Sössähdys

Oletteko huomanneet, että ihmiset tykkäävät tuputtaa syötävää illanistujaisissa? Ja kun närkkii riittävän kauan kurkkutikkujaan turhan monet rupeavat katsomaan kieroon ja sitten on syötävä muiden mieliksi ja sitten on paha olo ja vituttaa.

Kamujen kanssa istuminen on hauskaa. Mutta. En käsitä miksi joka helkkarin kerta paikalla pitää olla ahmijan täsmäsetti sipsejä, tuckeja, juustoa, karkkia ja suklaata ja bonusnumerona jotan leivonnaista vielä. Istuin silmät kierossa puoli iltaa yrittäen huomaamatta olla syömättä ja puoli iltaa yrittäen huomaamattomasti vetää kaiken, ja se on perseestä. Ja lauantai aukeaa maha sekaisin (viikko oli dieetin suhteen oikein onnistunut eiliseen asti, joten massu ei oikein tykännyt mätöistä), turvoksissa semikrapulassa vailla mitään toivoa saada aikaan muuta kuin hammaspesun ja telkun katsomista.

Mikä hatuttaa eniten, on että halusin oksentaa. Mietin kuinka menisin muiden tupakkatauon aikana vessaan, valittelisin roskaa piilarissa, hoitaisin homman nopsaan ja olisin loppuajan syömättä. Kävin sen mielessäni läpi niin monta kertaa että olin varma siitä että tekisin sen kaikista hyvistä lupauksista huolimatta. Mutta en tehnyt. Ja se kadutti tänä aamuna, niin paljon että itketti. Ei ole hyvä.

Huomasin, etten ole ahminut yli kuukauteen. Olisin vielä ylpeämpi jos olo ei olisi näin paska.

Ruoka maailmaa pyörittää

Skitsoan. Syöminen inhottaa ja silti syön, ja sitten inhottaa ja sitten tuntuu että pitäisi oksentaa ja sitten istun käsieni päällä tietokoneen edessä ja vanhenen jollain satunnaisblogeilla. Ja jään Miehekkeelle kiinni kuvapuhelussa ilmeestäni kun se sanoo ostaneensa puoli kiloa suklaata tai syöneensä munkkeja tai mitä milloinkin. Miksi sen pitää aina puhua jotan ruoasta? Kuitenkin haluaa että lenkkeilisin tai ylipäätään tekisin jotain lisää perseelläni istumisen sijaan, eikä ainakaan että ryhtyisin sen pulinoiden takia syömään valmiiksi liukastettua sapuskaa.

Tällä nyt ei juurikaan tekemistä sh:n kanssa, olin sairastanut melkein viisi vuotta kun Miehekkeen kanssa tavattiin ja yritän olla hiljaa näistä jutuista, joten sen ei voi odottaa osaavan varoa sanojaan. Kunhan ruikutan silti.

Söin tänään vähän enemmän, huomenna varmaan alkaa menkkakivut, ja niihin herääminen aamulla tyhjällä vatsalla on vähän turhan itsetuhoista ja typerää (koska sitten ei ainakaan syö kun oksettaa valmiiksi ja sitten ei voi ottaa särkylääkettä kun sen oksennan sen heti jos otan tyhjään vatsaan ja sitten muuttuu bitchiksi kämppikselle joka tuli vappulomalta aikaisessa kotiin ja huomaa aina jos en syö mikä on perseestä). Nyt ällöttää. Äh. Olisi pitänyt mennä sinne lenkille uudestaan vielä illalla, ei ehkä hituttaisi jo etukäteen huominen ja ensi viikko ja sitä seuraavakin näin paljon.

Keväthulluus

No niin hei taas. Yläkerrassa tapellaan joten en saa luettua joten tulin tänne. En ole ihan vieläkään sujut uuden koneen näppiksen kanssa joten älkää laskeko krijoitusvirheitä. Keksin muuten oikein hyvän puolen uudessa koneessa: yksityisyys. Pienellä yrittämisellä saan blogini ja sh-sivut ja kaiken muunkin mihin en soisi esmes Miehekkeen törmäävän pidettyä pois oletusselaimesta, ilman että tyhjään välimuistia joka kerta kun joku tulee kylään. En ihan tiedä miksi näen niin pirusti vaivaa asian salailussa kun Mieheke nyt kuitenkin on minusta aika hyvin selvillä, mutta olo on mukavampi näin.

Mutta takaisin blogin pääaiheeseen, minuun ja syömishäröilyyn, joista ei kummastakaan ole kirjoitettava loppunut kuluneen viikon aikana. Kevät on hassua aikaa, oikeastaan tykkään siitä vaikka menetän viimeisenkin vuorokausirytmin ripun valon takia, mutta se pistää jotain päässäni ja näin myös syömisessäni sekaisin. Ensimmäinen merkki tästä oli kahvin maistumisen loppuminen pari viikkoa sitten, sitten loppui vähäkin lihansyönti ja nyt kasvatan ituja ja lipitän vihreää teetä. Enkä syö. Se alkoi viime viikolla. Tai siis syönhän minä, niitä ituja ja kurkkusalaattia, mutta muuten ei oikein tee mitään mieli. Välillä "ahmin" puketin näkkileipää mutta siihen se jää, eikä sitten taas tule syötyä. Sama juttu joka kevät, ja jännää kyllä se yllättää joka kerta yhtä paljon. Päänsäryt ovat myös tehneet paluuta, olen melkein päivittäin kipulääkityksellä, mikä ei ainakaan lisää syömishaluja. En edes yritä väittää olevani huolissani tai harmissani syömisestä, päin vastoin on kiva kun paino pysyy läpi päivän suunnilleen samana vedenjuontia lukuun ottamatta, ja pakonomainen vaa'lla ramppaamiseni ei aiheuta niin paljoa ahdistusta. Tässä on ihan riittävästi ahdistusta deadlinejen ja tenttejen ja ties minkä opiskelijasähläämisen kanssa.

Viimeiseen kategoriaan kuuluu ylihuominen (miten se voi olla niin pian?!?) Vappu. Olen kahden vaiheilla, järjestäydynkö juhlimaan torstai-iltana puolen tunnin valmistautumisella ja tiristelen perinteiset opiskelijaryyppäjäiset, vai suljenko kännykän ja nukunko koko hörhellyksen yli. Alan kyllä kallistua edellisen puoleen, pää kaipaa kipeästi nollausta. Sitä paitsi se ikävä tyyppikin josta juorusin tuntuu jättäneen minut viimein rauhaan, joten en välttämättä päädy yliopiston sähköpostilistille tai youtubeen jos innostunkin joraamaan pikkutunneilla kännykän soittoäänen tahtiin lakki simassa ja kenkä kadoksissa.

Happy ever after

Uhh, kumma miten paha olo sitä tulee pinestäkin ahminnastakin kun on ollut melkein koko päivän syömättä (ei btw vapaaehtoinen valinta). Ei mennyt kuin vähän kämppiksen harjoitusleivonnaisia (syöttinä kyökissä heti kun astui sisään), mutta riittävästi että heivautin lenkille kun tokenin. Asiaa auttaa, että sain järkättyä ylimääräisen pääsiäislomapäivän. Olen niin tohkeissani siitä, että näen Miehekkeen kohta (anteeksi teiniys mutta <3<3<3)>pikku mutta.

Tiedossa on perhepääsiäinen perhepääsiäisruoilla, vähintään kahdessa osoitteessa höystettynä lukuisilla leipomisintoisilla vierasemännillä. Toisin sanoen kaikki riskitekijät ahmimiselle on olemassa, eikä olisi ensimmäinen kerta äidin+anopin lihapatojen ääressä. Vieraat jääkaapit ovat kauhistus, mutta kahta pahempi kauhistus ne ovat ahdettuna täyteen sokeria ja rasvaa ja joku tuputtamassa vähintään kahden tunnin välein. Puhun koko ongelmoinnistani Miehekkeelle erittäin vastentahtoisesti, mutta ajattelin ehdottaa, että pidetään joka osoitteessa, erityisesti siellä minne nurkkaudumme viikonlopuksi ruokavapaa zooni, jossa voin pitää vesipulloani ja purkkaa ja olla syömättä. Sillä nämä perhehäppeningit on menneet minulla useamman kerran överiksi, enkä ole lainkaan kiva tyttis juostessani oksennus kurkussa/tienposkessa ahmimisiani karkuun. Puhumattakaan miten kiva ensi viikosta tulee, jos homma karkaa lapasesta ja ahdan neljä päivää kuin katulapsi.

Pyhistä huomaa aina jotenkin irvokkaasti ettei pää toimi. Omaa pikku elämäänsä sitä elelee kaikessa hiljaisuudessa välillä ahmien tai angstaten, mutta turvassa katseilta. Vaan kun pitää syödä neljä-viisi kertaa päivässä muiden nenien alla, ei liikaa muttei missään tapauksessa liian vähää, on soppa koossa. Asiaa tuskin auttaa, että ressaan siitä jo etukäteen. Silloin kun sitä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, kerätä safka lautasmallin mukaan, syödä mukisematta ja ajattelematta, ryömii kaikki rohkeus ja röyhkeys sängyn alle ja alkaa niiskututtaa. Eikä paljon häiritse, että olen aikuinen ihminen ja se on naurettavaa.

Koska väillä pitää saarnata niin se minulle nut suotakoon. Edellistekstiä kirjoittaessa mietin moneenkin otteeseen miten pahasti sitä voikin sotkeutua tähän kuvioon, ja ennen kuin itse tajuaakaan ei osaa enää reittiä ulos. Silloin alta 15 veenä teinirinsessana minulla ei sen enempää mahtunut päähän, että olisi vähän miettinyt mille antoi pikkusormen. Sen ikäiset mimmit leikkivät terveydellään ja psyykellään ja se on aika saatanan typerää. Syömishäiriö mäjähtää päin varsin lujaa kahdenkympin paremmalla puolella, kun valmistautuu viikon henkisesti suvun joulupäivälliseen jonka tarjoiluja ei tiedä etukäteen, tai niksahtaa ottaessaan ruokaa ihmisten katsoessa. Tai ahmii poikakaverin kämppiksen kotitekoisen makaronilaatikon/ itämaan matkalta mukana tuomat seesamikeksit/ pussillisen karjalanpiirakoita. Tai jää kiinni ruokansa sotkemisesta fairylla, maha murisee niin että naapuriinkin kuuluu selittäessä miten söi töissä, pökrää, hoipertelee yhdestä siideristä tyhjään vatsaan... Lista on pitkä ja sisältää hyvin vähän eleganssia ja keijukaisia.

a hard days hangover

Rauha maassa jälleen. Noustuani tietkan äärestä lysystä toissailtana soijahiutaleet päättivät ettei mahalaukussani ole tilaa niille ja litrajätskille (sille jonka jätin tunnustamatta), ja jälkimmäisen päätettyä lähteä tein pyrähdyksen tualettiin. Kämppis oli edelleen hereillä (ja todistanut aiempia ramppauksiani kyökissä joten selitykset eivät menisi läpi), joten pidättelin sotkuja sisälläni, suht hyvällä menestykselläkin. Jos ei olo olisi ollut niin paska, olisi naurattanut se miten kaksi minuuttia aiemmin mietin miten pääsisin mahani sisällöstä kivuttomasti eroon, nyt pidättelin ällöä jäätelöröyhtäisyä kaikin voimin. En lähtenyt ulos laatoittamaan vaikka se oli alunperin suunnitelma. Vessassa hikoilu palautti ajatuksia radoilleen.

Ja jos oikein miettii, ahmilla oli hyviäkin puolia. Eilisessä ruokakrapulassa söin hädin tuskin mitään ja syljin siitäkin yökötyksessä puolet pois, eikä tänäänkään ole tehnyt mieli mitään ruisleipää epäterveellisempää. Kaksi hyvää päivää voittaa yhden huonon (vaikka vielähän tässä on iltaa sössiä). Ja sitä paitsi, kaupasta ostamani ruissari (jonka ottaessani lupasin ja vannoin etten koskisi siihen ennen aamua) säästyi orgioilta. Myös yksi appelsiini ja pikkujogurtti ja vähän salaattikastiketta odottivat aamulla vielä jääkaapissa.

Mutta en käsitä mitä teen ruoan säilyttämisen kanssa. Rakastan hamstrata kaikenlaista pakastimeen, kuivajuttuja ja säilykkeitä viivotinriviin kaappiin, kerätä vierasvaroja ja erilaisia riisejä ja ruokasiemeniä ja montaa lajia maustettuja tonnikaloja ja vielä mitä, kunnes eräänä rumana päivänä... ahmin. Jos laittaisi kaapinoviin lukot ja antaisi avaimet kämppikselle joka antaisi ne käyttöön vain kun en oksenna heimlichotteessa?