Rauha maassa ja Veeralla vähän parempi tahto

Kiitos kaikki ketkä tulitte lukemaan. Olen saanut uuden lukijankin, kiitos ja kumarrus. En meinaa saada aloitettua mistään kun on yli kaksi viikkoa ollut taukoa blogimaailmasta. Meinasin tulla vain töksäyttämään blogin olevan lomalla. Pääni kannalta vaan nyt ei ole lainkaan hyvä aika taukoilla, joten yritän järkkäillä nettiä siten että annan kuullua itsestäni useammin kuin kahden viikon välein. Haluaisin muuttaa blogin ulkoasunkin, vanha tympiinnyttää, ja pitäisi viimein käydä läpi blogit joita luen ja joita en lue ja laittaa edelliset näytille. Mikä siinäkin on vaikeaa, kertoa mitä seuraa?

Mutta kuulumisia. En tee mitään. Makaan Miehekkeellä ja hakkaan pasianssia, nukun. Tämä oli ihan hyvä siirto, tihrustelin toissa viikon itkua, hajoilin nukkumattomuuteen ja söin kun Mieheke muistutti ja silloinkin paskasti. Viimeisen suhteen meno ei kyllä ole muuttunut, kaikki meinaa tulla ylös sitä mukaa kun saan alas, mutta syödään Miehekkeen kanssa kaksi kertaa päivässä yhdessä joten kyllä tässä tolpillaan pysyy. Eikä tämä niin dramaattista ole, jos jaksaisin säätää pääni kanssa niin kuin pitäisi, saisin syötyä varmaan ihan kivasti eikä tarvitsisi oksennella niitä lakupatukoita (niistä on tulossa hitti) mutta kun ei jaksa. Niinpä hajoilen ylimääräiseen näkkäriin tai vedän jälkiruokakastiketetran iltapalaksi ja puklailen jos Mieheke ei ole kotona.

Eniten ei edes vituta kaikki eli syöminen, vaan ihan yleisesti se, etten jaksa. En käsitä mikä nyhvötys tähän nyt piti kesän alkuun kiskaista. Keväästä olisi voinut selvitä paremmin. Päässä kiertää laihdutus, reidet ja vatsa saavat raapimaan itseään enkä taaskaan kehtaisi hortoilla Miehekkeen nähden alasti. Mutta ei jaksa tehdä asialle mitään. Vittu kun viitsisi, niin varastaisi jostain ison nosturin, hivaisi sillä itsensä jaloilleen ja paukuttaisi vielä pari kertaa pään seinään että varmasti jäisi liiat mietteet miettimättä.

Viiniä ja vitutusta

Sössin. Rässin. Mokaan. Taas. Epäonnistun, toisin sanoen. En käsitä miten painoin tätä tahtia joskus viikko ja kuukausi ja tentti toisensa perään, en vain kykene enää. En ole tottunut luovuttamaan, mutta nyt en yksinkertaisesti kykene pitämään silmiäni enää kirjassa, lukemaan, ymmärtämään, oppimaan, painamaan mieleen. Kävin vartin pitkälläni, ja sänky tuntui niiin hyvältä, uneksin miten voisin jäädä siihen moneksi päiväksi selkäni päälle pitkää (tai keskipitkää) pituuttani lepäämään. Nousin, yritin kaksi tuntia, ei tullut mitään. En mene huomiseen tenttiin. En jaksa lukea enää ensi yötä. Enkä halua, jos rehellisiä ollaan. Milloin viimeksi jätin lukematta siksi, etten halunnut edes yrittää?

Syön, juon, oksennan, syön liikaa (en oikeasti, ruoka vain on alkanut tuntumaan ällöltä), syön liian vähän ja oksennan taas. Hajoan, siltä se tuntuu. Kävin tänään ulkona reilun tunnin, ensimmäistä kertaa niin pitkään sitten viime torstain (arvatkaas mitä olen tehnyt kaikki nämä aurinkoiset päivät...), ja tuntui hyvältä kunnes henkeä alkoi ahdistaa. Ja itkettää, en pidä itseäni pillittäjänä, mutta saattaa olla aika muuttaa käsitystä.

Toisaalta, olo on rauhallinen kun noukin ostoskoriin kerta toisensa jälkeen kurkkua, kirsikkatomaatteja, vissyä, lihgtcolaa ja purkkaa, kaupassa käynnistä on yhtäkkiä tullut uskomattoman helppoa. Toisaalta, suljen vaivihkaa ovia ja kuuntelen kämppisten liikkeitä vessasta kun pepelaku olikin sitten päälleni liikaa, ja mietin mitä helvettiä vauhkoan 66 kcalin takia. Ja milloin lopetan tämän ikuisen teineilyn. Enkö vain voisi joko leikkiä normaalia lopun ikääni, syödä, valmistua, hankkia pari lasta ja keski-iän kilot ja elää niiden kanssa, taikka laihduttaa itseni hoitokuntoon nyt ja tulla kaapista tämän paskan kanssa. En, kun sätkin tällaisessa välitilassa paljon mieluummin. Vittu, sarkasmikin on kuollut.

jaksaa, ei jaksa, jaksaa

Olen lukenut. Päntännyt. Istunut perseelläni, imeskellyt kieli ruvella sokerittomia pastilleja, jauhanut purkkaa ja ajanut infoa päähäni. Silloin kun en ole häröillyt kyökissä tai tuijottajut mitään ajattelematta kattoa (minkä touhussa meni kyllä hyvä osa viikonlopusta) tietysti. Ja asiaankuuluvasti ressannut ihan perkeleesti. Tuntuu tenttiahdistus olevan suoraan verrannollinen lukemisen määrään, mitä enemmän sivistyy sitä enemmän ahdistaa ja jännittää. Tämän tahdin pitäisi jatkua vielä toukokuun, mutta alan jo nyt nähdä märkiä unia kirjallisista töistä ja tietokonemallinnoksista. Ja ni, hengitysvaikeudet päättivät jatkua edelleen. Rintaa puristaa ja painaa aina kun sitä vähiten kaipaisi, eikä keuhkoja tunnu saavan täyteen.

Kaipaan puoliboheemia (puoli, koska en muuten katso itseäni kovin taiteilijasieluksi) arkielämääni, romskujen lukemista pitkin yötä viinilasin kanssa, satunnaisia kirjoitus/ maalaus/ piirtopuuskiani (nekin yleensä pitkin yötä), sitä etten hetkittäin tuolloin edes halua syödä tai ajattele sitä, ja välistä yleistä rappiofiilistäkin. Ne tasapainottivat niin klo 8-16 koulurytmiäni, pänttäämistä, ruoka-aikatauluja ja muuta pilkkunnyhjäystä. Okei, kiire on vain huonosti suunniteltua ajankäyttöä, mutta jos tällaisen opintotahdin voikin suunnitella kiireettömäksi en mina siihen ole keinoa keksinyt. Joten luen, syön sen verran kuin istumiseksi tarvitsee, hittuunnun kun en liiku ja luen vähän lisää, ja mietin poksahtaako pää ennen kesäkuuta vaiko ei.

Entäpä jos käyttäisi kaikki rahansa menolippuun

Epämääräinen, ahdistunut olo. En ole ehtinyt mitään, en juomaan teetä ja juttelemaan Miehekkeen kanssa, en seuraamaan toisten blogeja, en lukemaan lehtiä, en katsomaan telkkaria (mitä siis yleensä pari tuntia viikossa, mutta sitä kaipaa kun se puuttuu). Luen, harhailen kotona, luen lisää, käyn kiskomassa salilla, poden huonoa omaatuntoa kun lähden liian aikaisin, luen vielä lisää. Enkä edes yritä estää tekemättömien asioiden listaa kasvamasta, vaan panikoin kaikessa rauhassa tenteistä joilla ei olisi paskankaan väliä ja jotka menevät huonosti koska en pysty keskittymään. Keittiön kaapinovet voisi pestä, alkavat olla paskaiset. Voisin mennä hinkkaamaan niitä kirkuvanpunaisine kynsineni, jotka ovat täysin asiaankuulumattomat näin harmaina päivinä. Sen sijaan luen. Enkä muista mitään, yhtä hyvin voisin pilata lakkauksen ja kuluttaa sen sijaan että syön.

Leikittelin ajatuksella lähteä lopuilla rahoilla jonnekin oikein kauas, niin kauas, että olisi varaa vain lippuihin sinne ja takaisin. Olisin kuukauden auringossa ja lämmössä, ilman rahaa syödä tai nähdä ihmisiä, kaukana kaikesta tutusta. Laihtuisin ja nukkuisin. Tunsin jo tässä välistä itseni suht norminäköiseksi, kunnes jouduin viettämään kuusi tuntia ihmisten ilmoilla paidassa, jonka liian myöhään huomasin pussittavan vyötärölleni hämäysjenkkakahvat. Olisipa takka, polttaisin koko rytkyn. Ja nyt hituttaa, miksen voi olla sen näköinen kuin haluan, miksi annan itseni olla erilainen kuin haluaisin olla. Enkö voi muuttaa ulkonäköäni niin kuin ihmiset yleensä, skitsahtamatta.

Väsyttää, en ole nukkunut. Muutenkin kaikki rytmit sekaisin, kun haahuiltuani päivät hyödyttömästi keskittymiskyvyttömänä luen öisin. Voisi hyökätä kaupunkiin jouluostoksille. Tai etsiä itselleen uuden paidan tuon eläkkeelle siirtyvän tilalle. Ehkä ensin salille, jospa tämä vässytys loppuisi.