No mutta ettei mene liian yleishyödylliseksi palaan päivän marinaan. Joudun varoittamaan jo etukäteen, että olin eilen moikkaamassa viihdeosastoa, riehuin kamraattien kanssa neljään tänäaamuna, nukuin pari tuntia kunnes heräsin kämppiksen parisuhdekriisiin ja nyt yritän lievässä myrkytystilassa ja helvetillisen väsyneenä tehdä päivän hommia, eikä siitä tule mitään.
Pää alkoholin jäljiltä tavallistakin terävämpänä on tietysti hyvä pohtia syntyjä syviä, mutta Annan jättämä kommentti anorektikoinnista halutessaan jäi pohdituttamaan. En halua uskoa, että voisin enää olla anorektikko. Siihen päähän palaaminen, tai niiden juttujen ottaminen arkielämään ylipäätään tuntuu hyyvin kaukaiselta. Akuutin syömishäiriöajan jälkeen aikuistuessa elämään on tullut niin paljon väriä ja ihania asioita sen mustavalkoisuuden ja traagisuuden tilalle, etten usko voivani eksyä oikeasta suunnasta enää niin pahasti.
Totta, sekoilen syömisteni kanssa, saan paskahalvauksen jos vaaka näyttää väärää numeroa, ahdistun vatsamakkarastani ja muuta ei niin tervettä, mutta siitä on silti pitkä matka siihen mitä 24/7 anoreksia on. En halua uskoa, että sairaus voisi ottaa täysimittaista uusintaa enää, mutten kiellä ettenkö pelkäisi sitä pahoina kausina. En usko laihuuden ultimate-kaunistavaan/kaiken oikeuttavaan/tyytyväiseksi tekevään voimaan vaikka ihannoinkin hoikkuutta. Laiha ihminen voi olla ruma, ikävä, onneton, jätetty siinä missä ei-laihakin, laiha ihminen on myös vastuussa siitä mitä sanoo ja tekee (tämä hyväksytyksi tulemisen asia anorektikoilla) siinä missä ei-laihatkin. Se ei anna erioikeuksia, se ei itsessään tee onnelliseksi eikä tyytyväiseksi. En ole valmis uhraamaan enempää terveyttäni, mahdollisuutta saada lapsia tai mielenterveyttäni laihuuden nimissä, mutta ongelmani onkin, etten osaa syödä vaikken laihuutta tavoittelisikaan, en osaa olla tämän kokoisessa ruumiissa.
Ahmiminen on siitä jännä juttu, etten osaa kuvitella elämääni niin, etten joko olisi syömättä tai söisi koko ajan. Normaali ateriarytmi onnistuu kellon ja ruokailujen välisten pakkopaastojen avulla tai jumalattomassa kiireessä vahingossa (jolloin kyllä yleensä syön aivan liian vähän), muttei koskaan pitkäaikaisesti (lue max kolme päivää). Se ei tule luonnostaan eikä pakottamatta.
Pohdin tätä uudestaan jahka taas tokenen. Veeran valot kuitenkin tältä osaa sammuvat nyt ja peti kutsuu (kämppiskin lähti selvittämään riisiä sinne missä se on). Heijei!
Vielä terveisiä failblogista näin eettisesti ja ekologisesti ajattelun teemalla.
XD Rääh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti