Kuulumiskoonti

Että muutoksista. Syöminen ehkä suurimpana, en syö paljoakaan, tai siis syön, mutta määrällisesti vähän. Kevään flunssan jälkeen mikään ei maistunut, ja olin kesällä vielä uuteen otteeseen kipeänä, joten syöminen jäi närkkimismoodiin. Tämän myötä heitin hyvästit kaikelle dieettipaskalle, maha menee muutenkin sekasin kaikesta, saati sitten värjätystä vedestä avec ksantaanikumi. Ja sillä ruualla oikeasti pärjää vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Laihuuden ihannointi on edelleen vipvieras, mutta horisontti tuntuu vaakasuoremmalta kuin ennen.

En halua lietsoa sairautta Miehekkeenkään takia. Aiemmin suhde ei sinäällään ollut sairauden yli menevä prioriteetti, tungin ne tyynesti samaan lokeroon elämässäni, vaikken halua satuttaa Miehekettä. Olen alkanut tajuamaan miten tärkeä suhde on minulle. En lähtisi enää. Pitkään tuntui siltä, ettei syömisongelmani ole Miehekkeen asia, nyt ajatus tuntuu absurdilta. Tottakai se on. Miehekehän käytännössä elää kanssani. Jos minulla on ongelma, hänellä on ongelma. Enkä halua kaataa tätä häneen. Hän on tärkeämpi.

Ei-pääperäisen terveysongelmani kanssa lähti menemään paremmin. Hävinnyt se ei ole minnekään, ja tekee säännöllisin väliajoin olemisesta inhottavaa, mutta ei joka päivä niinkös keväällä. Ehkä tästä johtuen suhtaudun siihen vähän paremmin. Siinä missä keväällä tuhersin itkua keskellä katua tai tuijotin lasittuneesti ikkunasta miettien kohtaloani ynnä muuta kehittävää, alan nyt olla sujut sen kanssa että minulla saattaa ei siis välttämättä ole kohtalaisen siedettävänlaatuinen reumatauti, ja jos näin on, sen kanssa eletään kun ei siihen yleensä kuollakaan.

Et näin. Mikä ei ole muuttunut, en edelleenkään ole saanut juuta tai jaata sille mikä kropassa tarkalleen ottaen mättää. Ei sillä että olisin sitä hakenutkaan, lääkärin kanssa todettiin että kattellaan, ja lupasin palata asiaan jos en enää pärjää. Meinaan kuitenkin muuttaa kun kakku tässä opinahjossa päättyy, joutuu ettiin uuden lekurin yhtä kaikki. Tutkii sitten.

Tein myös keväällä kaiken sen flunssailun keskellä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: vein kamani vihdoin pois vanhemmiltani. Miksi se on iso diili? Siksi, että olen kuunnellut vuosia närkkimistä kaikki komerot täyttävistä (= seitsemän muuttolaatikkoa) roinistani, joita en ilmeisesti ikinä aio rahdata mukanani ja jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään säilyttämisen arvoista. Vuokrasin velipojalta varastotilaa ja vein loput Miehekkeelle, kaiken lukuun ottamatta tauluvauvakuvaa, äitini omimaa vehkaa ja kiitoskorttia ylppäreistä. Siinä kaikki mitä jätin vanhemmilleni, käskin heittää takkaan jos vielä löytyisi jotain. Alkaen ekaluokan piirrustuksista aina heidän levysoittimeensä ostamiini älppäreihin, kaikki. Vedin tämän kunniaksi ahdistuskännit, mutta krapulan jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Nyt menen vanhemmilleni vierailijana, en siksi, että heillä olisi enää mitään minulle kuuluvaa. Mielettömän vapauttavaa (olen muuten vieläkin auki sen äiti ja mä -stoorin, se on ehkä täsä tulossa).

Aloitan taas innolla uusia projekteja, neulon, söherrän askartelua, järkkään kämppää. Syksy on ihana, silloin pystyy nukkumaan, ei ole päätäsärkevän valoisaa eikä lehdissä tuputeta ällöimeliä kesäartikkeleita. Kun sietäisi tätä kylmää paremmin, tää ois tosikin kivaa.

Tasapainolaudalla itsetunto

Yliopistokaupunki kutsui ja ollaan taas Miehekkeen kämpillä. Koristin täällä asuntoa yksinäni viikon kun Mieheke jäi lopettelemaan urakkaa vanhaan kotikaupunkiin vanhalle pomolle ja minä tulin takaisin tänne huomattavasti siedettävämpään hommaan. Työ on tosiaan kivaa, pakottaa ylös aamuvarhaisella ja on fyysistä mikä tekee syömisestä vähän helpompaa. Ehkä kiitos sille selvisin yksinolostakin suht hyvin. Silti itsetunto on tehnyt syöksykierrettä, läskiahdistus ottaa koko ajan suurempia mittoja, ja jollen söisi jokaista ateriaa joko Miehekkeen kanssa tai autossa (pirun pitkät työmatkat, kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun pakko on syödä ettei pyörry) oksentaisin varmaan useamman kerran päivässä. Turvaruoat alkavat olla mennyttä, mikään ”synnitön”, kurkut, porkkanat, näkkäri jne ei maistu, tai jos maistuu, kilon kerta-annoksina.

Mikä hitto kesässä on niin vaikeaa? En ole edelleenkään vetänyt uikkaria päälle kertaakaan, eikä ole suunnitelmissakaan sen puoleen, typerää. Valo ja puolipukeiset ihmiset saavat tuntemaan itsensä niin... rumaksi.

Rauha maassa ja Veeralla vähän parempi tahto

Kiitos kaikki ketkä tulitte lukemaan. Olen saanut uuden lukijankin, kiitos ja kumarrus. En meinaa saada aloitettua mistään kun on yli kaksi viikkoa ollut taukoa blogimaailmasta. Meinasin tulla vain töksäyttämään blogin olevan lomalla. Pääni kannalta vaan nyt ei ole lainkaan hyvä aika taukoilla, joten yritän järkkäillä nettiä siten että annan kuullua itsestäni useammin kuin kahden viikon välein. Haluaisin muuttaa blogin ulkoasunkin, vanha tympiinnyttää, ja pitäisi viimein käydä läpi blogit joita luen ja joita en lue ja laittaa edelliset näytille. Mikä siinäkin on vaikeaa, kertoa mitä seuraa?

Mutta kuulumisia. En tee mitään. Makaan Miehekkeellä ja hakkaan pasianssia, nukun. Tämä oli ihan hyvä siirto, tihrustelin toissa viikon itkua, hajoilin nukkumattomuuteen ja söin kun Mieheke muistutti ja silloinkin paskasti. Viimeisen suhteen meno ei kyllä ole muuttunut, kaikki meinaa tulla ylös sitä mukaa kun saan alas, mutta syödään Miehekkeen kanssa kaksi kertaa päivässä yhdessä joten kyllä tässä tolpillaan pysyy. Eikä tämä niin dramaattista ole, jos jaksaisin säätää pääni kanssa niin kuin pitäisi, saisin syötyä varmaan ihan kivasti eikä tarvitsisi oksennella niitä lakupatukoita (niistä on tulossa hitti) mutta kun ei jaksa. Niinpä hajoilen ylimääräiseen näkkäriin tai vedän jälkiruokakastiketetran iltapalaksi ja puklailen jos Mieheke ei ole kotona.

Eniten ei edes vituta kaikki eli syöminen, vaan ihan yleisesti se, etten jaksa. En käsitä mikä nyhvötys tähän nyt piti kesän alkuun kiskaista. Keväästä olisi voinut selvitä paremmin. Päässä kiertää laihdutus, reidet ja vatsa saavat raapimaan itseään enkä taaskaan kehtaisi hortoilla Miehekkeen nähden alasti. Mutta ei jaksa tehdä asialle mitään. Vittu kun viitsisi, niin varastaisi jostain ison nosturin, hivaisi sillä itsensä jaloilleen ja paukuttaisi vielä pari kertaa pään seinään että varmasti jäisi liiat mietteet miettimättä.

Kalteva keskitie

Yllätys-yllätys, Miehekkeen vierailusta jäi pienoinen ahminta päälle (vaikkas oli älyttömän ihanaa ja möllötettiin vaan karkkia syöden mikä teki hyvää, olisi luullut riittävän mutta ei). Tässä on syömisten kanssa aika mennyt tasaisesti alas kieppuessa, ja kun viimein sain otetta mistään, vaaka oli ehättänyt lukemiin jotka ovat tuttuja niistä pahemmista painajaisista. Ei ole tämän huoneen seinät taas vähään aikaan sellaista skitsonäytöstä nähneetkään. Pulssin tasaannuttua en ole syönyt juurikaan mitään, vähän hapankorppua ja kurkkua kun hatuttaa taas niin vietävästi.

Mutta päätin nyt ruotuun palattuani ottaa lehmää sarvista ja yrittää taas hetkeksi lopettaa tämän pelleilyn. Tänään en syö kun ei haluta, mutta huomiselle minulla on hieno, tervehenkinen ja täysipainoinen ruokasuunnitelma odottamassa, ja tarkoitus olisi nyt helmikuun ainakin suunnitella päivän ruuat etukäteen. Mutta varsinainen pommi tulee tässä: käväisin katsomassa energy.netistä energiantarpeeni, jonka heidän mukaansa pitäisi olla 2200 kcal (mitäv...!!!) , eli, huomenna pitäisi syödä semmoinen paritonninen. Se on muuten ihan helvetikseen ruokaa. Paitsi jos on ahmimiskohtaus.

En ole ihan varma onko tämä sitteskään hyvä ajatus. Osaan syödä vähemmän, ja osaan syödä aika tavalla enemmän kuin 2000 kaltsukkaista, mutta en käsitä miten saan sen skitsoamatta alas vatsaani joka alkaa kohta kerätä onnitteluja ja kyselyjä lasketusta ajasta, päätymättä yhdelläkään päivän ruokakerroista (joita muuten on kuusi) ahmimaan. Kai tässä on alettava ihmiskokeilemaan miten saisi määrät pysymään suunnitellussa ja syödyn ruuan sisällä ja pään riittävän tyhjänä ettei mene kalorienlaskenta taas ihan neuroottiseksi.

Vaan en ole edelleenkään laihiksella. Olisi tosi fantsua jos syömisten tasaaminen veisi pahinta turvotusta mennessään, mutta onnistuin päättämään järkytyksestä huolimatta, että varsinainen laihdutus alkaa aikaisintaan maaliskuussa. Ellei ihan romahda katto niskaan. Hah! Siitäs sait, ilkeä peilipeikko. Läskit pysyy.

Jääkaapissani asuu pieniä tonttuja jotka laittavat ruokaani lihotusainetta

Minusta alkaa tuntumaan, että minulla on laihtumiseen jonkin sortin fiksaatio (Sherlock...). Ei siinä mitään, tykkäisin olla laiha ja käytän laihtumiseen epäterveitä keinoja eikä se ole hyvä ja näin, mutta minusta alkaa tulla paranoidi. Olen jokaisen syömäni normiaterian jälkeen varma, että nyt painoni on noussut rakettina ja voin heittää entiselle maksipainolleni hyvästit kiitäessäni sen ohi uusiin ahdistusulottuvuuksiin. Että ruuassani oli enemmän rasvaa/sokeria mitä tahansa kuin luulin (niin, ja teen kaiken ruokani itse), etten kuluta niin paljon kuin arvelen, että vain salaperäisesti levähdän jos yritän syödä normaalisti. Paradoksaalisinta koko jutussa on, että lihon eniten rajoittaessani syömisiäni, koska se johtaa aina ahmintaan, nyt sen sijaan joulukilot ovat kohta historiaa (miten ihmeessä, en ole tehnyt mitään), ja jokainen alkanut ahmintani (joita on ollut päivän, parin välein) on päättynyt siihen, että tuijotan ruokaa ja pohdin syönkö vain nopeasti vaiko ahminko, sitten muistan luvanneeni olla laihduttamatta vaikka ahmisinkin, ahdistun, ja pienen painiskelun jälkeen lopetan.

(Antakaa anteeksi, ajatusoksennus menossa ja piste-näppylä kadoksissa.)

Siis, ahmintaongelmani helpottaa, pitkästä aikaa. Varsin odottamatonta. Minulla on ollut siinä aina kausia, ehkä se on sitä 'normaalia' (jos epänormaalissa voi olla sellaista) vaihtelua, joka tapauksessa olen siitä iloinen. En ajattelekaan sitä ihan niin paljoa. Ehkä tämä laihdutusmania on vienyt kaiken tilan päässäni. Laihduttamista sen sijaan ajattelen ehkä noin puolen minuutin välein, joten se on 1500 ja rapiat tänään. Heh, ajatus per kalori. Ei siinä hirveästi muuta kerkiäkään.

Mietin mitä tapahtuu sitten, kun tämä kolmekuukautinen on tarvottu. Olen koko ajan varmempi siitä, etten halua jäädä tähän kokoon, joten jonkin sortin kropanmuokkaus on edessä keväällä. Palaako ahmiminen silloin kuvioihin? Vai kykenisinkö tekemään tämän järkevästi (buahhah). Olisi tietty kiva ryhtyä pidempiaikaisesti miettimään jotain muutakin kuin ruokaa, mutta siihen en ehkä ole henkisesti valmis (edelliskerta päättyi ahmintaputkeen joka johti syömättömyyteen ja kyseenalaisiin laihdutuskeinoihin joka johti suolisto-ongelmiin joka johti kahden kuukauden vitutukseen). Joten jos en keskity syömään normaalisti, keskityn laihduttamiseen (jonka täytyy tämän kolmen kuukauden räpeltämisen jälkeen tuntua lomalta).