempi. Kaikki ovat niin paljon laihempia. Kyllä tän treenin jaksaa vaikkei söisikään nyt. Kyllä jaksaa, koska voisit hitto vie laihtua aika paljon.

Tekisi mieli etsiä rutiinit, tehdä säännöt. Ottaa kiinni jostakin eikä sätkiä "syö kun on nälkä - yritä olla syömättä kun ei ole" -epämääräisyydessä. Saada jotain konkreettista, näitä syödään, näitä ei, tällöin syödään, tällöin ei.

Tiedän, etten saa tehdä sääntöjä. En saa jättää syömättä kun on oikeasti nälkä. Mutta kaikki tämä läski, kaikki rumuus, kaikki tämä liika, miten ihmeessä sen kanssa tullaan toimeen keväisin?

Rumaa

Oloni on huono. Ruma, harvinaisen ruma. Vaikka käsitänkin mistä naurettavan pienestä sattumuksesta tämä alemmuudentunto ehkä lähti, jaksan silti yllättyä siitä miten rajuna se paiskautuu päälle. Hyvät "olet riittävä juuri sellaisena kuin olet" / "kaikki ovat kauniita omalla tavallaan" / "annetaan jokaisen kukan kukkia" -blaablaat lensivät ikkunasta ulos, ja tilalle on hypännyt vanha inho vartaloani, kasvojani, itseäni ja yleistä olemustani kohtaan mistä lie mieleni kompostista. Syistä joita en tässä nyt käy ruotimaan en näe itsessäni kaunista siinä missä sitä jopa pitäisikin olla, enkä muissa muuta kuin itseäni parempaa. En nyt.

Kaikki on taas rumaa. En jaksa edes välittää siitä ettei sen pitäisi olla minulle totta. En halua olla tässä vartalossa. Enkä tässä mielessä.

Tasapainolaudalla itsetunto

Yliopistokaupunki kutsui ja ollaan taas Miehekkeen kämpillä. Koristin täällä asuntoa yksinäni viikon kun Mieheke jäi lopettelemaan urakkaa vanhaan kotikaupunkiin vanhalle pomolle ja minä tulin takaisin tänne huomattavasti siedettävämpään hommaan. Työ on tosiaan kivaa, pakottaa ylös aamuvarhaisella ja on fyysistä mikä tekee syömisestä vähän helpompaa. Ehkä kiitos sille selvisin yksinolostakin suht hyvin. Silti itsetunto on tehnyt syöksykierrettä, läskiahdistus ottaa koko ajan suurempia mittoja, ja jollen söisi jokaista ateriaa joko Miehekkeen kanssa tai autossa (pirun pitkät työmatkat, kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun pakko on syödä ettei pyörry) oksentaisin varmaan useamman kerran päivässä. Turvaruoat alkavat olla mennyttä, mikään ”synnitön”, kurkut, porkkanat, näkkäri jne ei maistu, tai jos maistuu, kilon kerta-annoksina.

Mikä hitto kesässä on niin vaikeaa? En ole edelleenkään vetänyt uikkaria päälle kertaakaan, eikä ole suunnitelmissakaan sen puoleen, typerää. Valo ja puolipukeiset ihmiset saavat tuntemaan itsensä niin... rumaksi.