En tunnista sitä mitä hän saa minut tuntemaan. En halua ja haluan siihen pisteeseen, olen ollut siinä pisteessä ja se on perseestä vaikka kuinka olisi tyytyväinen "saavutuksiinsa", haluan olla laiha mutten kuten hän, olen kateellinen, säälin häntä ja hänen sydäntäsärkevästi tuijottavia silmiään, olen vihainen hänelle kun hän katsoo harkoissa pahasti pyöreitä teinejä (joilla on paljon enemmän oikeutta olla olemassa kuin kummallakaan meistä koska niistä saattaa ihan oikeasti tulla omilla aivoillaan ajattelevia kivoja ihmisiä). Se, että hän on mieluummin laiha kuin kykenee ajattelemaan on kuvottavaa. Mutta en ole varma ajattelenko vai laihdunko mieluummin itse.
Ei, en halua siihen. En vaikka mikä olisi.
Toivon että hän on hoidossa.
Tein koko päivän ruoan valmiiksi, kolme leipää, jogurttia, ämpärillinen vihanneskeittoa, ämpärillinen salaattia. Syön kaiken. Punnerran ennen kuin käyn hakemassa lisää. Vitun säälittävä wannabeanorektikko sh-runkkari.
Pää jumittaa (tästä se lähtee), sain opintojen kannalta huonoja uutisia ja vituttaa. Huomaisikohan kämppis ennen huomista jos vedän sen hunajapurkin. Todennäköisesti kyllä.
1 kommentti:
Musta jännää on se, että sä tiedät pystyväsi muuttumaan anorektikoksi jos haluat. Tavallaan mä taidan olla kieroutuneempi kuin sä, sillä olen kateellinen sulle *ja* tolle tytölle jota kuvailet - musta ei enää yksinkertaisesti olisi anorektikoksi. Saatan olla päivän syömättä, mutta seuraavan kerran kun avaan röörit, niin ahdan naamaani tavaraa niin maan perkeleesti.
Toisaalta, se miten kuvailet, ettei hän kykene ajattelemaan itse, on täysin totta. Ja tiedän itsekin olleeni siinä pisteessa, ja tiedän myös etten halua sinne takaisin. Mikään ei ole ollut elämässäni vaikeampaa kuin yliopiston eka kurssi, johon luin viikkokausia tajuamatta mitään, ja sain lopulta kakkosen.
Olipa taas pirun turha kommentti. Pointti ehkä oli, et ymmärrän sun tunteita jollain asteella todella hyvin.
Lähetä kommentti