Kuulumiskoonti

Että muutoksista. Syöminen ehkä suurimpana, en syö paljoakaan, tai siis syön, mutta määrällisesti vähän. Kevään flunssan jälkeen mikään ei maistunut, ja olin kesällä vielä uuteen otteeseen kipeänä, joten syöminen jäi närkkimismoodiin. Tämän myötä heitin hyvästit kaikelle dieettipaskalle, maha menee muutenkin sekasin kaikesta, saati sitten värjätystä vedestä avec ksantaanikumi. Ja sillä ruualla oikeasti pärjää vaikka söisi kaksi kertaa päivässä. Laihuuden ihannointi on edelleen vipvieras, mutta horisontti tuntuu vaakasuoremmalta kuin ennen.

En halua lietsoa sairautta Miehekkeenkään takia. Aiemmin suhde ei sinäällään ollut sairauden yli menevä prioriteetti, tungin ne tyynesti samaan lokeroon elämässäni, vaikken halua satuttaa Miehekettä. Olen alkanut tajuamaan miten tärkeä suhde on minulle. En lähtisi enää. Pitkään tuntui siltä, ettei syömisongelmani ole Miehekkeen asia, nyt ajatus tuntuu absurdilta. Tottakai se on. Miehekehän käytännössä elää kanssani. Jos minulla on ongelma, hänellä on ongelma. Enkä halua kaataa tätä häneen. Hän on tärkeämpi.

Ei-pääperäisen terveysongelmani kanssa lähti menemään paremmin. Hävinnyt se ei ole minnekään, ja tekee säännöllisin väliajoin olemisesta inhottavaa, mutta ei joka päivä niinkös keväällä. Ehkä tästä johtuen suhtaudun siihen vähän paremmin. Siinä missä keväällä tuhersin itkua keskellä katua tai tuijotin lasittuneesti ikkunasta miettien kohtaloani ynnä muuta kehittävää, alan nyt olla sujut sen kanssa että minulla saattaa ei siis välttämättä ole kohtalaisen siedettävänlaatuinen reumatauti, ja jos näin on, sen kanssa eletään kun ei siihen yleensä kuollakaan.

Et näin. Mikä ei ole muuttunut, en edelleenkään ole saanut juuta tai jaata sille mikä kropassa tarkalleen ottaen mättää. Ei sillä että olisin sitä hakenutkaan, lääkärin kanssa todettiin että kattellaan, ja lupasin palata asiaan jos en enää pärjää. Meinaan kuitenkin muuttaa kun kakku tässä opinahjossa päättyy, joutuu ettiin uuden lekurin yhtä kaikki. Tutkii sitten.

Tein myös keväällä kaiken sen flunssailun keskellä sen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: vein kamani vihdoin pois vanhemmiltani. Miksi se on iso diili? Siksi, että olen kuunnellut vuosia närkkimistä kaikki komerot täyttävistä (= seitsemän muuttolaatikkoa) roinistani, joita en ilmeisesti ikinä aio rahdata mukanani ja jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään säilyttämisen arvoista. Vuokrasin velipojalta varastotilaa ja vein loput Miehekkeelle, kaiken lukuun ottamatta tauluvauvakuvaa, äitini omimaa vehkaa ja kiitoskorttia ylppäreistä. Siinä kaikki mitä jätin vanhemmilleni, käskin heittää takkaan jos vielä löytyisi jotain. Alkaen ekaluokan piirrustuksista aina heidän levysoittimeensä ostamiini älppäreihin, kaikki. Vedin tämän kunniaksi ahdistuskännit, mutta krapulan jälkeen tuntui uskomattoman hyvältä. Nyt menen vanhemmilleni vierailijana, en siksi, että heillä olisi enää mitään minulle kuuluvaa. Mielettömän vapauttavaa (olen muuten vieläkin auki sen äiti ja mä -stoorin, se on ehkä täsä tulossa).

Aloitan taas innolla uusia projekteja, neulon, söherrän askartelua, järkkään kämppää. Syksy on ihana, silloin pystyy nukkumaan, ei ole päätäsärkevän valoisaa eikä lehdissä tuputeta ällöimeliä kesäartikkeleita. Kun sietäisi tätä kylmää paremmin, tää ois tosikin kivaa.

Tauko

Se nuhakuume räkätauti jatkui sitten neljä viikkoa. Mahtavaa. Nyt helpottaa, onneksi, töissä asiakkaat tykkää kun ei aivastele niitten päälle.

Olen harkinnut taukoa. Tai oikeastaan jo päätin pitäväni sellaisen, ainakin nyt kesän ajan, mutta heti sitten tulee fiilis että haluaisin kuitenkin kirjoittaa. Olen jonkinlaisessa kummassa luisussa, ei tunnu siltä että alkaisi mennä huonosti, mutta asiat on jotenkin epätodellisia. Pystyn syömään ihan ok kunhan en saa mitään laihuusprovoja, mutta heti jos jään pohtimaan painoani alkaa vanhat kuviot kiertää mielessä. Tästä johtuen en lue syömishäiriöblogeja nyt, imeydyn heti lähemmäs sitä jos näen toisten kirjoittavan siitä.

Harkitsin myös Miehekkeelle kertomista. En tiedä miten saisin tämän kakisteltua, mutta olisi jo aika. Kävin läpi perhejuttuja taas, ne ovat puskeneet uniin viime aikoina. Siellä on paljon ikävää jota en välittäisi miettiä. Mieheke tietää jo niin paljon, en toisaalta haluaisi kaataa tätä enempää hänen päälleen, toisaalta hän on ainut jolle näistä voisin puhua.

Mutta tällä erää toistaiseksi hei-hei. Jos fiilistä tulee, avaudun tänne, mutta muuten yritän ottaa kiinni tästä normaaliudesta nyt kun voin, ja palailen päivittämään kun jaksan ajatella tätä taas.

Hämmentävää miten paljon joskus auttaa se että menee perseelleen

Juoksuprojekti on käynnissä ja se on kivaa. Kymppi hujahtaa jo ilman suuren suurta tuskaa, vaiks olin ihan varma että hyydyn sata metriä ulko-ovesta kun en ole sitä reenannu kunnolla. Rauhottaa päätä kanssa kun viipottaa menemään polulla.

Muuten ei oo ihan niin paljon kehumista kun vois olla, juoksun lisäksi öbaut kaikki muu on aika suurta tuskaa. Ne treenit mistä ihan oikeasti tykkään on tältä kaudelta ohi, toiset siksi etten pääse enää harjottelujen takia, toiset siksi etten kestänyt niissä enää. Ei pystynyt, kerta kaikkiaan, ja aloin oleen niitten jälkeen niin paskana (henkisesti että fyysisesti) että uskoin sit lopulta ennen kun mitään sattu. Pari kertaa sai kyllä lähtee poraten kotiin, ei ole nuppi ilmeisesti ohentunut sh:n myötä yhtään. Veetyttää. Sitä rakentelee päiväänsä jo sen kummemmin miettimättä tän mukaan, laittelee tekemisiään niin ettei tarvi kontata ja puhaltaa toisten nähden ja selitellä jotain epämäärästä ja kulettaa IcePoweria ja särkylääkkeitä baarissaki laukussa.

Toisaalta (nyt kun on päässyt alkujärkytyksestä eikä nyyhkytä kurjuuttaan ihan joka ilta enää) sairasepäily on ollut ihan hyvä pudotus maan pinnalle. Ei kestä kaikkea sekoilua vaikka olisi miten kakskytjotain. Olen yrittänyt vierottautua kaikesta sh-jutusta mahdollisimman paljon, ja siirtynyt tonne bodareitten palstoille tutkiin miten tän kanssa voi elää ja treenata jos nyt lääkäri toteaa mut pysyväisvialliseksi. Helpompi elää syömisen kanssa, kun ei kerta kaikkiaan ole energiaa skitsota siitä niin paljon. Toisaalta syön aika paskasti silleen oikeasti terveelliseen nähden mutta se on parempi kuin ahmi-oksenna-älä syö -jankutus.

Nyt menis mainiosti jos tää ongelma ottais ja katoais, ei ole mennyt syömisten kanssa näin hyvin sen jälkeen kun olin 12, olis kivaa nauttia siitä enempi.

Ryhtiliike

Peesaan nyt vähän edellistä itsesääliryöppyä. Ei tee hyvää päälle tuommoinen, sitä päätyy ahmimaan jotain merkityksettömiä keksipaketteja ihan vaan tylsistymistään kuvitellessaan ettei voi tehdä mitään ja että kaikki on paskaa.

Koska tuomiota saa vielä odotella päätin että tarvitsen projektin. En ole treenannut juoksua kunnolla pitkään aikaan, joten maratonista on turha haaveilla, mutta puolimaratonista kylläkin. Kolmen-neljän kuukauden treenillä pääsee ihan hyvin pariinkymmeneen kilsaan. Ja saa muuta ajateltavaa (on pieni mahdollisuus että tämä vain ottaa ja loppuu, joskus niinkin kuulemma käy, ja ihan varmasti juuri mulle voisi käydä näin). Ettei mieti koko ajan buranasta pian tulevaa mahahaavaa.

Terveisiä piilosta sängyn alta

Pukkaa taas himopitkää kirjoitusta, koettakaa kestää. TLDR:n välttämiseksi: Kroppa hajoilee, pää ottaa kierroksia ja syömiset, no, on niin kuin yleensäkin ressatessa, perceellään.

Pitkä versio:
En ole kirjoittanut koska en osannut päättää jaanko edelleen Veeran oikeaa todellisuutta ja Veeran Omaa Pikku Syömishäiriösaarta toisistaan ja pidän sh:n ulkoiset asiat pois blogista, vai käytänkö tätä kaiken veemäisen kaatamiseen johon se on tarkoitettu. Päädyin jälkimmäiseen, koska nyt ärsyttää ja tarvitsen tätä. Ei täällä tosin sossutunnuksia jaella tulevaisuudessakaan. Mutta, tuli otettua mahdollisesti vähän paskempaa käännettä, sain erikoisuudentarvettani tyydyttämään epäilyn päänulkoisesta pitkäaikaissairaudesta. Ei mitään minkä takia katsastelisin lautamekkoja, kyllä sen kanssa ihan hyvin potkii, kunhan tekee elämästä vittumaisempaa. Jos nyt siis olen voittanut lohdutuspalkinnon ja vaiva on sitä miltä se näyttää.

En ole kertonut Miehekkeelle, enkä kyllä kellekkään muullekaan. Enkä kerro, ennen kuin se varmistuu joskus aika pitkän ajan päästä. Näkeehän se etten ole ihan kuosissa, mutta tämä nyt on vielä niin kevyttä settiä että menee näitten tavallisten väliaikaisongelmien piikkiin. Puolisukulaiselle fysioterapeutille tunnustin oireet kun kyselin liikuntasuositusta, joten se varmaan yhdistää jossain kohti jos näkee mua enempi. Leikin ettei tätä ole olemassa niin kauan kuin toisin todistetaan (jos täällä on kotilääkäreitä niin tiedoksi että hoito on yhtä kaikki oireenmukainen vielä toistaseksi. Joten ei menetyksiä. Fysioterapiaan mulla ei yhtä kaikki ole rahaa ennen kuin kela rupee korvaamaan joskus mummona. Jos tää nyt siis ees on jotain mitä en kuvittele.)

Niin kuin sanottu, ei mitään mistä pitäisi skitsota kovin paljoa ellei sitten siinä ole takana jotain ihan muuta ja paljon äkäsempää. Mutta, se että kropassa saattaa olla vialla jotain mitä ei voi parantaa tai poistaa ahdistaa. En ole hirveästi ottanut kosketusta muiden kuin itseaiheutettujen urheiluvammojen kanssa, tämä on ilkeämpää. Haluaisin olla reipas ja todeta että mikä ei tapa se vahvistaa, mutta juuri nyt ryömisin mieluusti peiton alle ison kipulääkepurkin kanssa johonkin teletappien naapurilandiaan jossa ikäviä asioita joille ei voi mitään ei ole. Että se siitä sisusta.

Treenikieltoa ei sentään tullut. Se tästä puuttuisi että pääsisin testailemaan miten pahasti saan hajotettua itteni mököttämällä kotona.

Treeniongelma vol 2

Nyt se sitten vi%%u tempun teki. Olin viime viikolla kipeänä, en tietenkään voinut jättää reenejä väliin kun "mähän voin istua kattoa mitä muut tekee nin en ihan putoa kärryiltä" -paskat, istuin kun hengitys ei enää kulkenut- olen painanut tässä vähän turhan tiivistä koulu ja työputkea (joo, rahat loppu), oli isot pippalot viikonloppuna ja tuo saatanan kevättalvenaurinko ei anna minun nukkua. Nyt sitten kuvitellessani olevani terve lähdin tänään lenkille. Jee. Ehdin juosta intervalleja reilun kilsan ja olin jo ihan fiiliksissä kun suussa alkoi maistua veri (sama maku kun kakarana imeskeltiin rekkitankoja talvella - ketkä ette ole harrastaneet näin terveitä juttuja pentuina älkää aloittako). Pari sataa metriä ja hengitys hyytyi ihan täysin. Lähdin hetken puhaltamisen jälkeen kävelemään kotiin, hengitys sattui ja verenmakuun suussa alkoi yhdistyä joku pitkään kuolleena ollut. Ennen kämpille tuloa sylkäisin ihan vakavissani hankeen ettei suusta tullut mitään muuta kuin sylkeä. Nähtiin sekin sitten että otin parin kerroksen matkalle hissin, viimeksi sen tehdessä olin niin päissäni että oikean kerroksen löytyminen otti useamman yrityksen.

Kotiin tultua lysähdin sängylle, kymmenen minuutin itsehaukkusession jälkeen raahauduin vessaan, peilistä katsoi verestävät silmät ja puna-valkolaikullinen naama. Kaunista. Kädet vapisee hulluna ja yskittää vieläkin.

En oikeasti nähnyt tätä tulossa. Olen ollut perjantaista asti mielestäni terve, olin eilen ja sunnuntaina jo treeneissä ilman mitään ongelmia, olin juonut-syönyt kunnolla. Kevät ja kipeys on kyllä vieneet ruokahalua kun näkee itsensä joka hiivatin heijastuksesta, mutta olen syönyt. Ihan oikeasti, terveemmin kuin yleensä. Tämä on tapahtunut viimeksi silloin kun painoin pahimpina anorektikkovuosinani talvilenkkejä nuhaisena (aikana jolloin en ollut kuullut sydänlihaksen tulehduksesta).

Olin tässä jo yksi päivä kirjoittamassa siitä miten pahin taitaa tämän sairauden kanssa olla turvallisesti takana. Enkä sitten tajua vieläkään kun kroppa ei kestä.

Parempaa päivää teille, tää lähtee syömään purkalla tätä makua pois suusta ja höyryhengittelemään.

Minua nyppii taas vaihteeksi

Valeriaanan kommentti (kiitos ajatustesi jakamisesta taasen, samoin Annalle, olette ihania tsemppauksinenne!): mietin tuota paranemisstrategia-asiaa, siinä on yksi vissi juuri tämän sotkun junnaamisessa. Minulla ei ole strategiaa paranemiseen. Milloin ikinä pääsenkään sen kanssa alkuun, tyssää se aina samaan esteeseen. Siihen, etten näe elämää syömishäiriön jälkeen, enkä pysty yrittämään tosissani koska en usko tosissani onnistuvani. Usko että se johtaa mihinkään. (Typerää, juu, tiedän.) Olen pysähdyksissä jotenkin. Väsynyt, kyllä, ehkä enemmän kuin itse tajuan. En saa kiinni omista ajatuksistani, siitä mitä tunnen tästä koko paskasta, en siitä mitä sen alta yrittää tulla pintaan.

Ja olen pelkuri, myönnetään nyt sekin kun aloitettiin. En tiedä mitä joudun antamaan elääkseni ilman syömisongelmia, enkä ole varma, että olen vielä valmis kaivamaan ylös luurankoja sen alta. Edelleen typerää, myönnän, mutta kun on elänyt massiivisen kieroutuman sanelemien sääntöjen mukaan, oli ne miten absurdeja tahansa, sitä ei ihan hahmota että oikeassa elämässä voi käydä lenkillä yhtenä päivänä ja syödä sipsejä haisevana sohvalla toisena, tarvitsematta olla edellisenä neuroottinen ja jälkimmäisenä bulimiaputkessa. Tai voiko, en tiedä. Minä ehkä en. Pelkään, että jos tosissani tappelen tieni ulos tästä, joudun huomaamaan etten ikinä pääse siitä kokonaan irti (tämä kuulostaa vain typerämmältä mitä pidemmälle kirjoitan). Eli suomeksi ehkä, en tiedä olenko valmis paranemaan.



Haluaisin taas pois. Jonnekin jossa voisin elää tämän kanssa tarvitsematta näytellä normaalia. Lukioaikoina elin yksin ja kävin päivittäin salilla vailla juurikaan muuta sosiaalista elämää (huom ei ollut mitenkään pimeä, pikemmin rauhallinen jakso elämässä). Löysin itseni miettimästä sitä taas. Sitä miten ei tarvinnut tapella. Siitä on pitkä aika.

Aikuistumisessa on huonot puolensa.

Ongelmia

Olen taas lakannut nukkumasta ja syömästä niin kuin tervettä olisi, ja se on antanut tilaa miettiä koko tätä kuviota lisää. Ensinnäkin, minua vituttaa etten osaa päättää haluanko olla terve vai en. Siinä ei pitäisi olla mitään miettimistä, mutta silti en pysty päättämään että lopetan tämän. Kyse ei ole enää siitä olenko sairas vai en, en ole sairas. Häilyn jossain kroonikon ja toipuvan välimaastossa, mutta en ole sairas siten kuin tämän kanssa ollaan sairaita. Oikeasti sairaita. Olen kuivilla. Miksi siis en voi päättää tätä. Välillä on päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista mitä tulee terveeseen ruokasuhteeseen, ja sitten niitä joina jääkaappi tyhjenee eikä mikään pysy sisällä. Mutta jälkimmäiset ovat selkeässä vähemmistössä, ja suurimman osan ajasta yritän selvitä syömään ahmimatta tai kestämään ahmimisen jälkipyykin.

En usko voivani olla terve. Järjetöntä, koska totta kai voisin olla, mutta en usko siihen. En usko tosissani että mikään muuttuu.

Nyt olen rauhallinen, ahmitus on pysynyt viikon poissa. Siinä on itse asiassa toinen ongelma (hokaisu nro 2). Olen valitellut aiemminkin etten syö silloin kun en ahmi. No, en taaskaan söisi jos pärjäisin ilman, kaikki maistuu paskalle. Tein listaa syötävistä joista pidän. Siis asioista joista pidän silloinkin kun tarve ahmia ei vello yli pään. Listasta tuli lyhyt. Kaikkeen mitä olen ahminut usein yhdistyy oksennusfiilis, ja vaikken olisi oksentanutkaan jotain tiettyä merkittävän paljoa, siihen yhdistyy silti ahmiminen. Enkä tykkää jutuista joita teki mieli anoreksia-aikoina, en useimmista lämpimistä ruoista enkä mistään mikä tuntuu suussa väärältä (objektiivisuus kunniaan...). En ylipäätään paljoakaan syötävistä (miksi **tussa minulla sitten on ahmimishäiriö!?!?).

Mutta tykkään:
kahvista
jäävuorisalaatista ja (suola)kurkusta
maya-suklaasta ja pandan vadelmalakusta
kuivatusta ruisleivästä
valkeasta teestä
karpalomehusta (oikeasta, ei siitä tönkkösokeroidusta huijaustiivisteestä)
avtivia-jogurteista
kylmistä keitetyistä ja kuumista uuniperunoista
omatekoisesta kanttarellipiirakasta
sipulikeitosta

Ei ihme jos on vähän ongelmia hemoglobiinin ja vatsan kanssa...

No vitja, syön mä muutakin, mutta suurimman osan ajasta niin kuin vaikka nyt kaikki (ylläluetellut mukaan lukien) syömiseen liittyvä ällöttää. Tuntuu kohtuuttomalta joutua syömään elääkseen nytkin, kun sisäistä, kaiken ylittävää pakkoa siihen ei ole.

Viikon mission (im)possible on kuvitella itsensä terveeksi. Toivottavasti uni jättää tulematta, tuota toimeksiantoa ei ehkä selvitetä 16 hereilläolotunnilla. Koska aion tapella tätä vastaan. Ja joku päivä uskon siihen että tulen terveeksi.