When a bitch wants to win, she starts losing

Pitkästä aikaa taas! Tulin päivittämään näyttämään pitkää nenää jos joku arveli minun jo kokonaan häipyneen. Eli. Ahdistaa kertaa sata. Läskit sen kun leviää, mahallaan jos rötköttää katsomassa telkkua painuu sellaiset kraaterit peitosta turvonneeseen kroppaan että peilin edessä ei keksi kuka makkara sieltä katselee takaisin. Häivyin jo Miehekkeen luota masentumaan takaisin kämppääni johon päin en ole sylkäissytkään kolmeen kuukauteen. Käytiin reissussa, Italiassa, ja ihanaa oli. Sain tosin ilkeän muistutuksen siitä, etten ole laiha enää, mutta silti. Tsissus, minkä näköisiä naisia Välimeren seutu on täpösellään! Käytiin Nizzassakin, kerratkaa edellinen lause tuhannella niin tiedätte mitä ajattelin ne päivät. Että sitä onkin kykenevä sättimään ulkonäköään niin paljon niin lyhyessä ajassa.

Olen taas ihan vitun pihalla kaikesta. Takaisin rutiineissani, koulussa, väsäilen thinspbookkeja ja kaipaan Miehekettä. Ennen lähtöä ehdin vielä polttamaan päreeni, hmm, neiti-ihmiseen jota on pakko kestää vaikka se välillä käy yli sietokyvyn. Nyt ollaan varmaan riidoissa, mikä häiritsee eloani paljon vähemmän kuin ehkä pitäisi. Se mikä häiritsee, että se saamarin - - - on laihduttanut (kuuluu lähipiirin krediitinkeräysmetodeihin...) ja se ottaa päähän niin maan stanasti. Minä en ole laihduttanut, yllätys yllätys. Olen sama leveäperse pyöriäinen kuin keväälläkin.

Mutta en kauaa. Jumalauta vihaan lällyreisiäni, allejani (jotka tosin ovat pysyneet armollisen pieninä verrattuna elopainooni) ja ennen kaikkea aivan liian kauas selkäpuolesta pullahtanuitta napaani enemmän kuin pitkään aikaan. Enkä välitä tarpeeksi siitä, millainen luuseri olen kun suuntaan voimavarani mieluummin skitsoamiseen kuin ongelmieni setvimiseen. En niin kauan, kuin ulkonäköni on tällainen pettymys.

Näin että pirteitä syysterveisiä Veeralta.

Itku lyhyestä ilosta

Niin siinä sitten kävi, että päästyäni ahmimattomuuden makuun ruma peikko ryömi taas esiin kaapistaan, ja tämän päivää olen vuoroin mättänyt kaikkea käsiin sattuvaa, vuoroin tuijottanut itku kurkussa Läski-Lauantaina makkaroistani muistoksi ottamaani kuvaa. Syötyäni kaksi terveellistä, normaalia ateriaa napostelin (Virhe 1.) ruiskräkkereitä teen seurana. Kun en voinut lopettaa, otin kuvan eteeni, ja se auttoi kunnes vein mukini keittiöön (Virhe 2. Ahmiessa ei mennä keittiöön). Sillä reissulla hävisivät jäljellä olleet koti-hillot ja puoli pakettia hapankorppuja. Tongin kaappejani, etsien jotain mistä ei ollut tarkoitus tulla loppuviikon lounaat, söin mitä löysin, istuin sängylläni miettien eikö täällä ole mitään muuta syötävää, muistin vierasvarahunajan, no, tiedätte mitä sitten tapahtui. Lähdin lenkille, mikä helpotti, muttei tarpeeksi ettenkö olisi paluumatkalla poikennut hakemassa paikallisesta halpamarketista lastin mandariineja ja purkkihedelmiä (Virhe? en ole ihan varma). Nyt mussutan vuoroin niitä, vuoroin purkkaa ja yritän pysyä poissa kyökistä (pakkasessa on vielä lisää hilloa) ettei tämä karkaisi ihan totaalisesti lapasesta.

Tämä on nöyryyttävää. Mandariinit on kohta loppu, ja olen enää piirun päässä siitä pisteestä, jossa tuikkaan vaatekaappini tuleen siinä toivossa, etten synkimmälläkään hetkellä lähde lähikauppaan pelkissä kengissä.

1+1=WTF

Jos on lusikalla annettu ei kai voi kauhalla vaatia. Kössähisin tässä erään asian vähän keskivertoa pahemmin, ja sain askarrella hetken keksiäkseni että mitäs nyt. Ei sinänsä liian yllättävää, mutta jotenkin se vain joka kerta nostattaa yhtä suuren häpeän, itkuraivon ja vitutuksen aallon (kössäys ei liity syömishäiriöön, jos ei oteta lukuun sitä ettei sitä ehkä olisi tapahtunut jos olisin keskittynyt teini-ikäisenä vatsani pienentämisen sijasta aivojeni kasvattamiseen, yksityiskohdat jääkööt siis kertomatta, siltä varalta että joku tuttu lukee). No mutta, vietin tässä iloisesti tovin elellen tonnikalan ja purkan voimin, korjaillen onnettomuutta. Viimeisin suunnilleen onnistuikin, ja nyt minulla on edessäni kiireisen ja haastavan kaksiviikkoisen sijasta (joka siis oli ohjelmassa ennen kuin tuhlasin kaiken aikani turhaan työhön) paniikkipaskat housussa juoksemista kymmen päivää tai kunnes pää tai jalat pettävät alta. Jee!

Helpotuttaa (siis etten olekaan tuomittu opiskelijan pahimpaan painajaiseen) väsyttää (en ole nukkunut), ärsyttää, vituttaa.

Varsinkin viimeistä, Mieheke tulee vasta kahden viikon päästä.

Pää jumittaa, ei keksi otsikkoa

Vetäisin tässä flip-boing perslennot mielenrauhalleni ja hyvinvoinnilleni, kuvaannollisesti tosin vain. En nukkunut toissayönä, mistä kiitoksena pääni särki tietyömaajytytystä armotta koko eilisen (olen tainnut joskus avautua näistä päänsäryistäni, ehkä). Napsin päänsärkylääkkeitä ja päässä soi joskus lapsikuorossa laulettu Tikka-laulu, enkä saanut tehtyä mitään. Koska koko päivä oli turha, päätin illalla pitää lupauksen kaverilleni lähteä hänen kanssaan pippaloihin. Siellä oli minun lisäkseni tasan yksi selvänä (tai no, minäkin olin särkylääkepöhnässä), ja ruokaa, joka turvottaa kilon jos sitä syö neljä suuntäyttä! Sitähän minä tosin en tiennyt ennen kuin tänä aamuna.

Vaaka näytti enemmän kuin ikinä. Oikeasti ikinä.

Kylppärin peilin mukaan tämä on turvotusta (en tiennyt, että silmien yläpuolellekin voi tulla näin isot silmäpussit). Sitä paitsi en säryltäni syönyt eilen pippaloruoan lisäksi kuin pari ruissaria. Mutta hituttaa se silti. Ja tästä päivästä uhkaa vauhdilla tulla yhtä mälsä kuin eilisestä. Päänsärky tekee pikkuhiljaa tuloaan, mutta päätin etten ota tänään lääkkeitä. Riittää tältä viikolta niiden kanssa, sitä paitsi niillä saattaa olla osuutensa tähän pöhöönkin. Onpahan laiharittomuus turvattu, liikunta -juoksulenkistä puhumattakaan- on poissa laskuista kun pääkään ei käänny ilman pientä pahoinvointia.

Väsyttää ihan pirusti, mutta mitään muuta ei olisikaan kuin hoidettavia hommia. Säästäisiköhän pääni minut uudelta sätkyltä jos otan pari kahvikupposta ja koitan hyökätä kohti lauantaita niiden voimin.

Niin juu, oli muuten kivat pippalot ne eiliset, vaikka lyhyesti olinkin. Tosin meikkini vaihtoi väriä kun illan superkaunis emäntä mainitsi olevansa iloinen joulukiloista. Oli kuulemma laihtunut viime keväänä ja ettei se hyvä juttu ole sekään. Ja tosiaan, en nukkunut toissayönä koska ahmin toissailtana. Niih.

Pillerin pyörityksessä

Pääni on edelleen jotenkin tahmea enkä saa oikein mistään kiinni. Johtunee ehkä kipulääkkeistä joiden kulutus on taas kovassa nousussa. Joo ei pitäisi syödä niitä joka päänsärkyyn ja päällekaadutun polvinivelen (mummontappokelit) jomotukseen ja näin, mutta kun valittavissa on yöunet ja sumuinen pää tai särkyvalvominen ja aika pahasti vittuuntunut pää niin, no. Eilen tuli outo, melkein myrkyttynyt olo. En ollut saanut syötyä kun kaikki paitsi kaakao maistuu taas paskalta. Rupesi ensin pyörryttämään, sitten vatsa pakotti kiireiselle istunnalle vessaan, siiten alkoi oksettaa. Istuin vessan lattialla, jalkojen lihakset nykivät, pyörrytti, oksetti ja palelsi. Kökötin siinä puoli tuntia, koittaen olla liikuttamatta päätäni ja yskimättä. Ja pelkäsin aika pirusti, että olen herkistynyt jollekin tai saanut hepatiitin tai jotain. Ja hei, olkoonkin, että ehkä väärinkäytän tiettyjä vapaankaupan antimia, en leiki mitä tulee oikeasti lääkkeisiin, eritoten kipulääkkeisiin. Paitsi pysyn aina annoksissa olen ottamatta ollenkaan jos vielä jalat pysyvät alla, eli yliannostuksesta se ei tullut. Onneksi olo helpotti parissa tunnissa. Äh, ehkä kaakaoni maito oli pilaantunutta ja olenkin vain menettänyt makuaistini.

No, huomisesta lääkkeet on joka tapauksessa loppu, yöunia tai ei. Noita ei voi ottaa tyhjään mahaan, ja huomenna jatkuu paasto jota saanen rauhassa jatkaa torstaihin asti. Se päänsärky vain sattuu niin saatanasti.

Olen syönyt koko päivän -eli hereillä ollut kaksi tuntia- mandariineja. Nyt on näppis ja hiiri ja kaikki siinä valkeassa möhnässä mitä niistä tulee. Nypin sen aina pois, biologian maikka sanoi joskus, että se on kuin hedelmän rasvaa. Kerää ja säilöö kaiken paskan. Voisinpa nyppiä itsestänikin rasvan ja kaiken paskan sen mukana. Sääli, että suurin osa siitä vain taitaa olla pään sisällä.