Jos on lusikalla annettu ei kai voi kauhalla vaatia. Kössähisin tässä erään asian vähän keskivertoa pahemmin, ja sain askarrella hetken keksiäkseni että mitäs nyt. Ei sinänsä liian yllättävää, mutta jotenkin se vain joka kerta nostattaa yhtä suuren häpeän, itkuraivon ja vitutuksen aallon (kössäys ei liity syömishäiriöön, jos ei oteta lukuun sitä ettei sitä ehkä olisi tapahtunut jos olisin keskittynyt teini-ikäisenä vatsani pienentämisen sijasta aivojeni kasvattamiseen, yksityiskohdat jääkööt siis kertomatta, siltä varalta että joku tuttu lukee). No mutta, vietin tässä iloisesti tovin elellen tonnikalan ja purkan voimin, korjaillen onnettomuutta. Viimeisin suunnilleen onnistuikin, ja nyt minulla on edessäni kiireisen ja haastavan kaksiviikkoisen sijasta (joka siis oli ohjelmassa ennen kuin tuhlasin kaiken aikani turhaan työhön) paniikkipaskat housussa juoksemista kymmen päivää tai kunnes pää tai jalat pettävät alta. Jee!
Helpotuttaa (siis etten olekaan tuomittu opiskelijan pahimpaan painajaiseen) väsyttää (en ole nukkunut), ärsyttää, vituttaa.
Varsinkin viimeistä, Mieheke tulee vasta kahden viikon päästä.
Vol. kiljoona ja kaksisataatuhattakolme
3 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti