Ongelmia

Olen taas lakannut nukkumasta ja syömästä niin kuin tervettä olisi, ja se on antanut tilaa miettiä koko tätä kuviota lisää. Ensinnäkin, minua vituttaa etten osaa päättää haluanko olla terve vai en. Siinä ei pitäisi olla mitään miettimistä, mutta silti en pysty päättämään että lopetan tämän. Kyse ei ole enää siitä olenko sairas vai en, en ole sairas. Häilyn jossain kroonikon ja toipuvan välimaastossa, mutta en ole sairas siten kuin tämän kanssa ollaan sairaita. Oikeasti sairaita. Olen kuivilla. Miksi siis en voi päättää tätä. Välillä on päiviä jolloin tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista mitä tulee terveeseen ruokasuhteeseen, ja sitten niitä joina jääkaappi tyhjenee eikä mikään pysy sisällä. Mutta jälkimmäiset ovat selkeässä vähemmistössä, ja suurimman osan ajasta yritän selvitä syömään ahmimatta tai kestämään ahmimisen jälkipyykin.

En usko voivani olla terve. Järjetöntä, koska totta kai voisin olla, mutta en usko siihen. En usko tosissani että mikään muuttuu.

Nyt olen rauhallinen, ahmitus on pysynyt viikon poissa. Siinä on itse asiassa toinen ongelma (hokaisu nro 2). Olen valitellut aiemminkin etten syö silloin kun en ahmi. No, en taaskaan söisi jos pärjäisin ilman, kaikki maistuu paskalle. Tein listaa syötävistä joista pidän. Siis asioista joista pidän silloinkin kun tarve ahmia ei vello yli pään. Listasta tuli lyhyt. Kaikkeen mitä olen ahminut usein yhdistyy oksennusfiilis, ja vaikken olisi oksentanutkaan jotain tiettyä merkittävän paljoa, siihen yhdistyy silti ahmiminen. Enkä tykkää jutuista joita teki mieli anoreksia-aikoina, en useimmista lämpimistä ruoista enkä mistään mikä tuntuu suussa väärältä (objektiivisuus kunniaan...). En ylipäätään paljoakaan syötävistä (miksi **tussa minulla sitten on ahmimishäiriö!?!?).

Mutta tykkään:
kahvista
jäävuorisalaatista ja (suola)kurkusta
maya-suklaasta ja pandan vadelmalakusta
kuivatusta ruisleivästä
valkeasta teestä
karpalomehusta (oikeasta, ei siitä tönkkösokeroidusta huijaustiivisteestä)
avtivia-jogurteista
kylmistä keitetyistä ja kuumista uuniperunoista
omatekoisesta kanttarellipiirakasta
sipulikeitosta

Ei ihme jos on vähän ongelmia hemoglobiinin ja vatsan kanssa...

No vitja, syön mä muutakin, mutta suurimman osan ajasta niin kuin vaikka nyt kaikki (ylläluetellut mukaan lukien) syömiseen liittyvä ällöttää. Tuntuu kohtuuttomalta joutua syömään elääkseen nytkin, kun sisäistä, kaiken ylittävää pakkoa siihen ei ole.

Viikon mission (im)possible on kuvitella itsensä terveeksi. Toivottavasti uni jättää tulematta, tuota toimeksiantoa ei ehkä selvitetä 16 hereilläolotunnilla. Koska aion tapella tätä vastaan. Ja joku päivä uskon siihen että tulen terveeksi.

Valoa tunnelin päässä

Täytyy varmaan pahoitella horinataukoa, vaikka epäilen olisiko yksikään tänne eksynyt välittänyt lukea viimeviikkojen tuotoksiani. Kirjoitin useammankin hullunpitkän tekstin ja deletoin ne kelvottomina, syystä että olisin kyllä avautunut sivutolkulla, mutta kaikesta muusta kuin itse aiheesta. Olen hiukka paineessa opintojen ja gradun kanssa (miksi? en suunnittele saavani sitä perkeleen tekelettä valmiiksi ainakaan vuoteen), nukun aivan liikaa, sosiaalinen elämä on jotensakin hankalaa kun hortoilen ja puhun ja käyttäydyn kuin olisin aineissa (mitä siis en ole tähän välihuom) eikä ajatukset kasaannu mitenkään loogisesti. Ja olen joka hiivatin päivä joko nuhainen (tämä lenssu on kestänyt nyt kaksi viikkoa), päänsäryssä, krapulassa (sitäkin taas juu) tai muuten vaan en saa itseäni ylös sängystä ennen puoltapäivää, ja se väsymys on jotain tajutonta. Yllättäen tämä vähän syö "normaalia" opiskelijan arkielämää.

Mutmut, mitä syömiseen tulee, arkielämäni on aika normaalia. Tervetulleen normaalia suorastaan. Miehekkeen näkeminen teki syömisille hyvää, syön liikaa (tämä varmaan yllätti kaikki) mutten ahmi ihan hirveästi, ja syön yleensä ainakin kolme ateriaa päivässä mikä on minulta aika hyvin. Itse asiassa tosi hyvin. Enkä ole oksentanut kahteen viikkoon (vaikka on liipannut läheltä) mikä on tosi hyvin sekin, siinä kun oli kaikki kunnon putken ainekset olemassa. Joku välikausi menossa, olo on kumma, arpoilen kyökissä syödäkö vai eikö syödä kun oikeastaan on nälkä eikä sitten kuitenkaan, välillä touhuan tuntikausia putkeen ja sitten istun päivän enkä saa aikaiseksi mitään. Se on varmaan tuo pimeys kun iskee rytmit sekaisin. Mutta jos pystyisin pitämään nyt tämän syömisten lunkisti ottamisen, se olisi mahdottoman hyvä se.



P.S. Ei siitä täsmäsyömisestä tule kyllä paskaakaan
P.P.S. Näin unta jossa olin ostanut yksinäni litran jogurttipurkin, syönyt siitä kupillisen ja laittanut jääkaappin ja ihmettelin itsekseni että näinkö helposti se käykään XD Näin ei oikeassa elämässä ole muistaakseni tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Jatkoa unesta en muistanut aamulla, ehkä ihan hyvä ettei masenna. Henkistä harjoittelua, oujee!

I'm blue dapadii

Kuten katsottavissa, nyt iski joku hinku siniseen, joten blogi vaihtoi väriä ainaskin vähäksi aikaa. Sininen on ihana, jotenkin niin (kevät)talvinen.

Ensimmäinen syömispäivä jopa onnistuneesti takana. Koko ajan on ahmimisolo kun syö vähän väliä (kahden tonnin syömiseen saa muutes rampata alvariinsa jääkapilla), mutta laitoin kaikki annokset valmiiksi ja keskityin lopettamaan kun piti kaikki kuusi kertaa ja menin pois keittiöstä syömään joten homma pysyi näpeissä. Oikeastaan tämä syömisen kanssa räknääminen on ihan hauskaa, tepastelin Bree van de Kamp-tepastelua puoli päivää pitkin kämppää sörssäämässä soppaa ja salaattia laulaen kämppisten ratoksi Kitkeriä Neitsyitä. Mittasin, laskin reseptien kaloreita, hermoilin jääkaapin, tomaatit, näkkäripaketit järjestykseen, touhusin touhusin touhusin kunnes nyt on ilta ja voin käydä nukkumaan ja toistaa saman huomenna. Onneksi touhuamista riittää, eläköön tekemisen euforia! Neljä päivää. Sunnuntai on herkkupäivä, jos pysyn sinne saakka ahmimatta tai lopettamatta syömistä, aivan sama vaikka järsisin yhden päivän multia kukiltakin.

Jääkaapissani asuu pieniä tonttuja jotka laittavat ruokaani lihotusainetta

Minusta alkaa tuntumaan, että minulla on laihtumiseen jonkin sortin fiksaatio (Sherlock...). Ei siinä mitään, tykkäisin olla laiha ja käytän laihtumiseen epäterveitä keinoja eikä se ole hyvä ja näin, mutta minusta alkaa tulla paranoidi. Olen jokaisen syömäni normiaterian jälkeen varma, että nyt painoni on noussut rakettina ja voin heittää entiselle maksipainolleni hyvästit kiitäessäni sen ohi uusiin ahdistusulottuvuuksiin. Että ruuassani oli enemmän rasvaa/sokeria mitä tahansa kuin luulin (niin, ja teen kaiken ruokani itse), etten kuluta niin paljon kuin arvelen, että vain salaperäisesti levähdän jos yritän syödä normaalisti. Paradoksaalisinta koko jutussa on, että lihon eniten rajoittaessani syömisiäni, koska se johtaa aina ahmintaan, nyt sen sijaan joulukilot ovat kohta historiaa (miten ihmeessä, en ole tehnyt mitään), ja jokainen alkanut ahmintani (joita on ollut päivän, parin välein) on päättynyt siihen, että tuijotan ruokaa ja pohdin syönkö vain nopeasti vaiko ahminko, sitten muistan luvanneeni olla laihduttamatta vaikka ahmisinkin, ahdistun, ja pienen painiskelun jälkeen lopetan.

(Antakaa anteeksi, ajatusoksennus menossa ja piste-näppylä kadoksissa.)

Siis, ahmintaongelmani helpottaa, pitkästä aikaa. Varsin odottamatonta. Minulla on ollut siinä aina kausia, ehkä se on sitä 'normaalia' (jos epänormaalissa voi olla sellaista) vaihtelua, joka tapauksessa olen siitä iloinen. En ajattelekaan sitä ihan niin paljoa. Ehkä tämä laihdutusmania on vienyt kaiken tilan päässäni. Laihduttamista sen sijaan ajattelen ehkä noin puolen minuutin välein, joten se on 1500 ja rapiat tänään. Heh, ajatus per kalori. Ei siinä hirveästi muuta kerkiäkään.

Mietin mitä tapahtuu sitten, kun tämä kolmekuukautinen on tarvottu. Olen koko ajan varmempi siitä, etten halua jäädä tähän kokoon, joten jonkin sortin kropanmuokkaus on edessä keväällä. Palaako ahmiminen silloin kuvioihin? Vai kykenisinkö tekemään tämän järkevästi (buahhah). Olisi tietty kiva ryhtyä pidempiaikaisesti miettimään jotain muutakin kuin ruokaa, mutta siihen en ehkä ole henkisesti valmis (edelliskerta päättyi ahmintaputkeen joka johti syömättömyyteen ja kyseenalaisiin laihdutuskeinoihin joka johti suolisto-ongelmiin joka johti kahden kuukauden vitutukseen). Joten jos en keskity syömään normaalisti, keskityn laihduttamiseen (jonka täytyy tämän kolmen kuukauden räpeltämisen jälkeen tuntua lomalta).

Leikisti lieassa

En ole laihiksella vaikka painan ihan tositosi paljon ja se ottaa tositosi paljon päähän. Pelkään hiukka hysteerisesti ahmimiskohtausta, jota siis vielä tänä aikana kun olen ollut kotona ei ole tullut, koska en voi ottaa perinteistä psykonarttukohtausta jälkikäteen tasaamaan painoa (koska se luetaan laihduttamiseksi). Syön kahden tunnin välein, olen koko ajan nälkäinen enkä uskaltanut ostaa kaupasta mitään nyrkkiä pienempää jota voisi napostella ja josta siis voisi alkaa ahmintakohtaus. Ja rehellinen ollakseni huijaan. Toivon, että laihduttamattomuus laihduttaisi minua edes pari kiloa. Mutta se, etten uskalla ahmia on oikein hyvä juttu, joten jotain hyvää tässäkin. En vain tiedä miten päin olisin keittiössä. Tein eilisiltana kymmeneltä (!!!) nälkääni vihannesomenadippiä jossa oli avokadoa (jota btw en vihaa vaikka rasva tirskuu hampaissa), mietin mitä ihmisenruokintaoppaat sanovat iltasyömisestä, otin kaveriksi lasin punkkua, ihmettelin koko touhuani vähän aikaa ja söin lopulta sen dipin. Leikin, että on hyvä kausi, jona hetkellisesti uskon syömishäiriön olevan häipymässä, tai että olen ihan hoikka vaikka painoindeksini alkaisi kakkosella. Syön leikisti hyvällä ruokahalulla, käyn leikisti ihan muuten vaan kaverin kanssa kävelyllä, teen iltapalaa joka leikisti ei lihota eikä laihduta, niin kuin hyvinä kausina on tapana.

Mutta nyt ei ole hyvä kausi. Nyt on hyvän kauden jälkeisen todellisuuden ja kehnon kauden välinen kausi, jotka edeltävät sinkäyrän alinta, Tosi Paskaa kautta. Jos tämä lykkää viimeisintä eteenpäin vaikka kesälle, jolloin minulla on Mieheke tukena, oikein kiva, jos ei, internet saastunee entistä pahemmasta angstista tässä kevään mittaan.

Löysin päiväkirjakirjoituksia viime kevättalvelta (kirjoitan päiväkirjaa harvoin ja yleensä jollekin satunnaiselle vihkoaukeamalle, joten ne ovat kaikki ripoteltuna hävyksiin kämpässäni), joissa puin jotain minun ja Miehekkeen kriisiä, podin läskiahdistusta ja huimausta (ai mikä se on?) ja painoin viisi kiloa vähemmän kuin nyt kiitos takana olleen Tosi Paskan kauden. Miten sitä joka vuosi unohtaakin, että on jatkanut tätä samaa rataa n+1 vuotta, ja sairaus toistaa itseään pienin variaatioin ja jatkuu vaan.

Pelasta maailma, tee se jo tänään, tee jotakin mahdotonta

Lupasin uutenavuonna olla laihduttamatta kolmeen kuukauteen. Meinasi tyssätä viime torstaina anopinpöytä- ja jätskiähkyyn se lupaus, mutta pahimman pitäisi nyt olla ohi. Painoni nousi jouluna ihan hirveästi koska en edelleenkään osaa olla niinkun normaalit kun kukaan ei näe, mutta eihän mitään, nyt leikitään pullahiirtä pari kuukautta ja setvitään päänuppia. Tähän pelleilyyn on pakko saada joku stoppi, en opi ikinä syömään jos olen kuusi päivää viikosta laihiksella. Lihaskuntoa ja muuta liikuntaa en jätä pois (joku raja), mutta yritän olla hukkaamatta palloa siinäkään. Eli, en jätä syömättä tarkoituksenani laihduttaa, kuntosali on pannassa ja säännölliset treenit jatkuu helmikuussa.

Ja joo, vituttaa jo valmiiksi.

Ei pelkästään se, että haluaisin mielettömästi painua salille huhkimaan ahmitut keksit ja suklaat ja piirakat pois, vaan myös siksi, etten tiedä miten pystyn tähän. Tein lupauksen Miehekkeen vieressä vietetyn ajan huumassa (se ihminen vaan tekee onnelliseksi. Sillä, että se jaksaa vielä monen vuoden jälkeen huomata jos laitan tukkani ja kehua kauniiksi saattaa tietysti olla tekemistä asian kanssa... ;), mutta yksinään omassa kämpässä arki jämähti vastaan aika kylmänä. Sillä, että lempifarkut kiristää, vatsa pömpöttää ja selluliitit kummittelee peilistä on ihmeellinen voima naisen psyykeen. Pari kuukautta ei ole yhtään mitään, voisin koittaa purkaa ahdistusta lihaskuntoiluun (tekisi tervettä meikäläiselle) pudottamatta painoa tai wohou, yrittää nauttia siitä ettei puntarin lukema määrää päivän kulkua mutta kun on niin saatanan vaikeaa. Onneksi on sentään oma puntari nyt, ei tärvitse arvailla painoa muista. En käsitä, milloin minusta tuli niin elämäntapalaihduttaja, etten enää tiedä mitä ostaa kaupasta, miten paljon syödä ja milloin. Mutta, asian hyvä puoli on, että hämmennyksen keskellä ei ahmituta ihan niin paljon kuin keskimäärin.

Pitää varmaan käydä oikeasti ostamassa joku päivittäinen ruokailu for dummies -opas, ei minulla ole tästä jutusta haisuakaan. Että huhtikuuta odotellessa sitten vain.

Joulupikapostaus

Anteeksi postitustauko jälkikäteen, ja anteeksi jo etukäteenkin, tulen tuskin kirjoittamaan juurikaan lähipäivinä. Vaihdoin maisemaa vanhemmille, ja paitsi huono nettiyhteys, täällä on koneesta sen verran kilpailua, etten halua avautua kovin pitkiä aikoja, uteliaat ovat heti hengittämässä olkapäällä (mitäsäteetpääsenksmäjo). Ja sitä paitsi, ei tässä ole hirveästi avautumistakaan, Miehekkeen kanssa ollaan maattu sängyssä kaiket päivät, olen syönyt kun joku on katsonut enkä ole sylkäissytkään koulujuttuihin päin. Eli kivaa on ollut. Toivottavasti sama jatkuu.

Ähpäs, nyt pitää taas häipyä. Syödään niin kuin ihmiset ja ollaan muutenkin mukavia pari päivää, eikös =) Ehtii sitä skitsota ensi vuonnakin.

Stressipossu

No hmh, tekstistäni katosi vallan terä kun kävin lukemassa Valeriaanan kommentin (joka laittoi myhäilemään typerästi) ja toisten kirjoituksia. Tarkoitukseni oli avautua siitä, että kuten mainittu, tämä viikko on opintourallani aika tiukka. Kuten tapana on, muutun stressaantuessani vieläkin mukavammaksi kuin muuten olen, ja arvelin ehkäistä sitä ottamalla tänään pienen meditaatiotuokion (virkkaamiseen ja urheiluun menee liikaa aikaa tässä tilanteessa) joka kerta kun raivoitku lähestyy. Päätin perua päätökseni viisi minuuttia heräämisestäni tänäaamuna. Nousin niin sanotusti väärällä jalalla tai pikemminkin putosin suoraan perseelleni tähän keskiviikkoon. Näin painajaisia, kaikkein viimeisimpänä unen, jossa puntarini ei toiminut, enkä saanut sitä vaihdettua paunoilta kiloille ja kun sain, se näytti ties mitä hirveyksiä. Tästä oli oikein mukavaa herätä, kunnes tajusin, että olin nukkunut puolitoista tuntia (!!!) ohi herätyksen, ja olin näin ollen aika helvetisti päivän hommista jäljessä. Hattutemppuni viimeisenä muttei vähäisimpänä: pääsin herättyäni hädin tuskin edes ylös koko sängystä. Kävin eilen pilateksessa ensi kertaa pitkilleen, ja totesin pilateskuntoni aika paskaksi. Ilmeisesti sain vielä flunssanpoikasenkin sillä reissulla, ja jos jotain syvästi inhoan, niin tällaisia muistutuksia kuolevaisuudestani.

Ei siis meditaatiota tänään.

Anteeksi, pakko oli purkaa tämä tänne kun kämppäkavereillekaan ei kehtaa. Pienen perusvitutuksen nostaa myös se, että syötyäni eilen koko päivän ihmismäisesti ahmin illalla (säälittävää) kuiviltaan paketin ruiscräkkereitä ja niin ikään kuiviltaan pari kuppia mysliä (...säälittävää). Juuri ennen nukkumaanmenoa kun päivä oli mennyt niin hyvin kaikesta paineesta huolimatta. Panikoin edessä olevasta kahdesta vuorokaudesta koko ajan pahemmin, minun ei nytkään pitäisi olla kirjoittamassa täällä ja voi saatana kaikki leviää käsiin. Äh.

Myöhästyin tänään harkoista, koska en syödessäni huomannut paljonko kello on. Jos ei tämä ole viesti yläkerrasta niin mikä?