I´m wearing the shoe ´til it fits

Mieheke tulee tänään. Suunnitelmat muuttuivat, töiden takia ollaan sittenkin suuri osa kesää samassa kaupungissa kuin aina ennenkin, ja samaan mustalaistyyliin kuin aina ennenkin kämpätään jossain satunnaisissa nurkissa todennäköisesti pikkuveljeni kanssa ja häivytään jossain kohti Miehekkeelle jos työt järjestyy. Eikä lähdetä reissuun niinkuin haluttiin. Kuten aina ennenkin. Avauduin eilisiltana paperikirjaan siitä miten vihoviimeisen täynnä olen tätä, kun aika lipuu ohi enkä ota mistään kiinni. Pari vuotta sitten asuin kolmen kesäkuukauden aikana seitsemässä osoitteessa (en kyllä vaihtanut niistä yhtäkään postiin) enkä liikkunut minnekään ilman yöpymiskamppeita. Ja peruin kesäsuunnitelmat kun tuli hyvä sauma olla töissä suunniteltu loma. Lupasin itselleni ettei ikinä enää, vaan mitä nyt. Kahden kaupungin välillä ramppaamisesta on hyvä aloittaa, ja odotanpas vaan, enköhän viimeistään heinäkuuksi ole muuttanut kesäautooni ja kämppää parkkipaikan laidalla. Voi elämä että olen täynnä tätä, miksi Miehekkeen piti lupautua töihin sinne, miksei se ole voinut säästää tukia sen vertaa ettei tarvitsisi ottaa vastaan jokaista työsunnuntaita tuli se sitten miten huonoon väliin vain! Haluaisin häipyä. Olla tuntemattomassa paikassa tuntemattomien ihmisten kanssa Soneran kantaman takana. En täällä, en vanhempieni kaupungissa enkä ehkä enää Miehekkeelläkään. Vaikka hetken mietin että paskanmarjat, minä olen siellä oli työpaikkani miten epämääräinen tahansa, kämppään Miehekkeellä ja syön sen kämppiksen keksejä koko kesän, Mieheke saa olla missä lystää.

Mieheke kuitenkin tulee tänne tänään, itse asiassa taitaa olla jo matkalla. Se ei onneksi muuttunut, vaikken ehkä ole parhaimmillani tyttöystävänä nyt. Tein sentään suolahuuhtelun huijaamaan ilmapalloturvotustani vähemmäksi, kehtaan ehkä poistua ovesta asemalle vastaan. Pari tuntia aikaa järkätä piiloon jutut mitä Miehekkeen ei välttis tarvitse nähdä (ei siis mitään vakavampaa kuin syömis- ja painopäivyrit, paastoteet, parit thinspiskuvat, piristäväpurkit sun muut, nikotiinipurkat joudun kyllä ehkä tunnustamaan jos en halua testata josko äkkivieroitus parantaisi tuultani) ja siivota vessa vielä kertaalleen. Ja heittää tämä paskaangstaus nurkkaan, meidän piti koko viikko lukea vähän ja testailla sängyn jousituksia paljon, ei mököttää rahan puutetta.

Olisinkohan onnellisempi jos lopettaisin kaiken suunnittelun vähäksi aikaa?

Viiniä ja vitutusta

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.

Ähky (joka tuntuu paljon pahemmalta kuin muistin)

Ihan kuin alkaisi nuppi rakoilla tuon edellisen postauksen perusteella, tai ainakaan en ihan tunnistanut itseäni siitä enää aamulla. Joka tapauksessa hyyvin fiksua kukkua öitä punkun kanssa kun aamulla herää auringon noustessa ikkunaa vastapäätä eli suht aikaisin (mikä on kyllä muuten oikein ihanaa) hommiin. Ja ensi viikko hengittää niskaan vaikka taitaa olla vasta torstai. No ju, mutta sainpahan sitä vähistä unistani taas maksaakin.

Näes. En ole ahminut kunnolla moneen viikkoon (sipsilandiassa käväisykään viikko sitten ei mennyt ahminnaksi kun oli katsojia vaikka olikin muuten kamalaa), ja vaikka sapuskani on aika laadutonta kun en viitsiydy kauppaan ostamaan mitään mistä voisi tehdä oikeaa ruokaa, syön kuitenkin ihan mukavasti enkä hirveän paljon siihen nähden etten liiku juuri lainkaan. Aamulla herättyäni tiskirätti suussa nakersin jotan aprikooseja ja leipää, päivä meni hyvin, mutta sitten löysin vierasvarakeksit (jotain jyväjuttuja + 500kcal /100 grammaa) jotka jostain aika erikoisesta päähänpistosta avasin lukukaveriksi, ja ennen kuin huomasinkaan koko puketti oli tyhjä ja nyt yököttää. Paketillinen. Keksejä. Voi. Veera. Mutta ihan takuulla en lähde moikkaamaan vessaa en, vaikka vatsaa vääntää niin pirusti. Enkä keittiötäkään, koska tämä syöminen ei nimittäin jatku tästä, en aio kiskoa kohtausta kun tuostakin tuli jo näin paha olla. Pitikö tämä perseily taas aloittaa uudestaan? Juuri kun meni melkein nätisti? Sitä paitsi niille kakuille olisi oikeasti ollut käyttöä kun vieraita tulee. Ai mikä ANoreksia, ei mulla ainakaan, ei ei.

Vässytytys

Olen kehittämässä on-off suhdetta opintojeni kanssa. Välillä väännän verenmaku suussa vihoviimeisen kyllästyneenä olemaan hikipinko, joka istuu päivä päivältä ja ilta illalta kotona kasvattamassa hometta perseeseensä lukien tenttiin jonka tietoja ei soisi koskaan tarvitsevansa. Sitten välillä taas muistan miksi teen tätä. Niin kuin eilen. Pänttäsin hulluna, aloitin heti tultuani edellisestä tentistä, katsoin välillä hetken telkkua kun en kyennyt keskittymään ja jatkoin taas pikkutunneille. Toisaalta kaipasin sitä fiilistä kun yhdeltä yöllä vääntää matskun kimpussa aivan kympillä ja lamppu syttyy päässä Aaa näin!, mutta samalla lasken tunteja siihen kun pääsen koko sotkusta pariksi kuukaudeksi. Mikä sitä ihmistä riivaa että pitää ottaa näin saakelin pitkä tutkinto? Tänäänkin, ei kun eilen, kävin hökäsemässä ihan kohtuuhyvää arvosanaa tentistä, eli miten niin muka en ole motivoitunut, mutta mutta kun paukut loppuu enkä osaa enkä jaksa olla tyytyväinen itseeni vaikka miten vaikeaa se muka voi olla enkä syödä vaikka miten vaikeaa sekään voi olla. Ei saa kiusata pikku-Veeraa pikku-Veera ei halua! Ei jaksa.

No joo, tämä on taas näitä öitä kun ei sitten kierrokset rauhoittuneet riittävästi että olisi mennyt ihmisten aikaan nukkumaan tai muutenkaan koko päivänä käyttäytynyt niin kuin ihmiset. Olen syömisissäni siinä vaiheessa, että blogiin avautuminen ties mistä jupinasta tuntuu kahden punaviinilasillisen jälkeen hyvältä idealta (ja olen muuten kirjoittanut koko tekstistä ehkä kolme sanaa ensi yrittämällä oikein), ja kädet haisevat oksennukselta. Hyi saatana. Täytyy ostaa parempaa saiputta.

Mieheke tulee viikon päästä. Vihdoin.

Kuka minä?

Olen kauheasti halunnut kirjoittaa mutta päästyäni koneelle puolinukuksissa siitä ei sitten olekaan tullut mitään. Luonnostelelin luennoilla tekstejäkin jo vaikka mistä, ja sinne ne ovat jääneet muistiinpanojen marginaaleihin. Nyt olen puolinukuksissa duunivuorossa (viimeisessä <3) ja kirjaimet hyppii ruudulla ja pää on tyhjä. Mutta täällä ei tapahdu mitään ja lähistöllä on varastamiskelpoinen suojaamaton netti joten datailen, eiköhän tämä hereillä pidä.

Olen ollut älyttömän herkkänahkainen anonyymiudestani. Haluaisin kertoa ja purkaa asioita tänne vähän yksityiskohtaisemmin, mutta pelkään tunnistetuksi tulemista. Eikä se olisi mikään suuri ihme, jos rupean avautumaan tekemisistäni tai alastani tai paikoista ja paikkakunnista enempi, kun välillä tuntuu, että päästään ehjät ovat vähemmistö näissä (hyvin pienissä) piireissä. Ja olen siitä hyvä esimerkki itse. Sitä paitsi, olisi se vähän friikkiä jos vaikka oma opiskelukaveri tunnistaisi täältä, en kyllä tykkäisi yhtään. Mieheke on ihan oma lukunsa, en ole varma tietääkö hän blogistani, mutta jos ei, minun puolestani asia voi pysyä niin, puhun nämä jutut mieluummin naamakkain. Mutta ehkä tässä kohti voisin yrittää olla vähemmän arka.

Viimeinen työvuoro, kolmanneksi viimeinen viikko. Asiat loppuu. Saatan sittenkin saada melkein koko kesäksi töitä, sitten loppuisi penninvenytyskin. En tunne Miehekkeen kaupungista ketään, oli kiven alla koittaa saada sieltä työpaikkaa. Ikävä Miehekettä, kämppäkavereiden kanssa elo ottaa päähän (johtuu vain stressistä, elän harvinaisen ihanan naisnelikon kanssa), kaapissa on liikaa ja vääriä ruokia, kukaan ei tee leipää niin kuin Mieheke ja järsin niitä samoja känttyjä jotka jäi syömättä jo viime viikolla kun ei tehnyt silloin mieli niin kuin ei nytkään. Syöminenkin loppuu.

Särky oli, järki meni

En etsinyt sitä narkovälittäjää, vaikka välistä tuntuu että olisi ehkä pitänyt. Särky on melkein loppunut, portaiden nousu ja kirkas valo saavat vielä kylmän hien otsalle, mutta en tarvitse nappejakaan enää. Se on mukavaa se, tänäiltana saan jo viinilasillisenikin jota olen kaivannut melkein kaksi viikkoa. Samalla kun värit ovat lakanneet polttamasta silmiä, ovat ne palanneet arkipäivään muutenkin. Ulkona paistaa aurinko, ja sisällä naamani loistaa ainakin yhtä kirkkaasti, nimittäin aamuisesta puntarihetkestä on yhtäkkiä tullut päivän kohokohta. Viime viikolla en särkevässä päässäni edes tajunnut luvun olevan joka aamu pienempi, nyt sen tajuaa sitäkin selvemmin. Minä laihdun. Olen pian ensimmäisen ¨maagisen lukuni¨alla, ja se tuntuu mielettömän hyvältä. Nyt kun painossa tapahtuu muutosta, sitä huomaa miten vastenmielisesti sitä sietää kroppaa joka on itselle liian iso. Joskin, pahoin pelkään että paino on lähtenyt siitä missä joskus olivat aivoni (seuraava kappale selittää), mutta menetyskö tuo. Läskiinnyn pahaa vauhtia koska en liiku, mutta siihenkin tulee pian korjaus, ja voin palata lenkkirytmiini. Sillä edellytyksellä että pääsen korttelin ympäri kuolematta, hm, rasvaemboliaan tai johonkin.

Mutta järki niiden lääkkeiden mukana taisi mennä. Vai mitä mieltä olette viisuvalvojaisista kamun luona sipsimaassa eilisiltana? Helvetin tyhmää, tiedetään, varsinkin kun se iiso ahmija loisii minussa paksuna edelleen, vaikkei kotona ole tullut hirveästi mätettyäkään (kun ei täällä ole mitään). Siinä kävi perinteiset, paitsi ettei ne jääneet perinteisiksi. Deletoin. Eli oksensin. Eli ärjösin, kaikki kuulostavat yhtä pahoilta. En paljoa, koska veeseen takana oli koko ajan jonoa (ja minulla on tosi vahva yskärefleksi vaikka muuten olenkin hiljaa, se on epäilyttävää). Edelliskerrasta on piitkä pitkä aika. En käsitä, miten vitunmoinen idiootti sitä pitää olla, että pitää paria kourallista sipsejä tuon ja kiinnijäämisen arvoisena, toisaalta miten vitunmoinen idiootti sitä on että ylipäätään koskee niihin suolakökkäreisiin ja ottaa tämän riskin. Nolottaa. Ja se ikävin, mutta myös rehellisin ajatus, miten v.i. pitää olla, ettei lähde yksin tein kotiin ja jatka loppuun mitä on aloittanut ettei tarvitse myöhemmin potea kuin bulimikointia eikä ahmimista. Ihme kyllä aamuvaaka ei noussut vaikka kakosin ylös vain pari möykkyä. Nyt kun vielä se ihme tapahtuisi, että tämä hölmöily jäisi tähän. Köyhyydelle kiitos kämppiksistä jotka kuuntelevat seinän takana.

Olo on hyvä, ruoka ei maistu mutta juuri nyt se on tervetullutta. Väännän viimeisen parin viikon stressit, ja pian voin palata koodiin, tehdä kaksi lenkkiä päivässä ja syödä riittävästi että pikkujogurtista tulee ähky jolloin oikealle ahmimiselle ei ole mitää saumaa. Ja pääsen Miehekkeen luo, sen silmien alle jossa en toivottavasti voi tehdä mitään typerää.

Kivusta nautintoon

Lääkäri käännytti kun soitin, pärjään kuulemma säryn kanssa kolme viikkoa kun olen pärjännyt aiemminkin, sitten olisi aika. En ihan ajatellut vanheta tässä kaupungissa enää kolmea viikkoa, ja jos pää ei vielä siihen mennessä ole lopettanut, tuskin kannattaa mennä yliopistoterkkaan riehumaan. Antavat sieltä kuitenkin buranaa ja kolme päivää saikkua joilla kummallakaan en tee mitään. Onneksi en vaihtanut kirjoja, kesällä pääsen vanhalle lääkärille. Jos ottavat, tiedä sitten kiinnostaako ketään paskaakaan. Fysioterapeuttia onneksi kiinnostaa kun sille maksetaan siitä (ja se on niin ihana että sitä kiinnostaisi ehkä muutenkin), soitan sille ja varaan ajat kesäkuulle, kyllä se sitten taas. Mutta juuri nyt alan olla kypsä etsimään jonkun kivan narkovälittäjän ja viettämään loput tentit tötsyissä. Ja niin muutan kesäksi Miehekkeelle kun lupasin. Sillä on parveke <3 Ja kämppis mutta sen kanssa nyt elää.

Laihis voi paskasti. En saa syötyä paljon mitään ja se mitä syönkin on paskaa, eikä pää kestä enää edes kävelyä juoksemisesta puhumattakaan. Joten laihdun mutta näytän koko ajan läskimmältä. Mutta ruokaa ei tee mieli. Syön vaan koska kuvittelen sen vähentävän särkyä. Ja sitten nousee oksu kurkkuun, namnam.

Nyt tuli Mieheke skypeen pitää men. Avaudun lisää kun jaksan.

Väärä lääkitys

Ketkä ette tykkää pipivalituksista voitte jättää seuraavan välistä. Kirjoitan jotta voin tarvittaessa, kaiken ollessa taas tosi kivasti ja huonojen päivien unohtuessa, palata lukemaan, miksei kannata koittaa purkaa paineita typerillä konsteilla jotka ehkä hetkessä tuntuvat kovinkin välkyiltä. Näes, maanantai aloitti lyhyen mutta liukkaan alamäen enkä ole yhtään varma, etteikö se tästä vielä jatkuisi. Päivitettyäni päätin jo avata vinkkupullon tentistä huolimatta, kun korkkiruuvi kädessä muistin ottaneeni useammankin särkylääkkeen viikon jomottaneeseen päähäni. Kun en edes punkkua voi itselleni suoda kun täytyy mättää lääkkeitä vaikka on vaikea ilta tulossa, kiskoin ihan vittuuntuneisuuttani tunnissa kaiken yli 150 kaloria sisältävän kaapeistani. Eikä sillä että se olisi ollut mikään ahmimiskohtaus, ruoka vain on hyvä alkoholin korvike kun kierroksia on riittävästi.

Ja siitä saa vähintään yhtä kamalan krapulan.

Heräsin aamulla lukemaan, rotta suussa ja niskat jumissa, päänsäryssä joka tuntui varpaissa asti. Sain alas vähän puuroa ja koulussa jogurtin, mutta voi elämä se särky. Olin yhteen mennessä ottanut särkylääkettä 3/4 vrk:n maksimiannoksesta, ei mitään vaikutusta (ongelma on hermoperäinen joten ei voi olettaakaan että olisi, mutta auttaa ne nyt yleensä edes vähän). Ja itketti, ja lupailin istuessani pakollisella seminaarilla etten enää ikuna ylensyö. Ainakaan vitutukseen. Kotiin päästyäni nukuin 13 tuntia (hyvä veto paskan niskan kanssa), ja herätessä oli olo kuin Ruususella konsanaan. Käsivarteni punaisista rannuista päätellen en ollut kääntänyt kylkeä koko yönä, huimasi, oksetti, pää vihloi eikä suostunut kääntymään. Päivä meni analogisesti eilisen kanssa, mutta illalla uskalsin ottaa opiaatit lisäksi kun ei tartte tehdä mitään järkevää tai pikkutarkkaa. Tänään pysyin myös riittävän pitkään hereillä jumpatakseni niskan ja hartiat ja maatakseni lämpötyynyn kanssa. Nyt sietää jo katsoa ruutuakin, vaikka vihlonta ei ole loppunut. Huominen pitäisi taas mennä perusburanalla, saas nähä miten käy. Piti sitten tämäkin vielä kokeilla vaikka olisi edelliskerroista luullut jääneen mieleen. Äh.

Kahvilla vai ilman?

Olen epäonnistunut. En missään suuressa, enkä edes oikeasti, epäonnistunut vain oman pikku pääni tavoitteisiini nähden. Nyt minun pitää niellä se, uutta junaa ei enää tule. Projekti on ohi, vuoro on mennyt. Niin nopsasti, vain pari kuukautta sitten luulin ehtiväni vielä harjoitella, ehkä vielä toisen vuodenkin, ehtiä opettelemaan paremmaksi, loistavaksi.

Nyt en ehdi. En ollut niin hyvä kuin halusin, en edes niin hyvä kuin olisin luullut olevani, en. Jouduin jo monta kuukautta sitten tunnustamaan, etten oikeastaan edes pidä koko hommasta, mutta aioin jatkaa niin kauan että olisin siinä oikeasti hyvä. Nyt en jatka. Muutin mieleni.

Sylettää. En haluaisi tulla parempieni jyräämäksi ja tunnustaa, etten ole, voi olla paras. Vaikka olenkin helpottunut, ettei tarvitse lyödä päätä seinään niin lujaa enää. E n . o n n i s t u n u t . Entä sitten (valehtelen aika rankasti jos väitän uskovani tuohon viimeiseen joten en väitä).

Tyhjä olo. Alan hahmottaa päänsisustaani koko ajan enemmän, enkä voi väittää, että pitäisin kaikesta mitä näen. Teeskentely on niin monella tavalla helppoa, ei tarvitse olla hankala, ilkeä, kovaääninen, jyrkkä, näyttää etten osaa. Haluta epäonnistua. Voi vakuuttaa itsensä siitä, että onnistuminen on tärkeää, tärkeintä.

Jos ei huomenna olisi tenttiä joisin itseni kivaksi iltakänneillä ja unohtaisin vitutuksen huomiseksi. Tai ehkä teen niin kuitenkin. En halua miettiä loppuun asti tätä rataa, mitä tulee onnistumiseen laihuudessa ja mitä haluan kropaltani. Aina ei ole hyväksi pohtia liikoja.

Ruoka maailmaa pyörittää

Skitsoan. Syöminen inhottaa ja silti syön, ja sitten inhottaa ja sitten tuntuu että pitäisi oksentaa ja sitten istun käsieni päällä tietokoneen edessä ja vanhenen jollain satunnaisblogeilla. Ja jään Miehekkeelle kiinni kuvapuhelussa ilmeestäni kun se sanoo ostaneensa puoli kiloa suklaata tai syöneensä munkkeja tai mitä milloinkin. Miksi sen pitää aina puhua jotan ruoasta? Kuitenkin haluaa että lenkkeilisin tai ylipäätään tekisin jotain lisää perseelläni istumisen sijaan, eikä ainakaan että ryhtyisin sen pulinoiden takia syömään valmiiksi liukastettua sapuskaa.

Tällä nyt ei juurikaan tekemistä sh:n kanssa, olin sairastanut melkein viisi vuotta kun Miehekkeen kanssa tavattiin ja yritän olla hiljaa näistä jutuista, joten sen ei voi odottaa osaavan varoa sanojaan. Kunhan ruikutan silti.

Söin tänään vähän enemmän, huomenna varmaan alkaa menkkakivut, ja niihin herääminen aamulla tyhjällä vatsalla on vähän turhan itsetuhoista ja typerää (koska sitten ei ainakaan syö kun oksettaa valmiiksi ja sitten ei voi ottaa särkylääkettä kun sen oksennan sen heti jos otan tyhjään vatsaan ja sitten muuttuu bitchiksi kämppikselle joka tuli vappulomalta aikaisessa kotiin ja huomaa aina jos en syö mikä on perseestä). Nyt ällöttää. Äh. Olisi pitänyt mennä sinne lenkille uudestaan vielä illalla, ei ehkä hituttaisi jo etukäteen huominen ja ensi viikko ja sitä seuraavakin näin paljon.

Äiti ei suosittele

Niin kuin pääsin sanomasta, että tajuan olla ryypiskelemättä tyhjään vatsaan, alkoi tehdä mieli jääkaapissa lojuvaa valkoviininpohjaa. Lueskelin blogeja ja hortoilin netissä eli tsillailin kaikessa rauhassa hörpiskellen kaksi lasillista sitä viiniäni (oikeaoppisen 12 cl). Lähtiessäni laittamaan silmätippoja lattia sitten osoittautuikin yllättävän epätasaiseksi. Säälittävää kyllä, olin täydessä tinttanassa (kiitos Annalle hyvästä ilmaisusta) kolmannespullollisesta viiniä, joka vielä aika mietoa. Et näin. Niin huonosti asiat ei onneksi ole, että siitä krapulaa olisi tullut, mutta pysyn ehkä taas limulinjalla vähän aikaa...

Vilpurivalpuri

Tänään pysäytyspäivä. Krapulaa ei ole, tajuan onneksi jo olla juoskentelematta tyhjään vatsaan, mutta kotiuduin aamunkoitteessa enkä tietenkään nukkunut päivällä joten se perkeleellisin väsy saattaa odottaa vielä huomenissa. Puuhasin kolmen tunnin unilla (ihanaa kun on valoisaa... no ei oikeastikin on) päivän hyperinä kaappeja, tietokonetta, kylppärin hyllyä järjestykseen, kökötin liian pitkään epämääräisten nettisivustojen ääressä, kävin lenkillä ja nyt ilmeisesti palaan edelliseen. Pää ei ainakaan käy ihan täysillä kun joka toinen kirjain tulee vääränä ja väännän tätä tekstiä ehkä vielä huomennakin.

Pippalot olivat vaivan väärti, ainakin päätellen siitä että päkiöitä särkee aika paljon korkkareiden (ja kun en tietenkään harrasta niitä kaikkein matalimpia) jäljiltä = en istuskellut nurkassa jurottamassa. Success! Onnistuin myös livahtamaan iltagrillajaisista kotiin käymään (jotain tosi tärkeää unohtui), välttämään kaiken mikä sisälsi sokerilimpparia ja suht huomaamattomasti juomaan samaa olutta kolme tuntia. Aamuyön krapula-aamiaisella luovutin, siltä ei vältytä millään selittelyillä, mutta silloin oli jo oikeasti nälkäkin vaikkei mikään tomaatin lisäksi hirveästi herättänyt hinkuja. Itse asiassa, peruna"salaatti" meinasi tulla ylös ennen kuin ehti alaskaan, mutta sitä nyt ei onneksi kukaan huomaa aamuneljältä jos naama vähän vaihtaa väriä.

Ja sitä paitsi kamuni oli tehnyt simaa. Sima on ihanaa, sitä voi juoda vaikka olisi mikä (ja sitten ihmetellä kun on niin hypertouhukas sokerikännin jälkimainingeissa...). Siitä tulee mieleen mummola ja penska-ajan vaput, se on heti turvaruoasta seuraava, ainakin niin kauan kuin sitä on tarjolla vain kerran vuodessa.

On tosi hienoa ettei perus-ahmimisruoka herätä himoja, mutta on se samalla aikas outoakin. Toisten mättäessä krapularuokaa päässäni takoi kuin vanhasta tottumuksesta lisää!lisää!lisää!, mutta jo pelkkä katse pöydän suuntaan aiheutti pienen puistatuksen. Käytän suhteettomia summia vissyyn, salaattiin ja kurkkuun, vähän vähemmän laittilimppariin, riisikakkuihin ja funlighteen. Niitäkään paitti vissyä ei tee mieli, mutta jotain täytyy syödä ellei halua heittäytyä kerrasta kärsijärektikoksi, mikä nyt ei juuri vuoden pahimpaan pänttäysaikaan ollut suunnitelmissa, eikä kyllä muulloinkaan. Jotenkin kyllästynyt olo koko syömisestä.