Viiniä ja vitutusta

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.