Vahinko kiertämään

Ja nyt kaikki kivat myötätuntoiset hyvät ihmiset ja kaverit simmut kiinni ja siirtykää seuraavaan blogiin kiitos.

Nimittäin tämä hävettää itseänikin (mikä on pääsyy siihen, että kirjoitan siitä tänne, en aio avautua siitä muualla), mutta minkäs teen. Olen huono ystävä. Paha ihminen. Paha ja vittuuntunut ihminen, tarkemmin ottaen. Rikoin tässä neljän seinän sisällä -putkeni ja suostuin kaverini kahvilapyyntöön. Kamullani on ns. ollut vaikeeta jo hyvän aikaa, ja silloin kaverit on niitä kelle puretaan ja ketkä kuuntelevät eikös niin. Niin. Ja minä kuuntelen ja nyökyttelen ja mietin ratkaisumahdollisuuksia ja näin. Nyt tarina on toistanut itseään jonkin aikaa (koko juttu jatkunut ~ vuoden), ja alkaa saada draamamaisia piirteitä (mihin tällainen voisi johtaa, ja miten huonosti se voi mennä ja miten vaikeaa hänellä on ajatella sitä ja elää sen kanssa). Hän on puhuu sen kaikille joka kerta nähdessä, ja viimeisen parin kuukauden aikana juttu on käsittääkseni menettänyt uutisarvoaan tuttavapiirissä (tilanne kun on rauhoittunut). Ymmärrän, että voi tuntua väärälle että ihmisten elämä jatkuu hänestä huolimatta, ja se, että ihmiset (vaikkeivät voi ymmärtää tästä ja miltä se tuntuu mitään eivätkä tietää miten lohduttaa/neuvoa/ymmärtää) antavat tyhjänpäiväisiä neuvoja ja menevät vaikeiksi kun hän sanoo sulkeissa olleen ääneen, tai yrittävät vaihtaa puheenaihetta. Kai se kuuluu jotenkin prosessiin. Mutta nyt draamakunigattaren (aiemmin aivan oikeutettu) show löi minullakin jauhot kurkkuun. Kuuntelin kaksi tuntia nonstop ruikutusta, tuon sulkeissa olleen kun ehdotin jotain, muutamat muuhun liittyvät valitukset ja sitä miten hän on erilainen ja erilaisessa asemassa muihin nähden.

No hyvä, se on varmaan joku vaihe, ehkä hänelle ei ole aiemmin tapahtunut vastaavaa, ehkä hän tarvitsee sosiaalista hyvitystä siitä että hänellä kävi paska mäihä, ehkä hän ei halua tehdä extraa saadakseen elämänsä uomiinsa ja haluaa vakuuttaa ympäristönsä siitä ettei se ole mahdollista.

Mutta hän kerjää sääliä. Ei enää myötatuntoa, tukea, apua. Vain sääliä. Enkä voi sietää ihmisiä (en itseäni, saati muita) jotka kerjäämällä ja toisia syyllistämällä ruikuttavat voivoita, elämä on epäreiluata, miten sinä jaksatia, ja saathan sinä puhutia ihmisiltä, joiden elämä ei ainakaan vaikuta kiinnostavan häntä pätkän vertaa (kertaan nyt vielä, juttu ei ole uusi, minusta on ihan normia ettei tilanteen ollessa paha kykene muuhun). Olin lopulta melkein koko kaksituntisen hiljaa, mikä oli ihan hyvä, luulisin, en kertonut kuulumisiani kun vuoroa ei tullut enkä ehdottanut mitään. Tunsin oloni hyväksikäytetyksi (ja voin vakuuttaa etten tunne niin usein), tuntui kuin hän olisi saanut tyydytystä siitä, että märehti kustannuksellani. Käydessäni vessassa päätin heittää hirveä hiljaa hiipivällä vittuuntumisellani ja vakaasti yrittää aloittaa keskustelua, täällä sattui yksi meihin kumpaankaan suoranaisesti liittymätön hassu tapaus ja kertoisin sen. Mutta en lopputapaamisemme aikana saanut kertaakaan suunvuoroa vaihtaa aihetta.

Sääli, se olisi saatanut piristää häntä.

Kiitos jos et lukenut tänne saakka. Tämä häiritsee minua, ja blogi on sopivan anonyymi kanava kaataa harmitus ja häpeä ja epäystävämäisyys (ihan oikeasti, tuolloin sanotaan mitä ajatellaan ja selvitetään juttu vaikka se tarkoittaisi haukkuja ja välirikkoa) viattomien sivullisten niskaan. Epäilen ihmistuntemustani ja oman ärsyyntymiseni syitä vain nyt niin paljolti, että tekee hyvää iskeä tällä näppistä. Lohduttaudun sillä, ettei sinulla ollut velvollisuutta lukea tänne asti.