"Perse leviää"

No niin. Äitien kuuluu olla kivoja, kannustavia ja sokeita tyttäriensä ulkoisille virheille, eikö. Avaudun äidistäkin (lista kasvaa koko ajan) lisää paremmalla ajalla, mutta niin paljon kuin äitiäni rakastankin, hän ei kuulu siihen ryhmään naisia, joka myöntäisi ketään itseään kauniimmaksi. Eikä hänen pidäkään, hän on, ja varsinkin nuorempana hän oli hätkähdyttävän kaunis nainen. Ja hyvin, hyvin laiha.

Tuli tässä kotona käydessäni puheeksi velipojan urheiluharrastus, hän harjoittelee cooperiin. Äiti kysyi olenko juossut paljon viime aikoina. En, opinnot ja työt pitävät kiireisenä. ”Niinhän se on, istuminen ja pänttääminen levittää persausta”. Ei hyvä ihme se tärähti, vaikka se oli tarkoitettu vain vitsiksi, vaikka nauroin sille, vaikka – tai ehkä ennen kaikkea siksi – tiesin sen olevan täysin totta. Riisi ja kastike oli tulla ylös samassa paikkaa.

Tiedän ettei äiti haluaisi minun olevan tämän painoinen, olen liian painava ollakseni hänen tyttärensä. Tiedän Miehekkeen pitävän laihoista naisista (tiedän koska joskus aikoinaan kysyin ja hän vastaa rehellisesti mistä olen iloinen). En siedä ajatusta siitä, että minulla on näin iso vatsa ja takamus, halveksin omaa heikkouttani, ja tunnen itseni koko ajan lihavaksi, vaikka olisin laihin joukossa (mitä tapahtuu tosin valitettavan harvoin). Tiedän ettei kumpikaan heistä tarkoita sillä pahaa, ne ovat heidän mielipiteitään. En tarkoita itselleni pahaa, mutta se on minun mielipiteeni. Miksi helvetissä siis jatkan tätä, miksen laihduta painoon, jonka tiedän itselleni mukavaksi.

Koska en uskalla. Koska pelkään, etten pysty siihen, ja koska pelkään, että jos onnistun, se ei riitäkään. Loukutan itseni tuntemaan oloni pahaksi ja pysymään siinä, olemaan muuttamatta tilannetta, jottei minun tarvitsisi kohdata epäonnistumista tai sairautta, josta en ole parantunut. Mikä kusipää sitä voikaan itseään kohtaan olla.