Olen kehittämässä on-off suhdetta opintojeni kanssa. Välillä väännän verenmaku suussa vihoviimeisen kyllästyneenä olemaan hikipinko, joka istuu päivä päivältä ja ilta illalta kotona kasvattamassa hometta perseeseensä lukien tenttiin jonka tietoja ei soisi koskaan tarvitsevansa. Sitten välillä taas muistan miksi teen tätä. Niin kuin eilen. Pänttäsin hulluna, aloitin heti tultuani edellisestä tentistä, katsoin välillä hetken telkkua kun en kyennyt keskittymään ja jatkoin taas pikkutunneille. Toisaalta kaipasin sitä fiilistä kun yhdeltä yöllä vääntää matskun kimpussa aivan kympillä ja lamppu syttyy päässä Aaa näin!, mutta samalla lasken tunteja siihen kun pääsen koko sotkusta pariksi kuukaudeksi. Mikä sitä ihmistä riivaa että pitää ottaa näin saakelin pitkä tutkinto? Tänäänkin, ei kun eilen, kävin hökäsemässä ihan kohtuuhyvää arvosanaa tentistä, eli miten niin muka en ole motivoitunut, mutta mutta kun paukut loppuu enkä osaa enkä jaksa olla tyytyväinen itseeni vaikka miten vaikeaa se muka voi olla enkä syödä vaikka miten vaikeaa sekään voi olla. Ei saa kiusata pikku-Veeraa pikku-Veera ei halua! Ei jaksa.
No joo, tämä on taas näitä öitä kun ei sitten kierrokset rauhoittuneet riittävästi että olisi mennyt ihmisten aikaan nukkumaan tai muutenkaan koko päivänä käyttäytynyt niin kuin ihmiset. Olen syömisissäni siinä vaiheessa, että blogiin avautuminen ties mistä jupinasta tuntuu kahden punaviinilasillisen jälkeen hyvältä idealta (ja olen muuten kirjoittanut koko tekstistä ehkä kolme sanaa ensi yrittämällä oikein), ja kädet haisevat oksennukselta. Hyi saatana. Täytyy ostaa parempaa saiputta.
Mieheke tulee viikon päästä. Vihdoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti