Ohi on!

Alkuvuoden Veerantappoputki on nyt jotakuinkin kasassa, ja voin rauhassa vetää lonkkaa koko viikonlopun. Wiih! Jo oli aikakin, alkoi kiristää jo muuallakin kuin vyötäröllä. Ja niin, syömiseni ovat ihan päin helvettiä, alan pian käyttää itsestäni näitä norsu-valas-tankki -kategorian ilmauksia, mietin laihduttamista aina kun nukun tai syön (jälkimmäinen on hiukka irvokasta- mättää sapuskaa suuhunsa ja kuvitella dieettiä) mutta juuri nyt on välitys vähässä. Jos tilanne olisi toinen, ottaisin tähän äpäkän parin päivän ryyppyputken, mutta (TÄTTÄDÄTÄÄ!) Mieheke pääsee sittenkin tulemaan, joten luvassa on kaiken hyvän huipuksi paljon telkun töllöttelyä, kaupungilla käppäilyä ja hm-hm-hmmiä, jotka toivottavasti tuulettavat vähän päätäni. Awh, ratkean tähän tyytyväisyyteeni (joskin aamun ahmimishetkeen myös) ihan juuri.

No mut joo. Hyvästä yrityksestä huolimatta laihdutus rullaa mielessä jatkuvasti. En vain osaa olla ajattelematta sitä, kun vatsamakkarat pomppivat näköpiirissä. Ajattelin, että jos saisin nyt vähän päätäni ja näinollen syömisiäni rauhoittumaan, ottaisin vielä toisen kuukauden laihduttamattomuusharjoituksia, ja sitten jonkun terveen, hitaan tavoitteen maaliskuulle. Katsoo nyt. Ei tämä ole muuta kuin sitä, etten osaa olla vähintäänkin muka-laihduttamatta, muttei ole kiva olla tyytymätön itseensä tekemättä asialle mitään.

Muutes, edellisen tekstin syyllisyysoksentaminen kumma kyllä auttoi. Onnistuin keskittymään mietiskelemään asian tiimoilta, ja muistin kuinka tyhjäpääteininä päätin kostaa kaverilleni luottamuksen pettämisen ja välirikon pahentamalla silloin jo olemassa olevaa anoreksiaani (tyyliin vielä sä näet et voi tehdä noin) tehdäkseni hänen olonsa huonoksi. Ja tässä ollaan nyt, en tiedä olisiko taudinkuvassani ollut eroa ilman sitä, mutta tyhmää se oli joka tapauksessa. Ehkä sillä on jotain tekemistä ruikutusallergiani kanssa. Bittu mikä itsesääli-idiootti olenkaan ollut.

Et näin. Pitää lähtä ruokkoamaan itseni ennen Miehekkeen tuloa, näytän siivottomalta.