Kuulumiskoonti

Että muutoksista. Syöminen ehkä suurimpana, en syö paljoakaan, tai siis syön, mutta määrällisesti vähän. Kevään flunssan jälkeen mikään ei maistunut, ja olin kesällä vielä uuteen otteeseen kipeänä, joten syöminen jäi närkkimismoodiin. Tämän myötä heitin hyvästit kaikelle dieettipaskalle, maha menee muutenkin sekasin kaikesta, saati sitten värjätystä vedestä avec ksantaanikumi. Ja sillä ruualla oikeasti pärjää vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Laihuuden ihannointi on edelleen vipvieras, mutta horisontti tuntuu vaakasuoremmalta kuin ennen.

En halua lietsoa sairautta Miehekkeenkään takia. Aiemmin suhde ei sinäällään ollut sairauden yli menevä prioriteetti, tungin ne tyynesti samaan lokeroon elämässäni, vaikken halua satuttaa Miehekettä. Olen alkanut tajuamaan miten tärkeä suhde on minulle. En lähtisi enää. Pitkään tuntui siltä, ettei syömisongelmani ole Miehekkeen asia, nyt ajatus tuntuu absurdilta. Tottakai se on. Miehekehän käytännössä elää kanssani. Jos minulla on ongelma, hänellä on ongelma. Enkä halua kaataa tätä häneen. Hän on tärkeämpi.

Ei-pääperäisen terveysongelmani kanssa lähti menemään paremmin. Hävinnyt se ei ole minnekään, ja tekee säännöllisin väliajoin olemisesta inhottavaa, mutta ei joka päivä niinkös keväällä. Ehkä tästä johtuen suhtaudun siihen vähän paremmin. Siinä missä keväällä tuhersin itkua keskellä katua tai tuijotin lasittuneesti ikkunasta miettien kohtaloani ynnä muuta kehittävää, alan nyt olla sujut sen kanssa että minulla saattaa ei siis välttämättä ole kohtalaisen siedettävänlaatuinen reumatauti, ja jos näin on, sen kanssa eletään kun ei siihen yleensä kuollakaan.

Et näin. Mikä ei ole muuttunut, en edelleenkään ole saanut juuta tai jaata sille mikä kropassa tarkalleen ottaen mättää. Ei sillä että olisin sitä hakenutkaan, lääkärin kanssa todettiin että kattellaan, ja lupasin palata asiaan jos en enää pärjää. Meinaan kuitenkin muuttaa kun kakku tässä opinahjossa päättyy, joutuu ettiin uuden lekurin yhtä kaikki. Tutkii sitten.

Tein myös keväällä kaiken sen flunssailun keskellä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: vein kamani vihdoin pois vanhemmiltani. Miksi se on iso diili? Siksi, että olen kuunnellut vuosia närkkimistä kaikki komerot täyttävistä (= seitsemän muuttolaatikkoa) roinistani, joita en ilmeisesti ikinä aio rahdata mukanani ja jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään säilyttämisen arvoista. Vuokrasin velipojalta varastotilaa ja vein loput Miehekkeelle, kaiken lukuun ottamatta tauluvauvakuvaa, äitini omimaa vehkaa ja kiitoskorttia ylppäreistä. Siinä kaikki mitä jätin vanhemmilleni, käskin heittää takkaan jos vielä löytyisi jotain. Alkaen ekaluokan piirrustuksista aina heidän levysoittimeensä ostamiini älppäreihin, kaikki. Vedin tämän kunniaksi ahdistuskännit, mutta krapulan jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Nyt menen vanhemmilleni vierailijana, en siksi, että heillä olisi enää mitään minulle kuuluvaa. Mielettömän vapauttavaa (olen muuten vieläkin auki sen äiti ja mä -stoorin, se on ehkä täsä tulossa).

Aloitan taas innolla uusia projekteja, neulon, söherrän askartelua, järkkään kämppää. Syksy on ihana, silloin pystyy nukkumaan, ei ole päätäsärkevän valoisaa eikä lehdissä tuputeta ällöimeliä kesäartikkeleita. Kun sietäisi tätä kylmää paremmin, tää ois tosikin kivaa.

Rauhempaa

Viime viikot on menny jotenkin sumuisesti, ja näinpä heräsin nyt järkkyyn kasaan tekemättömiä ja puolitehtyjä hommia, ahdistelevaan gradun ohjaajaan ja hirveää vauhtia lähestyvään kesään jonka valmistelut kuten vaikka kämppä on pahasti puolitiessä. Tämä sai vähän vauhtia hommiin, ei yhtään riittävästi, mutta alkuun kuitenkin.

Muuten meno on ollut yllättävän säyseää. Pidän pientä päivyriä ahmimisista ja muista häröilyistä, ja vaikka sinällään tilanne on aika sama kuin ennen, määrät ja tilanteet on menneet paljon parempaan suuntaan. Vaikka syön vähemmän kuin yleensä (ei välttis hyvä mutta kun ei tee mieli nin ei tee), ahmin myös paljon vähemmän, ja se on pikemminkin sellaista huomaamatonta jatkuvaa natustamista kuin järkijättö kohtaus. Se vaan loppuu ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Ehkä se on siitä että pystyn vihdoin nukkumaan ainakin kuusi tuntia yössä jokseenkin yhtä soittoa. Mene tiedä. Mutta yleensä kunnon ressiherätys ajaa edes miettimään ahmimista, nyt päässä on yllättävän tyyntä.

Tykkään siitä.

Tervetullutta pahoinvointia

Ei tämä sitten niin kauheaa olekaan. Sattui samaan työryhmään ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tyyppi josta tykkään (kaverin esiaste tjtn), kämppä alkaa näyttää asuttavalta, ja alan harkita että jaksaisin tehdä bloginikin hyväksi taas jotain. Lisäksi päätin ottaa lainan eli päivystyksille voi sanoa hei-hei, ei tätä hommaa oikeen kestä jos hengaa öisin valveilla.

Ja laihdutus on alkanut mallikkaasti. Makkarini on jääkylmä, joten hiippailen kotosalla villasukissa teemuki kourassa mikä on hyvä kun en yleensä juo yhtään tarpeeksi. Lisäksi vatsani on skitsahtanut jostakin iltaisin jo monta päivää, tunti-pari ennen nukkumaanmenoa tulee huono olo, joten iltapala jää aika vähäiseksi. Ja juuri ILTAPALA on se mikä yleensä karkaa käsistä eniten, joten olen tyytyväinen vaikka vähän oksettaakin. Kroppa on selvästi mukana tässä missiossa! Hyvin paljon todennäköisempää on, että se on joku mäntti närästys tai menkat, mutta eipä mua haittaa olla tyytyväinen kolmeen lusikalliseen jogurttia ennen petiä.

a hard days hangover

Rauha maassa jälleen. Noustuani tietkan äärestä lysystä toissailtana soijahiutaleet päättivät ettei mahalaukussani ole tilaa niille ja litrajätskille (sille jonka jätin tunnustamatta), ja jälkimmäisen päätettyä lähteä tein pyrähdyksen tualettiin. Kämppis oli edelleen hereillä (ja todistanut aiempia ramppauksiani kyökissä joten selitykset eivät menisi läpi), joten pidättelin sotkuja sisälläni, suht hyvällä menestykselläkin. Jos ei olo olisi ollut niin paska, olisi naurattanut se miten kaksi minuuttia aiemmin mietin miten pääsisin mahani sisällöstä kivuttomasti eroon, nyt pidättelin ällöä jäätelöröyhtäisyä kaikin voimin. En lähtenyt ulos laatoittamaan vaikka se oli alunperin suunnitelma. Vessassa hikoilu palautti ajatuksia radoilleen.

Ja jos oikein miettii, ahmilla oli hyviäkin puolia. Eilisessä ruokakrapulassa söin hädin tuskin mitään ja syljin siitäkin yökötyksessä puolet pois, eikä tänäänkään ole tehnyt mieli mitään ruisleipää epäterveellisempää. Kaksi hyvää päivää voittaa yhden huonon (vaikka vielähän tässä on iltaa sössiä). Ja sitä paitsi, kaupasta ostamani ruissari (jonka ottaessani lupasin ja vannoin etten koskisi siihen ennen aamua) säästyi orgioilta. Myös yksi appelsiini ja pikkujogurtti ja vähän salaattikastiketta odottivat aamulla vielä jääkaapissa.

Mutta en käsitä mitä teen ruoan säilyttämisen kanssa. Rakastan hamstrata kaikenlaista pakastimeen, kuivajuttuja ja säilykkeitä viivotinriviin kaappiin, kerätä vierasvaroja ja erilaisia riisejä ja ruokasiemeniä ja montaa lajia maustettuja tonnikaloja ja vielä mitä, kunnes eräänä rumana päivänä... ahmin. Jos laittaisi kaapinoviin lukot ja antaisi avaimet kämppikselle joka antaisi ne käyttöön vain kun en oksenna heimlichotteessa?

Nyt stna jotan ryhtiä tähän

Tänäaamuna onnistuin viimein katkaisemaan putkea sen kriittisen parituntisen verran, jotta ehti tulla nälkä ja sen myötä pää selvitä vähän. Aika helvetinmoinen ruokakrapula, olo ja ulkonäkö on kaikin puolin paska, mutta siitähän sitä saa lisäsyytä nyt oikeasti pistää stoppi tälle perseilylle. Ja toivon mukaan myös sääliruikutukselle jota edellinen teksti hyvin edustaa... Olen saanut rangaistuksenikin: jonkun paskatulehduksen suuhuni, leukani alla möllöttää turvonnut imusolmuke (tai mikälie rauhaspatti) siitä hampaanvihlonnasta jota itkin. Suussa on ien ja ehkä hampaanjuurta tjtn tulehtunut = särky, possunaama ja vitutus. (Ja joka sanoo minun ansainneeni sen ahmimisellani saa erittäin äkäisiä haukkuja kylmäsydämisyydestään palauteboksiin.) Nyt siis näytänkin hyvinsyötetyltä possulta, joten ulkokuori ja sisus mätsäävät.

No mut joo. Olen aivan hullunväsynyt, olin aktiivisesti unohtanut miten tehokkaasti melkein viikon mittainen putki syö voimat. Ähkyssä on huono nukkua, olla valveilla, käydä ulkona, puhua puhelimessa, mitä vain. Saati tehdä treeniä tai työvuoroa, hyh helkkari. Asiaa ei paranna yhtään, että otin niinä iltoina kun seuraavana päivänä ei ollut ohjelmassa mitään hermokirurgiaa vähän turhankin paljon viiniä ollakseni syömättä (toimii, vaikken suosittele). Yritän saada pientä otetta rutiineistani nyt, jotten lipsuisi ahmimiseen uudestaan. Vaikea uskoa että alkaisin sen uudestaan, olo on niin ällö, mutta kokemus osoittaa muuta. Pieni neuroottisuus syömisessä ja nukkumaanmenoajoissa auttaa alkuun.

Muutes, se langanlaiha tyttö harkoissa hymyili nähteni ensimmäistä kertaa viime treeneissä. Ja meinasi pökrätä pian sen jälkeen (tai siis näytti siltä, heitettäisi varmaan lomailemaan jos pökräisi joten kai se on pysynyt suunnilleen tajuissaan). Ei taida olla liian kiva elämä silläkään.