Olen epäonnistunut. En missään suuressa, enkä edes oikeasti, epäonnistunut vain oman pikku pääni tavoitteisiini nähden. Nyt minun pitää niellä se, uutta junaa ei enää tule. Projekti on ohi, vuoro on mennyt. Niin nopsasti, vain pari kuukautta sitten luulin ehtiväni vielä harjoitella, ehkä vielä toisen vuodenkin, ehtiä opettelemaan paremmaksi, loistavaksi.Nyt en ehdi. En ollut niin hyvä kuin halusin, en edes niin hyvä kuin olisin luullut olevani, en. Jouduin jo monta kuukautta sitten tunnustamaan, etten oikeastaan edes pidä koko hommasta, mutta aioin jatkaa niin kauan että olisin siinä oikeasti hyvä. Nyt en jatka. Muutin mieleni.
Sylettää. En haluaisi tulla parempieni jyräämäksi ja tunnustaa, etten ole, voi olla paras. Vaikka olenkin helpottunut, ettei tarvitse lyödä päätä seinään niin lujaa enää. E n . o n n i s t u n u t . Entä sitten (valehtelen aika rankasti jos väitän uskovani tuohon viimeiseen joten en väitä).
Tyhjä olo. Alan hahmottaa päänsisustaani koko ajan enemmän, enkä voi väittää, että pitäisin kaikesta mitä näen. Teeskentely on niin monella tavalla helppoa, ei tarvitse olla hankala, ilkeä, kovaääninen, jyrkkä, näyttää etten osaa. Haluta epäonnistua. Voi vakuuttaa itsensä siitä, että onnistuminen on tärkeää, tärkeintä.
Jos ei huomenna olisi tenttiä joisin itseni kivaksi iltakänneillä ja unohtaisin vitutuksen huomiseksi. Tai ehkä teen niin kuitenkin. En halua miettiä loppuun asti tätä rataa, mitä tulee onnistumiseen laihuudessa ja mitä haluan kropaltani. Aina ei ole hyväksi pohtia liikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti