Yksi stressinsietokyky kiitos!

Taas on istuttu vessan lattialla pyttyä vastapäätä miettimässä elämän olemusta. Onneksi meillä on koko ajan tyyppejä kotona, joten on jäänyt miettimisasteelle vessassa kyhjääminen. Ihan hyvä niin. Tutkiskelin purukalustoani tässä yksi päivä, aika monta ientä on vetäytymässä ja joka hiivatin hammas lohkeillut. Mitäs pitää harjata ja purra niitä yhteen niin pirusti. Yök.

Syöminen on taas lipsumassa jatkuvaksi puputtamiseksi. En saa syötyä aterioita, ja niin natustan jotain yhdentekevää, ja sitten iskeekin ällötys ja pahoinvointi. Maha ei sietäisi oikein mitään, mitäs pitää juoda liikaa, mikä ei auta asiaa. Kattelin tuossa syömisiäni, aika pienistä määristä meinaa wc kutsua. En ole ahminut kunnolla aikoihin, mikä on loistojuttu, mutta se on nähtävästi laskenut toleranssia aika lailla. Ja vitutukseeni tissuttelen illat ja sekin on huono juttu.

Kropan kanssa sopu on pahasti hakusessa. Vuoroin koko rotisko ällöttää tosi pahasti, vuoroin säälittää, välillä olen valmis rääkkäämään itseäni romahtamiseen koska kroppa on niin paska että hajoaa. Opintojen ja töiden kanssa on kasaantunut monta juttua jotka työllistävät, tuntuu etten saa pidettyä hommaa hanskassa syömisen ja sh:n hallinnan suhteen. Ja niinkun yleensä, lipsuminen tulee kyllä pahimpaan mahdolliseen aikaan, tässä on ainekset kasassa bulimiaputkeen.

Taas tuntuu että haluaisin loman tästä. Paasto ei oikein mene yhteen tukka putkella kiitämisen kanssa, mutta ei mene kyllä näin huonosti syöminen ja alkoholin suurkulutuskaan. Mutta joku laskuvarjo tässä on kehitettävä. Mielellään pian.

Rauhempaa

Viime viikot on menny jotenkin sumuisesti, ja näinpä heräsin nyt järkkyyn kasaan tekemättömiä ja puolitehtyjä hommia, ahdistelevaan gradun ohjaajaan ja hirveää vauhtia lähestyvään kesään jonka valmistelut kuten vaikka kämppä on pahasti puolitiessä. Tämä sai vähän vauhtia hommiin, ei yhtään riittävästi, mutta alkuun kuitenkin.

Muuten meno on ollut yllättävän säyseää. Pidän pientä päivyriä ahmimisista ja muista häröilyistä, ja vaikka sinällään tilanne on aika sama kuin ennen, määrät ja tilanteet on menneet paljon parempaan suuntaan. Vaikka syön vähemmän kuin yleensä (ei välttis hyvä mutta kun ei tee mieli nin ei tee), ahmin myös paljon vähemmän, ja se on pikemminkin sellaista huomaamatonta jatkuvaa natustamista kuin järkijättö kohtaus. Se vaan loppuu ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan. Ehkä se on siitä että pystyn vihdoin nukkumaan ainakin kuusi tuntia yössä jokseenkin yhtä soittoa. Mene tiedä. Mutta yleensä kunnon ressiherätys ajaa edes miettimään ahmimista, nyt päässä on yllättävän tyyntä.

Tykkään siitä.

Ryhtiliike

Peesaan nyt vähän edellistä itsesääliryöppyä. Ei tee hyvää päälle tuommoinen, sitä päätyy ahmimaan jotain merkityksettömiä keksipaketteja ihan vaan tylsistymistään kuvitellessaan ettei voi tehdä mitään ja että kaikki on paskaa.

Koska tuomiota saa vielä odotella päätin että tarvitsen projektin. En ole treenannut juoksua kunnolla pitkään aikaan, joten maratonista on turha haaveilla, mutta puolimaratonista kylläkin. Kolmen-neljän kuukauden treenillä pääsee ihan hyvin pariinkymmeneen kilsaan. Ja saa muuta ajateltavaa (on pieni mahdollisuus että tämä vain ottaa ja loppuu, joskus niinkin kuulemma käy, ja ihan varmasti juuri mulle voisi käydä näin). Ettei mieti koko ajan buranasta pian tulevaa mahahaavaa.

Vässytytys

Olen kehittämässä on-off suhdetta opintojeni kanssa. Välillä väännän verenmaku suussa vihoviimeisen kyllästyneenä olemaan hikipinko, joka istuu päivä päivältä ja ilta illalta kotona kasvattamassa hometta perseeseensä lukien tenttiin jonka tietoja ei soisi koskaan tarvitsevansa. Sitten välillä taas muistan miksi teen tätä. Niin kuin eilen. Pänttäsin hulluna, aloitin heti tultuani edellisestä tentistä, katsoin välillä hetken telkkua kun en kyennyt keskittymään ja jatkoin taas pikkutunneille. Toisaalta kaipasin sitä fiilistä kun yhdeltä yöllä vääntää matskun kimpussa aivan kympillä ja lamppu syttyy päässä Aaa näin!, mutta samalla lasken tunteja siihen kun pääsen koko sotkusta pariksi kuukaudeksi. Mikä sitä ihmistä riivaa että pitää ottaa näin saakelin pitkä tutkinto? Tänäänkin, ei kun eilen, kävin hökäsemässä ihan kohtuuhyvää arvosanaa tentistä, eli miten niin muka en ole motivoitunut, mutta mutta kun paukut loppuu enkä osaa enkä jaksa olla tyytyväinen itseeni vaikka miten vaikeaa se muka voi olla enkä syödä vaikka miten vaikeaa sekään voi olla. Ei saa kiusata pikku-Veeraa pikku-Veera ei halua! Ei jaksa.

No joo, tämä on taas näitä öitä kun ei sitten kierrokset rauhoittuneet riittävästi että olisi mennyt ihmisten aikaan nukkumaan tai muutenkaan koko päivänä käyttäytynyt niin kuin ihmiset. Olen syömisissäni siinä vaiheessa, että blogiin avautuminen ties mistä jupinasta tuntuu kahden punaviinilasillisen jälkeen hyvältä idealta (ja olen muuten kirjoittanut koko tekstistä ehkä kolme sanaa ensi yrittämällä oikein), ja kädet haisevat oksennukselta. Hyi saatana. Täytyy ostaa parempaa saiputta.

Mieheke tulee viikon päästä. Vihdoin.

Keväthulluus

No niin hei taas. Yläkerrassa tapellaan joten en saa luettua joten tulin tänne. En ole ihan vieläkään sujut uuden koneen näppiksen kanssa joten älkää laskeko krijoitusvirheitä. Keksin muuten oikein hyvän puolen uudessa koneessa: yksityisyys. Pienellä yrittämisellä saan blogini ja sh-sivut ja kaiken muunkin mihin en soisi esmes Miehekkeen törmäävän pidettyä pois oletusselaimesta, ilman että tyhjään välimuistia joka kerta kun joku tulee kylään. En ihan tiedä miksi näen niin pirusti vaivaa asian salailussa kun Mieheke nyt kuitenkin on minusta aika hyvin selvillä, mutta olo on mukavampi näin.

Mutta takaisin blogin pääaiheeseen, minuun ja syömishäröilyyn, joista ei kummastakaan ole kirjoitettava loppunut kuluneen viikon aikana. Kevät on hassua aikaa, oikeastaan tykkään siitä vaikka menetän viimeisenkin vuorokausirytmin ripun valon takia, mutta se pistää jotain päässäni ja näin myös syömisessäni sekaisin. Ensimmäinen merkki tästä oli kahvin maistumisen loppuminen pari viikkoa sitten, sitten loppui vähäkin lihansyönti ja nyt kasvatan ituja ja lipitän vihreää teetä. Enkä syö. Se alkoi viime viikolla. Tai siis syönhän minä, niitä ituja ja kurkkusalaattia, mutta muuten ei oikein tee mitään mieli. Välillä "ahmin" puketin näkkileipää mutta siihen se jää, eikä sitten taas tule syötyä. Sama juttu joka kevät, ja jännää kyllä se yllättää joka kerta yhtä paljon. Päänsäryt ovat myös tehneet paluuta, olen melkein päivittäin kipulääkityksellä, mikä ei ainakaan lisää syömishaluja. En edes yritä väittää olevani huolissani tai harmissani syömisestä, päin vastoin on kiva kun paino pysyy läpi päivän suunnilleen samana vedenjuontia lukuun ottamatta, ja pakonomainen vaa'lla ramppaamiseni ei aiheuta niin paljoa ahdistusta. Tässä on ihan riittävästi ahdistusta deadlinejen ja tenttejen ja ties minkä opiskelijasähläämisen kanssa.

Viimeiseen kategoriaan kuuluu ylihuominen (miten se voi olla niin pian?!?) Vappu. Olen kahden vaiheilla, järjestäydynkö juhlimaan torstai-iltana puolen tunnin valmistautumisella ja tiristelen perinteiset opiskelijaryyppäjäiset, vai suljenko kännykän ja nukunko koko hörhellyksen yli. Alan kyllä kallistua edellisen puoleen, pää kaipaa kipeästi nollausta. Sitä paitsi se ikävä tyyppikin josta juorusin tuntuu jättäneen minut viimein rauhaan, joten en välttämättä päädy yliopiston sähköpostilistille tai youtubeen jos innostunkin joraamaan pikkutunneilla kännykän soittoäänen tahtiin lakki simassa ja kenkä kadoksissa.

jaksaa, ei jaksa, jaksaa

Olen lukenut. Päntännyt. Istunut perseelläni, imeskellyt kieli ruvella sokerittomia pastilleja, jauhanut purkkaa ja ajanut infoa päähäni. Silloin kun en ole häröillyt kyökissä tai tuijottajut mitään ajattelematta kattoa (minkä touhussa meni kyllä hyvä osa viikonlopusta) tietysti. Ja asiaankuuluvasti ressannut ihan perkeleesti. Tuntuu tenttiahdistus olevan suoraan verrannollinen lukemisen määrään, mitä enemmän sivistyy sitä enemmän ahdistaa ja jännittää. Tämän tahdin pitäisi jatkua vielä toukokuun, mutta alan jo nyt nähdä märkiä unia kirjallisista töistä ja tietokonemallinnoksista. Ja ni, hengitysvaikeudet päättivät jatkua edelleen. Rintaa puristaa ja painaa aina kun sitä vähiten kaipaisi, eikä keuhkoja tunnu saavan täyteen.

Kaipaan puoliboheemia (puoli, koska en muuten katso itseäni kovin taiteilijasieluksi) arkielämääni, romskujen lukemista pitkin yötä viinilasin kanssa, satunnaisia kirjoitus/ maalaus/ piirtopuuskiani (nekin yleensä pitkin yötä), sitä etten hetkittäin tuolloin edes halua syödä tai ajattele sitä, ja välistä yleistä rappiofiilistäkin. Ne tasapainottivat niin klo 8-16 koulurytmiäni, pänttäämistä, ruoka-aikatauluja ja muuta pilkkunnyhjäystä. Okei, kiire on vain huonosti suunniteltua ajankäyttöä, mutta jos tällaisen opintotahdin voikin suunnitella kiireettömäksi en mina siihen ole keinoa keksinyt. Joten luen, syön sen verran kuin istumiseksi tarvitsee, hittuunnun kun en liiku ja luen vähän lisää, ja mietin poksahtaako pää ennen kesäkuuta vaiko ei.

Freak show

Olen suistanut aurani tai feng shuini tai minkälie raiteiltaan. Tai sen mikä siitä nyt oli vielä raiteillaan ja vastasi hengittämisestäni. Sain tässä viime viikon päälle lisää vähän huonoja uutisia, olen solmussa koulun kanssa johon en ole tottunut, sosiaalinen elämäni menee sekin päin äässiä jne jne jne. Joka tapauksessa lähdin tuulettumaan treeneihin, olo hieman huonona, mutta yleensähän se paranee repimisellä eikö. Ehdin tehdä viisi minsaa enne kuin rintaa alkoi painaa, henki ei meinannut kulkea ei sisään eikä ulos, ja viidessätoista minuutissa istuskelin käytävässä pystymättä seisomaan kunnolla. En saanut henkeä, huimasi, hyperventiloin kai, mutta tuntui ettei uloshengityskään toimi (enkä siis ole astmaatikko tai muutenkaan tältä osin hajalla). Niin ja rektikkotyttö oli takaisin, siellähän sitä huojuttiin synkronoituna puoli tuntia, kunnes vihelsin omalta osaltani pelin poikki ja lähdin hoippumaan kotiin. En ole kovin tuff.

Kivaa tämä stressaaminen.

Jokainn blgi tarvtsee ärsyttävn ja sekvan postuksen

Kerroin joskus siitä lankatytöstä treeneissä. Se joka painoi kaksi kiloa, oli ihan pirun hyvä (ja täten parempi kuin minä). Siitä tuli vähitellen huono, ei pysynyt mukana, katsoi koko ajan tyhjemmin, ei vastannut jutteluihin enää lainkaan, jaksoi tehdä koko ajan vähemmän, ja viimein lakkasi käymästä.

En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.

Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.

Toivon että hän on hoidossa.

Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.

Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.

Lama(annus)

Putki on poikki (hyvät uutiset ensin). Ainakin niin pitkäksi aikaa kun olen näin kiireinen, ehdin hädin tuskin nukkumaan. Viikonloppu voi kyllä muuttaa tilannetta, mutta ehkä ei jos toivon oikein kovasti. Muuten tämä on oikein mukavaa, lennän aamusta iltaan ties minkä menojen ja projektien ja muiden tuhanpäiväisyyksien perässä, ja hups vaan, kohta on ilta ja voin käydä nukkumaan enkä ole ahminut paljon mitään. Syömiseni on niin tyypillistä sh-skeidaa kuin opiskelijalla vain voi (vuorotellen kurkkua ja munkkia...), mutta pari kourallista päivässä mitä tahansa ei lihota kun on tottunut niihin määriin mihin tässä nyt on. Ainoa ongelma on, että tätä superihmiseilyä ei jaksa hirveän pitkään viimeisimmän putken jäljiltä jo valmiiksi väsyneenä. Koitan ottaa koomapäivän ja pysyä sängyssä, mutta sitä ennen täytyy saada lukko jääkaappiin. Ja kuivakaappiin, ja kämppisten kaappeihin ja ylähyllyn jemmaan. Jos saan nyt pari päivää vielä tasoiteltua ilman suurempia takapakkeja alan seurailla kaloreita uudestaan (koska tällainen kiirenäykkiminen ei pitkässä juoksussa tee hyvää ahmimattomuudelle). Ja ehkä se siitä taas lähtee.

Ollakseni vielä vähän kiireisempi otin asiakseni shoppailla tänään uuden hameen (koska tarvitsen sen päälleni ihan kohta-kohta, joten ei voinut lykätä 'laihempaan päivään'). Kaupassa oli punainen lappu joka toisessa rytkyssä eikä edes mainittavaksi asiakkaita. Oikeasti, putiikki näytti valoja vaille suljetulta. Mikähän maan paskankaatokolkka tämä lienee, kun lama iskee vaikka kaikkialla toitotetaan että siitä selvitään hyvin. No mut, rupesi ahdistamaan katsella vaatteita (joihin minullakaan ei oikeastaan olisi laittaa ylimääräistä, jos ihan tosi rehellisiä ollaan) joten käpsyttelin sitten keskustaa pitkin kuntoilun vuoksi kunnes kello oli riittävän paljon tulla kirjoittamaan tämä ja nukkumaan. Pitää varmaan ottaa Mieheke matkaan valkkaamaan se hame. Se tietää muutenkin paljon paremmin minkä kokoinen outokumpuni on, itse sitä suurentelee ja pienentelee vähän mielialan mukaan.

Kaikki kunnossa?

Ahmin tänään. En kauheasti, siinä tonnisen (päivärajakaan ei taida ylittyä kun nyt ei tee mieli mitään), mutta mikä kaloreissa vähemmän se hitutuksessa ilmeisesti enemmän. Ihan semmoinen perus valkea leipä-rasva-sokeri ahmi (en ollut kotona, mikä helpotti vähän), ei onneksi mitään sen pahempaa, mutta en ymmärrä miksi hitossa sen piti taas karata käpälästä. Tiesin, että kiusauksia olisi edessä joten olin syönyt ennen sitä, olin valmistautunut henkisesti, en ollut väsynyt (toisin kuin nyt sen jälkeen). Ärh.

Syytän koko älyttömyydestä sitä, että ajatukseni ovat kokoilleet taas mukavan tuulenpesän, enkä pysty keskittymään kunnolla. Mietteet pyörivät kehää välillä hoitamattomat hommat - olenpas huono ihminen - satunnainen joskus saatu kritiikki (älkää jooko kysykö miksi vatvon sellaisia) - laihdutus - ahmiminen.

Mietin, että olisin pitänyt mietiskelyn kokonaan pois tältä blogilta (se on, jos mahdollista, vielä häröilyäkin henkilökohtaisempaa), mutta kun kerran on aloitettu niin miksei sitä jatkamaan. Lisää naurua maailmaan jos ei muuta. Niin, jos ei vielä ole tullut ilmi käyn usein ja helposti kierroksilla mikä on syynä siihen että harjoittelen ajattelematta olemista. Olen huomattavasti parempi pitämään ajatusoksennustuokioita kaikesta mitä sillä hetkellä pidän paskana, joten se on vähän myös vastapainoksi sille. Nyt se ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon. Mietin vaivaavia tai levällään olevia juttuja melkein joka ilta, mutten jaksa keskittyä mielen pitämiseen käyttökelpoisena. Mikä saa pohtimaan maailman pahuutta kahta enemmän ja vie koko ajan kauemmaksi kaikesta järkevästä. En saa ajatuksiani irti, ja se väsyttää.

Opiskelukaverini kysyi vähän aikaa sitten onko kaikki kunnossa (kaikki on tietysti kunnossa, helmikuu vain vituttaa). Olen kuulemma poissaoleva. Emme ole kovin paljoa tekemisissä, ja vasta silloin tulin ajatelleeksi, etten ole jutellut hänen enkä kenenkään muunkaan kanssa pitkiin aikoihin paria sanaa enempää. Olen heittäytynyt vielä tavallistakin epäsosiaalisemmaksi huomaamatta sitä edes itse.

Voisin välittää siitä enemmänkin. Se saattaisi olla hyvä.

Ohi on!

Alkuvuoden Veerantappoputki on nyt jotakuinkin kasassa, ja voin rauhassa vetää lonkkaa koko viikonlopun. Wiih! Jo oli aikakin, alkoi kiristää jo muuallakin kuin vyötäröllä. Ja niin, syömiseni ovat ihan päin helvettiä, alan pian käyttää itsestäni näitä norsu-valas-tankki -kategorian ilmauksia, mietin laihduttamista aina kun nukun tai syön (jälkimmäinen on hiukka irvokasta- mättää sapuskaa suuhunsa ja kuvitella dieettiä) mutta juuri nyt on välitys vähässä. Jos tilanne olisi toinen, ottaisin tähän äpäkän parin päivän ryyppyputken, mutta (TÄTTÄDÄTÄÄ!) Mieheke pääsee sittenkin tulemaan, joten luvassa on kaiken hyvän huipuksi paljon telkun töllöttelyä, kaupungilla käppäilyä ja hm-hm-hmmiä, jotka toivottavasti tuulettavat vähän päätäni. Awh, ratkean tähän tyytyväisyyteeni (joskin aamun ahmimishetkeen myös) ihan juuri.

No mut joo. Hyvästä yrityksestä huolimatta laihdutus rullaa mielessä jatkuvasti. En vain osaa olla ajattelematta sitä, kun vatsamakkarat pomppivat näköpiirissä. Ajattelin, että jos saisin nyt vähän päätäni ja näinollen syömisiäni rauhoittumaan, ottaisin vielä toisen kuukauden laihduttamattomuusharjoituksia, ja sitten jonkun terveen, hitaan tavoitteen maaliskuulle. Katsoo nyt. Ei tämä ole muuta kuin sitä, etten osaa olla vähintäänkin muka-laihduttamatta, muttei ole kiva olla tyytymätön itseensä tekemättä asialle mitään.

Muutes, edellisen tekstin syyllisyysoksentaminen kumma kyllä auttoi. Onnistuin keskittymään mietiskelemään asian tiimoilta, ja muistin kuinka tyhjäpääteininä päätin kostaa kaverilleni luottamuksen pettämisen ja välirikon pahentamalla silloin jo olemassa olevaa anoreksiaani (tyyliin vielä sä näet et voi tehdä noin) tehdäkseni hänen olonsa huonoksi. Ja tässä ollaan nyt, en tiedä olisiko taudinkuvassani ollut eroa ilman sitä, mutta tyhmää se oli joka tapauksessa. Ehkä sillä on jotain tekemistä ruikutusallergiani kanssa. Bittu mikä itsesääli-idiootti olenkaan ollut.

Et näin. Pitää lähtä ruokkoamaan itseni ennen Miehekkeen tuloa, näytän siivottomalta.

Vahinko kiertämään

Ja nyt kaikki kivat myötätuntoiset hyvät ihmiset ja kaverit simmut kiinni ja siirtykää seuraavaan blogiin kiitos.

Nimittäin tämä hävettää itseänikin (mikä on pääsyy siihen, että kirjoitan siitä tänne, en aio avautua siitä muualla), mutta minkäs teen. Olen huono ystävä. Paha ihminen. Paha ja vittuuntunut ihminen, tarkemmin ottaen. Rikoin tässä neljän seinän sisällä -putkeni ja suostuin kaverini kahvilapyyntöön. Kamullani on ns. ollut vaikeeta jo hyvän aikaa, ja silloin kaverit on niitä kelle puretaan ja ketkä kuuntelevät eikös niin. Niin. Ja minä kuuntelen ja nyökyttelen ja mietin ratkaisumahdollisuuksia ja näin. Nyt tarina on toistanut itseään jonkin aikaa (koko juttu jatkunut ~ vuoden), ja alkaa saada draamamaisia piirteitä (mihin tällainen voisi johtaa, ja miten huonosti se voi mennä ja miten vaikeaa hänellä on ajatella sitä ja elää sen kanssa). Hän on puhuu sen kaikille joka kerta nähdessä, ja viimeisen parin kuukauden aikana juttu on käsittääkseni menettänyt uutisarvoaan tuttavapiirissä (tilanne kun on rauhoittunut). Ymmärrän, että voi tuntua väärälle että ihmisten elämä jatkuu hänestä huolimatta, ja se, että ihmiset (vaikkeivät voi ymmärtää tästä ja miltä se tuntuu mitään eivätkä tietää miten lohduttaa/neuvoa/ymmärtää) antavat tyhjänpäiväisiä neuvoja ja menevät vaikeiksi kun hän sanoo sulkeissa olleen ääneen, tai yrittävät vaihtaa puheenaihetta. Kai se kuuluu jotenkin prosessiin. Mutta nyt draamakunigattaren (aiemmin aivan oikeutettu) show löi minullakin jauhot kurkkuun. Kuuntelin kaksi tuntia nonstop ruikutusta, tuon sulkeissa olleen kun ehdotin jotain, muutamat muuhun liittyvät valitukset ja sitä miten hän on erilainen ja erilaisessa asemassa muihin nähden.

No hyvä, se on varmaan joku vaihe, ehkä hänelle ei ole aiemmin tapahtunut vastaavaa, ehkä hän tarvitsee sosiaalista hyvitystä siitä että hänellä kävi paska mäihä, ehkä hän ei halua tehdä extraa saadakseen elämänsä uomiinsa ja haluaa vakuuttaa ympäristönsä siitä ettei se ole mahdollista.

Mutta hän kerjää sääliä. Ei enää myötatuntoa, tukea, apua. Vain sääliä. Enkä voi sietää ihmisiä (en itseäni, saati muita) jotka kerjäämällä ja toisia syyllistämällä ruikuttavat voivoita, elämä on epäreiluata, miten sinä jaksatia, ja saathan sinä puhutia ihmisiltä, joiden elämä ei ainakaan vaikuta kiinnostavan häntä pätkän vertaa (kertaan nyt vielä, juttu ei ole uusi, minusta on ihan normia ettei tilanteen ollessa paha kykene muuhun). Olin lopulta melkein koko kaksituntisen hiljaa, mikä oli ihan hyvä, luulisin, en kertonut kuulumisiani kun vuoroa ei tullut enkä ehdottanut mitään. Tunsin oloni hyväksikäytetyksi (ja voin vakuuttaa etten tunne niin usein), tuntui kuin hän olisi saanut tyydytystä siitä, että märehti kustannuksellani. Käydessäni vessassa päätin heittää hirveä hiljaa hiipivällä vittuuntumisellani ja vakaasti yrittää aloittaa keskustelua, täällä sattui yksi meihin kumpaankaan suoranaisesti liittymätön hassu tapaus ja kertoisin sen. Mutta en lopputapaamisemme aikana saanut kertaakaan suunvuoroa vaihtaa aihetta.

Sääli, se olisi saatanut piristää häntä.

Kiitos jos et lukenut tänne saakka. Tämä häiritsee minua, ja blogi on sopivan anonyymi kanava kaataa harmitus ja häpeä ja epäystävämäisyys (ihan oikeasti, tuolloin sanotaan mitä ajatellaan ja selvitetään juttu vaikka se tarkoittaisi haukkuja ja välirikkoa) viattomien sivullisten niskaan. Epäilen ihmistuntemustani ja oman ärsyyntymiseni syitä vain nyt niin paljolti, että tekee hyvää iskeä tällä näppistä. Lohduttaudun sillä, ettei sinulla ollut velvollisuutta lukea tänne asti.

Supergirls just fly?

Ennen kuin menen siihen mitä varsinaisesti kirjoitan tänään, hehkutan pientä saavutusta: En syönyt loppuviikon lounastarpeitani torstaina, ja näinollen minulla on tänäänkin tiedossa lämmin ruoka (päätin, että jos ahmin ne, en osta uusia ruokatarpeita ennen kuin ensi viikolla). Huhhahhei!

Ja sitten kotimaan uutisiin. Olen kiireinen. Niin kiireinen, etten ole
siivonnut kämppääni kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun tulin joulun jälkeen kotiin, nukun liian vähän vähintään joka toinen yö, enkä ehdi ajattelemaan sitä, että olen paksu enkä tee asialle mitään muuta kuin syön lisää (se on muuten hyvä juttu se, etten ehdi ajattelemaan siis). Näinköhän alitajuisesti sössin tahallani alkuviikosta, jotta en varmasti ehdi miettimään liikaa, kuka tietää. Joka tapauksessa, nyt tekemisen määrä alkaa paisua yli äyräiden. Pidin edellisen vapaapäivän ennen loppiaista, eikä seuraavaakaan kuulu ennen kuin viikon päästä, jolloin helpottaa vähäksi aikaa. Ja kirsikkana kakkuun, Mieheke ei ehkä pääsekään tulemaan silloin, ja jos niin, joudun keksimään itselleni lisää tekemistä (yövuoroja on kuulemma vapaana, hmm) etten poksahda tämän kolmen viikon putken jälkeen silkasta alipaineesta. Tekemistä kyllä on, juttuja on alkanut kasautumaan (ja minussa asuu sen verta pientä perfektionistia että annan asian häiritä), voisin korjata tämän paskan koneenikin joka jumittaa joka toisessa sanassa, tai koittaa helpottaa helmikuuta tekemällä vaikka jotain etukäteenkin. Mutta en haluaisi, ja koska se on minulle aika harvinaista, on ehkä syytä ottaa se huomioon.

Istuin eilisiltana lukemassa, juomassa punkkua ja puhumassa itsekseni hyvän tovin. Join enemmän kuin yleensä, söin siihen kaveriksi hedelmäsiivuja (vaikka olen vakuuttunut siitä, ettei punkun kanssa pitäisi syödä hapanta koska se värjää hampaita vieläkin enemmän, pruuv mii vrong) ja mietin miksi revin itseäni niin moneen suuntaan. Kai se on se tyypillinen illuusio siitä, että ollakseen riittävä täytyy olla kiireinen, mutta olen aina pitänyt näkyvää kiireisyyttä merkkinä järjestelykyvyttömyydestä (ja minä en ole järjestelykyvytön [enhän]). Nyt kuitenkaan oma kiireisyyteni ei voisi olla enää kovin paljon näkyvämpää, en ole tavannut yhtäkään ihmistä ajanviettomielessä kahteen viikkoon, kämppäni on kuvottava (onneksi kämppiksillä ei ole ollut asiaa, joka kerta kun kuulostaa siltä, että joku on tulossa koputtamaan lähden vastaan etteivät he näkisi huonettani), tiskejä lojuu, ja nuo punkku-luku-yksinpuhelut (kuten myös bloggailu) ovat pois uniajastani, mutta en usko pysyväni järjissäni tai ainakaan työkunnossa ilman niitä.

Väsyttää, kello on 12 lauantaina ja minua väsyttää ihan perkeleesti. Ja jos keksin olla jaksamatta tätä viikkoa, tämä ei helpota kuin ehkä vapuksi, joten syitä painaa olisi kyllä. Ja helkkari, se on yksi viikko, mihin itsekurini on karannut. Ajattelin hetken vakavissani että kirjoittaisin ensi yön, minulla on kaksi novelliajatusta odottamassa siirtymistä paperille, siihen riittäisi virtaa kyllä, oman elämän elettävänä pitämiseen sen sijaan ei. Voi äly.

1+1=WTF

Jos on lusikalla annettu ei kai voi kauhalla vaatia. Kössähisin tässä erään asian vähän keskivertoa pahemmin, ja sain askarrella hetken keksiäkseni että mitäs nyt. Ei sinänsä liian yllättävää, mutta jotenkin se vain joka kerta nostattaa yhtä suuren häpeän, itkuraivon ja vitutuksen aallon (kössäys ei liity syömishäiriöön, jos ei oteta lukuun sitä ettei sitä ehkä olisi tapahtunut jos olisin keskittynyt teini-ikäisenä vatsani pienentämisen sijasta aivojeni kasvattamiseen, yksityiskohdat jääkööt siis kertomatta, siltä varalta että joku tuttu lukee). No mutta, vietin tässä iloisesti tovin elellen tonnikalan ja purkan voimin, korjaillen onnettomuutta. Viimeisin suunnilleen onnistuikin, ja nyt minulla on edessäni kiireisen ja haastavan kaksiviikkoisen sijasta (joka siis oli ohjelmassa ennen kuin tuhlasin kaiken aikani turhaan työhön) paniikkipaskat housussa juoksemista kymmen päivää tai kunnes pää tai jalat pettävät alta. Jee!

Helpotuttaa (siis etten olekaan tuomittu opiskelijan pahimpaan painajaiseen) väsyttää (en ole nukkunut), ärsyttää, vituttaa.

Varsinkin viimeistä, Mieheke tulee vasta kahden viikon päästä.

Maanantai sopii joulukuun ensimmäiseksi

Silmiä särkee koska piilarit kuivuu koska pidän niitä liian pitkään, päätä särkee koska koulujutut seisoo ja ahdistaa, polvea särkee koska olen niin mummo ja kordinaatioltani paska että kaaduin sille viime viikolla, sielua särkee kun se ei saa ei viinaa eikä edes kahvia tai buranaa.

Eikä ajatus kulje, nyt en enää keksi miksi. Ehkä tosiaan söin jotain pilaantunutta. Se maito nimittäin tuli tänään vastaan purkista, ja muutti viemäriverkostoon. Ja juoksen edelleen vessassa (siltä varalta että halusitte tietää).

Kolme viikkoa jouluun. Kolme viikkoa takelleltavana vetämättä itseään piippuun. Sitten olisi kaksi viikkoa takelleltavana syömättä itseään kiikkuun.

Luojan kiitos en kirjoita runoja. Enää.

Stressipossu

No hmh, tekstistäni katosi vallan terä kun kävin lukemassa Valeriaanan kommentin (joka laittoi myhäilemään typerästi) ja toisten kirjoituksia. Tarkoitukseni oli avautua siitä, että kuten mainittu, tämä viikko on opintourallani aika tiukka. Kuten tapana on, muutun stressaantuessani vieläkin mukavammaksi kuin muuten olen, ja arvelin ehkäistä sitä ottamalla tänään pienen meditaatiotuokion (virkkaamiseen ja urheiluun menee liikaa aikaa tässä tilanteessa) joka kerta kun raivoitku lähestyy. Päätin perua päätökseni viisi minuuttia heräämisestäni tänäaamuna. Nousin niin sanotusti väärällä jalalla tai pikemminkin putosin suoraan perseelleni tähän keskiviikkoon. Näin painajaisia, kaikkein viimeisimpänä unen, jossa puntarini ei toiminut, enkä saanut sitä vaihdettua paunoilta kiloille ja kun sain, se näytti ties mitä hirveyksiä. Tästä oli oikein mukavaa herätä, kunnes tajusin, että olin nukkunut puolitoista tuntia (!!!) ohi herätyksen, ja olin näin ollen aika helvetisti päivän hommista jäljessä. Hattutemppuni viimeisenä muttei vähäisimpänä: pääsin herättyäni hädin tuskin edes ylös koko sängystä. Kävin eilen pilateksessa ensi kertaa pitkilleen, ja totesin pilateskuntoni aika paskaksi. Ilmeisesti sain vielä flunssanpoikasenkin sillä reissulla, ja jos jotain syvästi inhoan, niin tällaisia muistutuksia kuolevaisuudestani.

Ei siis meditaatiota tänään.

Anteeksi, pakko oli purkaa tämä tänne kun kämppäkavereillekaan ei kehtaa. Pienen perusvitutuksen nostaa myös se, että syötyäni eilen koko päivän ihmismäisesti ahmin illalla (säälittävää) kuiviltaan paketin ruiscräkkereitä ja niin ikään kuiviltaan pari kuppia mysliä (...säälittävää). Juuri ennen nukkumaanmenoa kun päivä oli mennyt niin hyvin kaikesta paineesta huolimatta. Panikoin edessä olevasta kahdesta vuorokaudesta koko ajan pahemmin, minun ei nytkään pitäisi olla kirjoittamassa täällä ja voi saatana kaikki leviää käsiin. Äh.