I´m wearing the shoe ´til it fits

Mieheke tulee tänään. Suunnitelmat muuttuivat, töiden takia ollaan sittenkin suuri osa kesää samassa kaupungissa kuin aina ennenkin, ja samaan mustalaistyyliin kuin aina ennenkin kämpätään jossain satunnaisissa nurkissa todennäköisesti pikkuveljeni kanssa ja häivytään jossain kohti Miehekkeelle jos työt järjestyy. Eikä lähdetä reissuun niinkuin haluttiin. Kuten aina ennenkin. Avauduin eilisiltana paperikirjaan siitä miten vihoviimeisen täynnä olen tätä, kun aika lipuu ohi enkä ota mistään kiinni. Pari vuotta sitten asuin kolmen kesäkuukauden aikana seitsemässä osoitteessa (en kyllä vaihtanut niistä yhtäkään postiin) enkä liikkunut minnekään ilman yöpymiskamppeita. Ja peruin kesäsuunnitelmat kun tuli hyvä sauma olla töissä suunniteltu loma. Lupasin itselleni ettei ikinä enää, vaan mitä nyt. Kahden kaupungin välillä ramppaamisesta on hyvä aloittaa, ja odotanpas vaan, enköhän viimeistään heinäkuuksi ole muuttanut kesäautooni ja kämppää parkkipaikan laidalla. Voi elämä että olen täynnä tätä, miksi Miehekkeen piti lupautua töihin sinne, miksei se ole voinut säästää tukia sen vertaa ettei tarvitsisi ottaa vastaan jokaista työsunnuntaita tuli se sitten miten huonoon väliin vain! Haluaisin häipyä. Olla tuntemattomassa paikassa tuntemattomien ihmisten kanssa Soneran kantaman takana. En täällä, en vanhempieni kaupungissa enkä ehkä enää Miehekkeelläkään. Vaikka hetken mietin että paskanmarjat, minä olen siellä oli työpaikkani miten epämääräinen tahansa, kämppään Miehekkeellä ja syön sen kämppiksen keksejä koko kesän, Mieheke saa olla missä lystää.

Mieheke kuitenkin tulee tänne tänään, itse asiassa taitaa olla jo matkalla. Se ei onneksi muuttunut, vaikken ehkä ole parhaimmillani tyttöystävänä nyt. Tein sentään suolahuuhtelun huijaamaan ilmapalloturvotustani vähemmäksi, kehtaan ehkä poistua ovesta asemalle vastaan. Pari tuntia aikaa järkätä piiloon jutut mitä Miehekkeen ei välttis tarvitse nähdä (ei siis mitään vakavampaa kuin syömis- ja painopäivyrit, paastoteet, parit thinspiskuvat, piristäväpurkit sun muut, nikotiinipurkat joudun kyllä ehkä tunnustamaan jos en halua testata josko äkkivieroitus parantaisi tuultani) ja siivota vessa vielä kertaalleen. Ja heittää tämä paskaangstaus nurkkaan, meidän piti koko viikko lukea vähän ja testailla sängyn jousituksia paljon, ei mököttää rahan puutetta.

Olisinkohan onnellisempi jos lopettaisin kaiken suunnittelun vähäksi aikaa?

Kahvilla vai ilman?

Olen epäonnistunut. En missään suuressa, enkä edes oikeasti, epäonnistunut vain oman pikku pääni tavoitteisiini nähden. Nyt minun pitää niellä se, uutta junaa ei enää tule. Projekti on ohi, vuoro on mennyt. Niin nopsasti, vain pari kuukautta sitten luulin ehtiväni vielä harjoitella, ehkä vielä toisen vuodenkin, ehtiä opettelemaan paremmaksi, loistavaksi.

Nyt en ehdi. En ollut niin hyvä kuin halusin, en edes niin hyvä kuin olisin luullut olevani, en. Jouduin jo monta kuukautta sitten tunnustamaan, etten oikeastaan edes pidä koko hommasta, mutta aioin jatkaa niin kauan että olisin siinä oikeasti hyvä. Nyt en jatka. Muutin mieleni.

Sylettää. En haluaisi tulla parempieni jyräämäksi ja tunnustaa, etten ole, voi olla paras. Vaikka olenkin helpottunut, ettei tarvitse lyödä päätä seinään niin lujaa enää. E n . o n n i s t u n u t . Entä sitten (valehtelen aika rankasti jos väitän uskovani tuohon viimeiseen joten en väitä).

Tyhjä olo. Alan hahmottaa päänsisustaani koko ajan enemmän, enkä voi väittää, että pitäisin kaikesta mitä näen. Teeskentely on niin monella tavalla helppoa, ei tarvitse olla hankala, ilkeä, kovaääninen, jyrkkä, näyttää etten osaa. Haluta epäonnistua. Voi vakuuttaa itsensä siitä, että onnistuminen on tärkeää, tärkeintä.

Jos ei huomenna olisi tenttiä joisin itseni kivaksi iltakänneillä ja unohtaisin vitutuksen huomiseksi. Tai ehkä teen niin kuitenkin. En halua miettiä loppuun asti tätä rataa, mitä tulee onnistumiseen laihuudessa ja mitä haluan kropaltani. Aina ei ole hyväksi pohtia liikoja.