Valoa tunnelin päässä

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.



P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!

What a girl wants

Käytiinhän sitä pitkästä aikaa ulkona. Kivaa olla kavereiden kanssa, mutta kun Miehekkeen kaa ollaan koko kesä käyty chillailupaikoissa joissa kukaan ei tule liimaamaan itseään kiinni tisseihin (auttaa ehkä kun on melkein kaksi metriä miestä matkassa, tosin) ja kuulee oman ja toisten äänen ainakin huutamalla, niin onpahan täyteen pakattu bileluola vähän ahdistava. Mutta kamu löysi kivan oloisen miehen -minkä tarpeessa se on kipeästi, takana eroa ja näin-. Pääsin kotiin ”jo” neljältä korvat soiden ja suu kuivana kun en periaatteesta maksa vissystä yli kahta euroa (idiootti), revetäkseni riemusta kun vaaka näytti vähemmän kuin piitkään aikaan. Ehdin jo unohtaa miten hyvän hien saa pintaan tanssikapakoissa ilman että kukaan katsoo pahasti :) Selvisin muutenkin paljon fiksummin kuin kuvittelin mahdolliseksi, söin ennen lähtöä, ja ilta kului parilla viinilasillisella, kahdella juustokuutiolla ja yhdellä sipsillä (unohdin että ne on ihan stnan pahoja jos ei ole ahmintahimot päällä ja maistoin). Ja kannatti, vaaka kiitti <3 Nyt leikin krapulaa (jota tämä väsymys kyllä melkein vastaakin) ja datailen ja katon Pasilaa peiton alla, varmaan loppupäivän.

Yksi aihe mitä olen halunnut puida täällä enemmän nousi pinnalle äskettäin. Nimittäin se, että vaikka onkin aika kieroutunutta kiusata normaalipainoista (äwh, se se on) kroppaa laihduttamalla, etenkin kun tietää ettei pää välttis kestä kovin paljoa sekoiluja, teen tätä oikeastaan mielelläni. Minua ahdistaa olla tällainen läski, ei laihduttaa pakonomaisesti. Jaa miksi? Olen turhamainen, okei, ja se on yksi syy miksi en välittäisi olla pulla. Se varmaan pitää hengissä sitä anorektikkotyttöä joka muuten olisi tukehtunut läskeihini kauan sitten. Mutta silloin kun ei ole ahmiminen päällä (mikä muuten on edelleenkin tilanne, viime viikolla tuntui kerran siltä että voisi ahmituttaa mutta se meni ohi, jeejeejee!!), en ihmeemmin edes välitä syödä. Jos rääkkää itseään nälällä niin tuleehan siitä ahmimista, mutta hyvässä laihisaallossa syöminen tuntuu melkein velvollisuudelta jolla vältytään pökräämiseltä. Mitä se oikeastaan onkin. Mutta en pääse sopuun itseni kanssa siitä, onko tämä jotain ikiteinin huomionhakua, olenko oikeasti vain niin turhamainen että haluan kiusata itseäni näyttääkseni ihanteeltani, vai pääni jippo saada anoreksian kontrolli takaisin. Huolestuttavinta on, että oli se mitä tahansa noista, en välittäisi lopettaa. Enkä ole ihan varma, osaisinko. Siis kokonaankokonaan pysyvästi lopettaa laihduttamista. Toisaalta haluaisin yrittää, toisaalta olen ahminut niin kauan, etten ymmärrä miten pysyisin missään kokorajoissa jos en tasapainottaisi ahmimiskausia. Ja sitä paitsi, olen mielestäni aivan liian iso, miksi siis lopettaisin ennen kuin asia muuttuu. Varsinkin nyt, kun ahmiminen on pysynyt pois pidempiä kausia (eli +viikon) sitten sen kun olin 14. Tätä täytyy puida vielä, mutta nyt ei nuppi jaksa.

Lähden kattoon jos Pasilasta löytyis ratkaisu...

Viiniä ja vitutusta

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.

Earth hour tänään, tuikut pois puoli ysiltä

Periaatteesta mainostan. Jos ei riittänyt, käykää katson vielä videokin (itken aina tällaisia katsoessa, mutta se oli hyvä).

No mutta ettei mene liian yleishyödylliseksi palaan päivän marinaan. Joudun varoittamaan jo etukäteen, että olin eilen moikkaamassa viihdeosastoa, riehuin kamraattien kanssa neljään tänäaamuna, nukuin pari tuntia kunnes heräsin kämppiksen parisuhdekriisiin ja nyt yritän lievässä myrkytystilassa ja helvetillisen väsyneenä tehdä päivän hommia, eikä siitä tule mitään.

Pää alkoholin jäljiltä tavallistakin terävämpänä on tietysti hyvä pohtia syntyjä syviä, mutta Annan jättämä kommentti anorektikoinnista halutessaan jäi pohdituttamaan. En halua uskoa, että voisin enää olla anorektikko. Siihen päähän palaaminen, tai niiden juttujen ottaminen arkielämään ylipäätään tuntuu hyyvin kaukaiselta. Akuutin syömishäiriöajan jälkeen aikuistuessa elämään on tullut niin paljon väriä ja ihania asioita sen mustavalkoisuuden ja traagisuuden tilalle, etten usko voivani eksyä oikeasta suunnasta enää niin pahasti.

Totta, sekoilen syömisteni kanssa, saan paskahalvauksen jos vaaka näyttää väärää numeroa, ahdistun vatsamakkarastani ja muuta ei niin tervettä, mutta siitä on silti pitkä matka siihen mitä 24/7 anoreksia on. En halua uskoa, että sairaus voisi ottaa täysimittaista uusintaa enää, mutten kiellä ettenkö pelkäisi sitä pahoina kausina. En usko laihuuden ultimate-kaunistavaan/kaiken oikeuttavaan/tyytyväiseksi tekevään voimaan vaikka ihannoinkin hoikkuutta. Laiha ihminen voi olla ruma, ikävä, onneton, jätetty siinä missä ei-laihakin, laiha ihminen on myös vastuussa siitä mitä sanoo ja tekee (tämä hyväksytyksi tulemisen asia anorektikoilla) siinä missä ei-laihatkin. Se ei anna erioikeuksia, se ei itsessään tee onnelliseksi eikä tyytyväiseksi. En ole valmis uhraamaan enempää terveyttäni, mahdollisuutta saada lapsia tai mielenterveyttäni laihuuden nimissä, mutta ongelmani onkin, etten osaa syödä vaikken laihuutta tavoittelisikaan, en osaa olla tämän kokoisessa ruumiissa.

Ahmiminen on siitä jännä juttu, etten osaa kuvitella elämääni niin, etten joko olisi syömättä tai söisi koko ajan. Normaali ateriarytmi onnistuu kellon ja ruokailujen välisten pakkopaastojen avulla tai jumalattomassa kiireessä vahingossa (jolloin kyllä yleensä syön aivan liian vähän), muttei koskaan pitkäaikaisesti (lue max kolme päivää). Se ei tule luonnostaan eikä pakottamatta.

Pohdin tätä uudestaan jahka taas tokenen. Veeran valot kuitenkin tältä osaa sammuvat nyt ja peti kutsuu (kämppiskin lähti selvittämään riisiä sinne missä se on). Heijei!

Vielä terveisiä failblogista näin eettisesti ja ekologisesti ajattelun teemalla.

XD Rääh!

Nyt stna jotan ryhtiä tähän

Tänäaamuna onnistuin viimein katkaisemaan putkea sen kriittisen parituntisen verran, jotta ehti tulla nälkä ja sen myötä pää selvitä vähän. Aika helvetinmoinen ruokakrapula, olo ja ulkonäkö on kaikin puolin paska, mutta siitähän sitä saa lisäsyytä nyt oikeasti pistää stoppi tälle perseilylle. Ja toivon mukaan myös sääliruikutukselle jota edellinen teksti hyvin edustaa... Olen saanut rangaistuksenikin: jonkun paskatulehduksen suuhuni, leukani alla möllöttää turvonnut imusolmuke (tai mikälie rauhaspatti) siitä hampaanvihlonnasta jota itkin. Suussa on ien ja ehkä hampaanjuurta tjtn tulehtunut = särky, possunaama ja vitutus. (Ja joka sanoo minun ansainneeni sen ahmimisellani saa erittäin äkäisiä haukkuja kylmäsydämisyydestään palauteboksiin.) Nyt siis näytänkin hyvinsyötetyltä possulta, joten ulkokuori ja sisus mätsäävät.

No mut joo. Olen aivan hullunväsynyt, olin aktiivisesti unohtanut miten tehokkaasti melkein viikon mittainen putki syö voimat. Ähkyssä on huono nukkua, olla valveilla, käydä ulkona, puhua puhelimessa, mitä vain. Saati tehdä treeniä tai työvuoroa, hyh helkkari. Asiaa ei paranna yhtään, että otin niinä iltoina kun seuraavana päivänä ei ollut ohjelmassa mitään hermokirurgiaa vähän turhankin paljon viiniä ollakseni syömättä (toimii, vaikken suosittele). Yritän saada pientä otetta rutiineistani nyt, jotten lipsuisi ahmimiseen uudestaan. Vaikea uskoa että alkaisin sen uudestaan, olo on niin ällö, mutta kokemus osoittaa muuta. Pieni neuroottisuus syömisessä ja nukkumaanmenoajoissa auttaa alkuun.

Muutes, se langanlaiha tyttö harkoissa hymyili nähteni ensimmäistä kertaa viime treeneissä. Ja meinasi pökrätä pian sen jälkeen (tai siis näytti siltä, heitettäisi varmaan lomailemaan jos pökräisi joten kai se on pysynyt suunnilleen tajuissaan). Ei taida olla liian kiva elämä silläkään.

Supergirls just fly?

Ennen kuin menen siihen mitä varsinaisesti kirjoitan tänään, hehkutan pientä saavutusta: En syönyt loppuviikon lounastarpeitani torstaina, ja näinollen minulla on tänäänkin tiedossa lämmin ruoka (päätin, että jos ahmin ne, en osta uusia ruokatarpeita ennen kuin ensi viikolla). Huhhahhei!

Ja sitten kotimaan uutisiin. Olen kiireinen. Niin kiireinen, etten ole
siivonnut kämppääni kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun tulin joulun jälkeen kotiin, nukun liian vähän vähintään joka toinen yö, enkä ehdi ajattelemaan sitä, että olen paksu enkä tee asialle mitään muuta kuin syön lisää (se on muuten hyvä juttu se, etten ehdi ajattelemaan siis). Näinköhän alitajuisesti sössin tahallani alkuviikosta, jotta en varmasti ehdi miettimään liikaa, kuka tietää. Joka tapauksessa, nyt tekemisen määrä alkaa paisua yli äyräiden. Pidin edellisen vapaapäivän ennen loppiaista, eikä seuraavaakaan kuulu ennen kuin viikon päästä, jolloin helpottaa vähäksi aikaa. Ja kirsikkana kakkuun, Mieheke ei ehkä pääsekään tulemaan silloin, ja jos niin, joudun keksimään itselleni lisää tekemistä (yövuoroja on kuulemma vapaana, hmm) etten poksahda tämän kolmen viikon putken jälkeen silkasta alipaineesta. Tekemistä kyllä on, juttuja on alkanut kasautumaan (ja minussa asuu sen verta pientä perfektionistia että annan asian häiritä), voisin korjata tämän paskan koneenikin joka jumittaa joka toisessa sanassa, tai koittaa helpottaa helmikuuta tekemällä vaikka jotain etukäteenkin. Mutta en haluaisi, ja koska se on minulle aika harvinaista, on ehkä syytä ottaa se huomioon.

Istuin eilisiltana lukemassa, juomassa punkkua ja puhumassa itsekseni hyvän tovin. Join enemmän kuin yleensä, söin siihen kaveriksi hedelmäsiivuja (vaikka olen vakuuttunut siitä, ettei punkun kanssa pitäisi syödä hapanta koska se värjää hampaita vieläkin enemmän, pruuv mii vrong) ja mietin miksi revin itseäni niin moneen suuntaan. Kai se on se tyypillinen illuusio siitä, että ollakseen riittävä täytyy olla kiireinen, mutta olen aina pitänyt näkyvää kiireisyyttä merkkinä järjestelykyvyttömyydestä (ja minä en ole järjestelykyvytön [enhän]). Nyt kuitenkaan oma kiireisyyteni ei voisi olla enää kovin paljon näkyvämpää, en ole tavannut yhtäkään ihmistä ajanviettomielessä kahteen viikkoon, kämppäni on kuvottava (onneksi kämppiksillä ei ole ollut asiaa, joka kerta kun kuulostaa siltä, että joku on tulossa koputtamaan lähden vastaan etteivät he näkisi huonettani), tiskejä lojuu, ja nuo punkku-luku-yksinpuhelut (kuten myös bloggailu) ovat pois uniajastani, mutta en usko pysyväni järjissäni tai ainakaan työkunnossa ilman niitä.

Väsyttää, kello on 12 lauantaina ja minua väsyttää ihan perkeleesti. Ja jos keksin olla jaksamatta tätä viikkoa, tämä ei helpota kuin ehkä vapuksi, joten syitä painaa olisi kyllä. Ja helkkari, se on yksi viikko, mihin itsekurini on karannut. Ajattelin hetken vakavissani että kirjoittaisin ensi yön, minulla on kaksi novelliajatusta odottamassa siirtymistä paperille, siihen riittäisi virtaa kyllä, oman elämän elettävänä pitämiseen sen sijaan ei. Voi äly.

Pää jumittaa, ei keksi otsikkoa

Vetäisin tässä flip-boing perslennot mielenrauhalleni ja hyvinvoinnilleni, kuvaannollisesti tosin vain. En nukkunut toissayönä, mistä kiitoksena pääni särki tietyömaajytytystä armotta koko eilisen (olen tainnut joskus avautua näistä päänsäryistäni, ehkä). Napsin päänsärkylääkkeitä ja päässä soi joskus lapsikuorossa laulettu Tikka-laulu, enkä saanut tehtyä mitään. Koska koko päivä oli turha, päätin illalla pitää lupauksen kaverilleni lähteä hänen kanssaan pippaloihin. Siellä oli minun lisäkseni tasan yksi selvänä (tai no, minäkin olin särkylääkepöhnässä), ja ruokaa, joka turvottaa kilon jos sitä syö neljä suuntäyttä! Sitähän minä tosin en tiennyt ennen kuin tänä aamuna.

Vaaka näytti enemmän kuin ikinä. Oikeasti ikinä.

Kylppärin peilin mukaan tämä on turvotusta (en tiennyt, että silmien yläpuolellekin voi tulla näin isot silmäpussit). Sitä paitsi en säryltäni syönyt eilen pippaloruoan lisäksi kuin pari ruissaria. Mutta hituttaa se silti. Ja tästä päivästä uhkaa vauhdilla tulla yhtä mälsä kuin eilisestä. Päänsärky tekee pikkuhiljaa tuloaan, mutta päätin etten ota tänään lääkkeitä. Riittää tältä viikolta niiden kanssa, sitä paitsi niillä saattaa olla osuutensa tähän pöhöönkin. Onpahan laiharittomuus turvattu, liikunta -juoksulenkistä puhumattakaan- on poissa laskuista kun pääkään ei käänny ilman pientä pahoinvointia.

Väsyttää ihan pirusti, mutta mitään muuta ei olisikaan kuin hoidettavia hommia. Säästäisiköhän pääni minut uudelta sätkyltä jos otan pari kahvikupposta ja koitan hyökätä kohti lauantaita niiden voimin.

Niin juu, oli muuten kivat pippalot ne eiliset, vaikka lyhyesti olinkin. Tosin meikkini vaihtoi väriä kun illan superkaunis emäntä mainitsi olevansa iloinen joulukiloista. Oli kuulemma laihtunut viime keväänä ja ettei se hyvä juttu ole sekään. Ja tosiaan, en nukkunut toissayönä koska ahmin toissailtana. Niih.

Pää tyhjä, maha täynnä

Loppuihan se viimein. Viikon 48 ponnistus ohi, ja onnellista kyllä, tätä vuotta on jäljellä enää neljä viikkoa (koska tätä ei enää lasketa). Olen hiukka kuitti, ikävä kyllä lähinnä henkisesti, fyysisesti rassaa vain kurkkukipu ja nukkumattomuus. Kävin eilen päänlatauksessa salilla, mutta hengitystiet tykkäsivät siinä huonoa, että tänään en lähde. Harmittaa, tätä olisi ollut hyvä miettiä soutulaitteen kanssa. Niinpä virkkaan, teen uudestaan ihanaa mekkoa johon lanka ei riittänyt koska olen niin ISO ja joudun vaihtamaan mallin vähemmän lankaa syövään.

Tänään olisi hyvä päivä tehdä kahvia termokseen ja linnoittautua lippa silmillä kirjaston nurkkaan lukemaan Cosmopolitania tai jotain muuta yhtä kehittävää. Paitsi ettei minun tee enää mieli kahvia. Ei ole tehnyt koko viikolla, mistä olen ollut huolissani, koska jo koskaan todella haluan kahvia niin tällaisissa tenttiputkissa. Helvetin paasto (syytän tästä sitä vaikken lopettanutkaan sumppeilua sen aikana). Rakastan kahvia, mutta mieleni ei tee sitä yhtään, ei edes sitä ihanaa Pauligin tummaa. Hö. Ja kofeiinitableteista puuttuu nautintoaspekti täysin.

Olen ahminut. Niin että hampaita särkee. Mikä, lakonista kyllä, oli ehkä odotettavissa. Pipo kiristi jo keskiviikkona iltapäivästä niin pahasti, etten ihan realismin nimissä uskonut kykeneväni puolen yön pänttirupeamaan pelkällä buranalla. Minusta 'turvallisen' ahmimisruuan varaaminen kohtauksen varalta on ongelmien kerjäämistä ja muutenkin pessimististä, eikä lainkaan tapaistani, mutta nyt tein poikkeuksen. Niinpä hain kilotolkulla mandariineja, kurkkua, tummaa riisiä, poppareita sun muuta, joilla ei saa henkeä itseltään kahdessa illassa. Ne, ja kotona jo olleet puurohiutaleet, hunaja ja glögimantelit kelpasivatkin hyvin yön pimeinä tunteina. Säästyin yölliseltä huoltikkareissulta, turvotukselta en. Maatessani illalla jalat kohti kattoa huomasin vielä uuden suonikohjunkin. Voi saatana nytkö niitä jo rupeaa tulemaan. Juuri nyt tuntuu ettei minussa ole kaunista kuin kynnet, jotka olen kahden kuukauden sitkeällä tuunauksella saanut melkein ehjiksi.

Se puuro taisi päätyä päähän, ajatus ei kulje. Taidan lähteä yskimään sinne kirjastoon, apteekin kautta ja tukisukat matkaan.