"Perse leviää"

No niin. Äitien kuuluu olla kivoja, kannustavia ja sokeita tyttäriensä ulkoisille virheille, eikö. Avaudun äidistäkin (lista kasvaa koko ajan) lisää paremmalla ajalla, mutta niin paljon kuin äitiäni rakastankin, hän ei kuulu siihen ryhmään naisia, joka myöntäisi ketään itseään kauniimmaksi. Eikä hänen pidäkään, hän on, ja varsinkin nuorempana hän oli hätkähdyttävän kaunis nainen. Ja hyvin, hyvin laiha.

Tuli tässä kotona käydessäni puheeksi velipojan urheiluharrastus, hän harjoittelee cooperiin. Äiti kysyi olenko juossut paljon viime aikoina. En, opinnot ja työt pitävät kiireisenä. ”Niinhän se on, istuminen ja pänttääminen levittää persausta”. Ei hyvä ihme se tärähti, vaikka se oli tarkoitettu vain vitsiksi, vaikka nauroin sille, vaikka – tai ehkä ennen kaikkea siksi – tiesin sen olevan täysin totta. Riisi ja kastike oli tulla ylös samassa paikkaa.

Tiedän ettei äiti haluaisi minun olevan tämän painoinen, olen liian painava ollakseni hänen tyttärensä. Tiedän Miehekkeen pitävän laihoista naisista (tiedän koska joskus aikoinaan kysyin ja hän vastaa rehellisesti mistä olen iloinen). En siedä ajatusta siitä, että minulla on näin iso vatsa ja takamus, halveksin omaa heikkouttani, ja tunnen itseni koko ajan lihavaksi, vaikka olisin laihin joukossa (mitä tapahtuu tosin valitettavan harvoin). Tiedän ettei kumpikaan heistä tarkoita sillä pahaa, ne ovat heidän mielipiteitään. En tarkoita itselleni pahaa, mutta se on minun mielipiteeni. Miksi helvetissä siis jatkan tätä, miksen laihduta painoon, jonka tiedän itselleni mukavaksi.

Koska en uskalla. Koska pelkään, etten pysty siihen, ja koska pelkään, että jos onnistun, se ei riitäkään. Loukutan itseni tuntemaan oloni pahaksi ja pysymään siinä, olemaan muuttamatta tilannetta, jottei minun tarvitsisi kohdata epäonnistumista tai sairautta, josta en ole parantunut. Mikä kusipää sitä voikaan itseään kohtaan olla.

Rauha maassa ja Veeralla vähän parempi tahto

Kiitos kaikki ketkä tulitte lukemaan. Olen saanut uuden lukijankin, kiitos ja kumarrus. En meinaa saada aloitettua mistään kun on yli kaksi viikkoa ollut taukoa blogimaailmasta. Meinasin tulla vain töksäyttämään blogin olevan lomalla. Pääni kannalta vaan nyt ei ole lainkaan hyvä aika taukoilla, joten yritän järkkäillä nettiä siten että annan kuullua itsestäni useammin kuin kahden viikon välein. Haluaisin muuttaa blogin ulkoasunkin, vanha tympiinnyttää, ja pitäisi viimein käydä läpi blogit joita luen ja joita en lue ja laittaa edelliset näytille. Mikä siinäkin on vaikeaa, kertoa mitä seuraa?

Mutta kuulumisia. En tee mitään. Makaan Miehekkeellä ja hakkaan pasianssia, nukun. Tämä oli ihan hyvä siirto, tihrustelin toissa viikon itkua, hajoilin nukkumattomuuteen ja söin kun Mieheke muistutti ja silloinkin paskasti. Viimeisen suhteen meno ei kyllä ole muuttunut, kaikki meinaa tulla ylös sitä mukaa kun saan alas, mutta syödään Miehekkeen kanssa kaksi kertaa päivässä yhdessä joten kyllä tässä tolpillaan pysyy. Eikä tämä niin dramaattista ole, jos jaksaisin säätää pääni kanssa niin kuin pitäisi, saisin syötyä varmaan ihan kivasti eikä tarvitsisi oksennella niitä lakupatukoita (niistä on tulossa hitti) mutta kun ei jaksa. Niinpä hajoilen ylimääräiseen näkkäriin tai vedän jälkiruokakastiketetran iltapalaksi ja puklailen jos Mieheke ei ole kotona.

Eniten ei edes vituta kaikki eli syöminen, vaan ihan yleisesti se, etten jaksa. En käsitä mikä nyhvötys tähän nyt piti kesän alkuun kiskaista. Keväästä olisi voinut selvitä paremmin. Päässä kiertää laihdutus, reidet ja vatsa saavat raapimaan itseään enkä taaskaan kehtaisi hortoilla Miehekkeen nähden alasti. Mutta ei jaksa tehdä asialle mitään. Vittu kun viitsisi, niin varastaisi jostain ison nosturin, hivaisi sillä itsensä jaloilleen ja paukuttaisi vielä pari kertaa pään seinään että varmasti jäisi liiat mietteet miettimättä.